Tulikärpäsiä

la 17.3.2018

Olin hetken aamulla virkeä. Raivasin kirjakasat keittiön sohvan päädystä osin vintin rappusiin ja osin ikkunalaudalle, sillä aamulla avasin jääkaapin oven aviomieheni selkään, pudotin raejuustorasian köpelöistä ja turvonneista sormistani lattialle ja kirosin sitä, että vaikka pöytä on pyöreä, nyt keittiössä pitäisi olla tilaa, joku työntää sen aina yön aikana lähestulkoon jääkaapin oveen kiinni. Keittiön lattia pitäisi luututa. Koneessa on kolmas erä Marian pyykkiä. Väsyttää niin, että en melkein saa silmiä pidettyä auki. Ulkona on kauniin vaalenasinistä. Matti kävi lentämässä. Pohjoistuuli kuulema keikutti laskeutuessa Iisalmen kentälle. Mies unohti soittaa, kun oli laskeutunut. Parin tunnin päästä havahduin ja säikähdin ja soitin kiukkuisen puhelun; ilmaanko se jäi.

Luin Kata Kärkkäisen Tulikärpäsiä loppuun. Siitä tuli samanlainen oudon tyhjä olo kuin Tuula Reijosen kirjasta Lähelle on lyhyt matka tai mikä se nyt olikaan... Olisit perillä nopeasti, jos lähtisit heti. Reijosen kirjasta ei jäänyt mieleen oikein mitään.

Olisin niin kovasti halunnut pitää Tulikärpäsistä! Toki se sisälsi muutaman kauniin kuvauksen kirjan kirjoittajan lapsista ja tämän lämpimästä suhteesta heihin. Kuvaus Suomenlinnan lautan juuttumisesta jäihin ja sitkeästä puskemisesta eteenpäin oli hyvä. Kuvauksen johtopäätös oli yllättävä; kirjoittaja jätti saaren.

Pidin myös kohdasta, jossa Kata Kärkkäinen kertoo yksinäisestä asumisestaan Suomenlinnassa vanhassa talossa. Hän on vain vuokralla, minkä panin merkille ja aivan surrealistista on, kun täydestä pimeän hilijaisuudesta vähittäin voimistuu jylinä. Kerrostalon kokoinen risteilyalus lipuu ohitse, ihmiset bailaavat ja juovat shampanjoitaan. Se oli hienoa tekstiä ja toteavaa. Kontrasti oli huima eikä Kata ole katkera. Hän on onnellinen yksin puutalossaan.

Paljon oli jankutusta. Teksti ei oikein syventynyt. Kirjoittaja toisti toistamistaan sitä, kuinka psykoanalyysissä täytyy kokea regressioita ja kohdata omia pelkojaan, mutta teksti vain liippaili pintaa. Kirjoittaja ei kuitenkaan uskaltanut. Varmaankin hän suojeli läheisiään, mutta silti. Sama ongelma mielestäni oli Kati Reijosen kirjassa, tyhjää täynnä, lopussa tuli pöljä olo. Miksi ostin tämän kirjan? Tyhjän saa pyytämättäkin. Tulikärpäset lainasin eilen Iisalmen kirjastosta. Näin ohimennen Subcomandantea, joten käynti ei ollut tyhjä. Saranan ostan korkeintaan alennusmyynnistä - ei! Lainaan senkin sitten, kun jonot loppuvat. Luotan siihen, että se on syvempi.

Moneen kertaan Tulikärpästen kirjoittaja viittasi lapsuuden kokemukseensa läheisestä ihmisestä, joka jätti kolmivuotiaan lapsen yksin kerrostaloasuntoon nukkumaan ja itse häipyi ties minne. Äiti oli ollut uraiihmisiä, menestynyt juristi, jonka kaipuu tuli myös hyvin selväksi ja oli koskettavaksi kirjoitettu. Teoreettisiksi tarkoitetut psykoanalyysin kuvaukset ja suositukset olivat ihan höttöä.

Nyt Saranan ilmestyttyä Eeva-lehdessä oli Katariina Souriksi muuttuneen Katan haastattelu - Tulikärpäsiä oli omistettu Katariinalle, joka ilmeisesti oli syntymässä vuosia kestäneen psykoanalyysin jälkeen.

Eeva-lehden juttu koski Katariina Sourin isää. Jutussa kirjailija-kuvataiteilija kertoo, että isän norjalainen vaimo tavallaa kaappasi isän vanhushoivasta Suomesta Norjaan ja nyt Souri arvelee, että vaimo ei edes ilmoita ainoalle tyttärelle, kun dementoitunut isä kuolee. Isä oli se Tulikärpästen rakas läheinen, joka on jättänyt kolmivuotiaan tyttärensä yöksi yksin kotiin. Uskon todella, että se voi olla koko elämäksi traumatisoiva kokemus.

En minä  toivonut, että Tulikärpäset olisi mikään paljastuskirja ollut, mutta kovin se oli varovainen ja sovinnainen. En ihmetellyt sitä, miksi ensimmäinen psykoterapeutti kieltäytyi ottamasta Souria vastaan: hän oli sanonut tylyhkösti, että hänellä ei ole mitään, millä pystyisi Souria auttamaan. Minustakin tuntui siltä, että 35-vuotiaalla ei ole kuin itsekeksittyjä ongelmia. Jyrki Lehtolan kirjoituskokoelmassa Suomi 100 oli juuri tästä. Luovan luokan jäsen menee terapiaan. Kaikkea on niin, että ei paskalle taivu, mutta ah, kun ahistaa niin.

Tulikärpäsistä huokui vähän samantapainen henki. Rikkaan perheen hemmoteltu kakara törmää hieman todellisuuteen. Tosin rikkaan perheen hemmoteltu kakara saattaa edelleen illallistaa trendiravintolassa tai ottaa hieman hyvää punaviiniä, kun psyyke suorastaan vaatii sitä. Hänen todellisuuttaan eivät ole korvatulehduskierteet tai terveyskeskusjonot. Aina löytyy lapsen isovanhemmat, jotka rientävät avuksi, kun pitkän juopottelun päätteeksi tekee mieli iskeä pää lattiaan. Jep, jep! On se vain nii pal´ mukavampi olla masiksessa, kun on massia, aina jollain lähipiirissä, jos ei itsellä.