Teemu Mäki Taiteen tehtävä osa 4

Nómoi

la 10.3.2018

Vein Annan eilen Kuopioon, jätin sinne toivokseni antoisaan seuraan ja menin taidemuseoon tuijottamaan konstruktivisteja. Minä kyllä luulin, että olivat formalisteja, mutta taideteorioiden tai estetiikan opiskelu minulla onkin kovin kesken. En heti päässyt konstruktivisti-formalisteja tuijottamaan, sillä kakkoskerroksessa oli minun lisäkseni kolmen naisen ryhmä, joka äänekkäästi kommentoi tauluja, keskittyi jokaiseen huolella.

Ihan kaikin mokomin sanoin ja sanoin, että kuuntelen teitä puolella korvalla. Naispoloiset olivat vähän aikaa ihan hiljaa. Ei ollut tarkoitus mykistää heitä, vaan kertoa, että kiva kuunnella heidän kommenttejaan ja arviointejaan. Kuitenkin unohdin rouvien läsnäolon yhtä pian, kun käänsin katseeni Mika Taanilan videoeokseen My silence.  Siinä Mika Taanila oli leikannut Louis Mallen taide-elokuvasta Ilta Andrén kanssa pois kaiken puheen. Jäljellä olivat vain teot - no Wally ja André söivät illallista - ilmeet ja eleet.

Näytti siltä, että sitä mukaan, kun toinen kertoi ja kertoi, toinen illallistajista surkastui ja lakastui.

Taide-lehdessä on vuonna 2009 ollut Louis Mallen elokuvasta Silja Rantasen artikkeli Keskustelun edellytyksistä.

http://taidelehti.fi/arkisto/taide_3-09/artikkelit_3-09

Voi, että! Nauratti, sillä minäpä toivon niin kovasti voivani järjestää jotakin salonkityyppistä keskustelua viisastavista aiheista. Että olisi jotain ruokaa ja sitten puhuttaisiin. Jehovan todistajasisarten kanssa kokoontuminen on tavallaan sellaista. Eilen puhuttiin A-Studiossa keskiviikkona olleesta keskustelusta. Esillä olivat Jehovan todistajien totuuskomissiot. Ohjelmassa tuli esille nainen, joka oli 11-vuotiaana joutunut todistajayhteisön jäsenen raiskaamaksi ja sitten todistajista eronnut homoseksuaali.

Minun mielestäni Jehovan todistajien Suomen pääkonttorilta olisi jonkun, vaikka viestintävastaavan, pitänyt omalla naamallaan tulla studioon myöntämään, että seksuaalirikosten painaminen villasella ei ole ollut oikein ja että tiiviissä yhteisöissä saattaa olla jotain mynnähtänyttä ja ehkä jopa sairasta. Samat ryhmädynamiikan lait koskevat mitä tahansa suljettua yhteisöä, jossa väki ei vaihdu ja jossa asioista ei puhuta oikealla nimellä. Katsokaapa vaikka Ylen Areenalta Doctor Fosterin ensimmäisen tuotantokauden jaksot! Siinä kokonainen ylemmän keskiluokan yhteisö halusi pitää valheensa - Simon nyt vain on kautta aikojen ollut sellainen, nainut kaikkea, mikä liikkuu ja mistä löytyy vittu. Pääasia, että kulissit pysyvät pystyssä. Jes. Hyi yöks, tuli ihan mieleen eräskin suomalainen pikkupaikkakunta, jonka nimeä en mainitse. Olimme Marsu-sisaren kanssa samaa mieltä. Toinen tuotantokausi alkoi aivan liian kylmällä jaksolla. Jätetystä tohtorista oli tehty aivan liian seko, aivan liian vaurioitunut, aivan liian hyinen.

Ensimmäisessä tuotantokaudessa oli mukana lämpöä. Doctor Foster kohteli lämpimästi muun muassa vanhaa alkoholisoitunutta lääkäriä, joka oli homo ja menettänyt puolisonsa - puoliso oli kuollut. Jotain orastavaa ystävyyttä oli tohtorin ja afrobrittiläisen nuoren naisen suhteessa. Tohtori määräsi nuorelle naiselle unilääkkeitä, auttoi tämän eroon pahoinpitelevästä poikaystäväretkusta (joka tuli takaisin, mutta vaikutti ainakin pääosin lakanneen lyömästä tyttöystäväänsä). Samalla tohtori kiristi ja lahjoi nuoren naisen ystävystymään aviomiehensä rakastajattaren kanssa, jotta saisi tietoja siitä, missä aviomiehensä on menossa.

Sisaret olivat eri mieltä siitä, olisiko pääkonttorista pitänyt tulla joku A-Studioon. Ymmärrän heidän kantansa. Studiokeskustelusta olisi ehkä tullut samanlaista jahkuuta eipäsjuupastelua kuin Ajankohtaisen Kakkosen "keskustelu"illoista, jossa jokainen osapuoli paapatti omiaan eikä synteesiä syntynyt

Jehovan todistajien Tutkimme Raamattua päivittäin -vihkosessa oli 1. maaliskuuta kohta Vanhan Testamentin Tuomarien kirjasta: "He ryhtyvät ajamaan Jeftaa pois." (Tuom. 11:2). Jefta tuli veljiensä avuksi, vaikka nämä olivat kateuksissaan ajaneet tämän pois kotoa ja vieneet tältä jopa esikoispojan oikeudet. "Ehkä jotkut kristityt veljet ovat tuottaneet meille pettymyksen tai kohdelleet meitä huonosti. Emme saa antaa sen estää meitä käymästä seurakunnan kokouksissa tai palvelemasta Jehovaa ja viettämästä aikaa seurakuntalaisten kanssa."

Tottahan tuokin. Jossain vihkosen päivän sanassa tuumattiin, että myös seurakunnan vanhimmat saattavat olla puutteellisia - inhimillisiä toisin sanoen. En tosin ole ihan varma, vakuuttaako kategorinen kovistelu esimerkiksi minut - että vaikka ahdistaisi, pitää hampaat irvessä yhteisön yhteinäisyyden nimissä raahautua paikalle, vaikkei huvita, muuten! Tämä juuri oli mielestäni ongelma Lapinlahden vasemmistossa, ihmiset ovat vuosikymmenestä toiseen raahautuneet paikalle uskollisina, kun Rythin Pentti käskee, se ehkä onnistui vanhan ja tunnollisen kansan aikaan, muttei onnistu enää.

Minusta ryhmädynaamiikan ongelmia tulee uskaltaa käsitellä avoimesti tai sitten ihmiset vain kääntävät yhteisöille selkänsä, äänestävät jaloillaan. Sellaisia me tämän ajan ihmiset olemme. Tähän muuten saattaa olla Jehovan todistajienkin tyytyminen.

Ah, juuri niin! Juuri tämä ärsyttää minua suunnattomasti Armon Vihreissä. Kun keskustelu leimahtaa, on joku toplokas sanomassa, että älkääs nyt, kuulkaas keskittykö tähän, puhutaanpas jostain hyödyllisemmästä ja koettakaas hillitä sanomisianne. Semmoinen ei vain ole minun juttuni.

Maria haluaa herätä. Jatkan sitten, kun tyttö on puettu, syötetty ja kytketty tietokoneeseen.

Nómoi

Pääsin tuijottamaan Carolus Enckellin minun mielestäni formalistista työtä nimeltä Nómoi, kun kovaääninen naiskolmikko oli siirtynyt katsomaan Kuopion taidemuseon kakkoskerroksen Taiteilijan katse -näyttelyn viimeisiä tauluja.

Vielä eilen, kun kirjasin Enckellin teoksen nimen Ulla-Lena Lundbergin kirjan Kuninkaan Anna nimiösivulle - muuta muistiinpanotilaa ei minulla nyt Vietnam-kassissa ollut, luulin, että taulun nimi on ranskaa. Ehkä se ei ole. Ehkä nimi Nómoi on luettava: "Noo moi vain!"

Enckellin työ avautui minulle näyttelyn abstrakteista teoksista ensimmäisenä. Tuijotin sitä. Havaitsin ensin, että ahah, taulussa on vasemmalla sininen palkki, joka ulottuu suorakaiteen muotoisena vyöhykkeenä valkean ja mustan palkin yläpuolelle. Taulun oikeassa puoliskossa on keltainen palkki, joka ulottuu suorakaiteen muotoisena vyöhykkeenä niin ikään valkean ja mustan palkin yli.

Yht´äkkiä tapahtui jotain kummallista. Taulun vasemmassa puoliskossa oleva valkea suorakaiteen muotoinen palkki alkoi vaikuttaa oviaukolta. Avonaisen oviaukon sisältä ikään kuin loisti valoa. Teki mieli kävellä oviaukosta sisään tauluun tai oikeastaan taulusta ulos - sen toiselle puolelle. Tuntui kuin aivot olisivat nyrjähtäneet.

Sen jälkeen katsoin taulun oikeaa puolta. Valkea suorakaiteen muotoinen väripalkki ei vaikuttanut avoimelta oviaukolta, vaan sen vieressä oleva musta palkki vaikutti avoimelta oviaukolta, jonka toisella puolella on pimeyttä.

Kyseessä oli varmaan värien luoma optinen harha. Enkä tosin usko, että taiteilija on tehnyt palkit oviksi. Minä vain näin ne niin, sillä olin päättänyt, että edes yhden formalistisen taulun selätän Kuopion taidemuseon kakkoskerroksessa.

Sitä en tajua, miten formalismi tässäkään tapauksessa mukaan vastustaa Theodor Adornoa Teemu Mäen kirjasta Taiteen tehtävä mukaellen vastustaa kulutuskapitalismia. Toivottavasti vastustaa. Sen sijaan oliko nyt niin, että Mari Rantasen työ Konstruktivisti Venetsiassa ei vastusta, koska työn muodot, jotka arvelen olevan peräisin Venetsian San Marcon aukion laidalla olevasta rakennuksesta tai ylipäätänsä Venetsian bysanttilaisista kaarista ja pyörylöistä sekä pyrpylöistä, ovat tunnistettavissa?

Mari Rantasen teoksessa oli myös optinen harha, mutta paljon ilmeisempi. Tekevätkö nämä seikat Mari Rantasen työstä jotenkin vähäarvoisemmat. Mari Rantasella oli muitakin tauluja sarjassa Konstruktivisti Venetsiassa. Kaksi työtä oli ripustettu Carolus Enckellin Nómoin päälle. Niissä oli vieläkin ilmeisemmin tunnistettavia hahmoja kuin San Marco -taulussa. Toisessa oli naisen hahmo ja toisessa muistaakseni bysanttilainen kupoli.

En minä olisi mitään bysanttia Venetsiaan yhdistänytkään ilman Matin Venetsia-tuntemusta. Sitä mukaa kun Bysantti eli Itä-Rooma Vähä-Aasiassa heikkeni, sitä mukaa Venetsian merkitys nousi.