Kohtauspaikka Marinad osa 2

pe 6..4.2018

En olisi koskenut Raija Orasen kaunokirjalliseen tuotantoon kolmen metrin kepilläkään ilman erityiskehotusta. Pidin kovasti Orasen televisiosarjasta Puhtaat valkeat lakanat, mutta en koskaan ole kenenkään muun kirjoittavan kaverini tai ystäväni kuullut sitä kehuvan. Niinpä olen päätellyt, että Raija Oranen on kiellettyjen listalla. Vähän niin kuin Paolo Coelho.

Muistan jonkin Orasen kirjan ilmestyttyä lukeneeni kritiikin. Siinä sanottiin, että Orasen kieli on sujuvaa, sillä hän on toimittaja. Ehkä silloin päätin, että ei kiitos, en halua lukea sujuvakielisen toimittajan sujuvaa tekstiä. Sujuvasta toimittajamaisesta kielestä tulee mieleen, että lukija ikään kuin liukuu pikaluisteluvauhtia sujuvan tekstin pinnalla ja ellei säröä tekstin pintaan tule, ellei luistimen terä jurskahda pikkuiseen rakoon ja luistelija tuuskahda polvilleen, siinä sitä mennään. Nopeasti, mutta jääkö mitään mieleen? Meneekö alitajuntaan? Nouseeko mitään mielen kätköistä?

Raija Orasen Kohtauspaikka Marinad oli sujuvaa kieltä, kyllä, kyllä. Olin kuitenkin koko ajan kirjassa sisällä. Olin välillä Moskovassa, välillä näin Johannes Rossin hiipuvassa hahmossa Leonidin, välillä koin samat nöyryytykset kuin päähenkilö Tiedonantajan toimituksessa.

Kirjan alussa päähenkilön, Noran, luokse ilmestyy tyttären biologinen isä, syöpäsairas hahmo menneisyydestä. Miestä varjostetaan ja aluksi ajattelin, että hohhohoijakkata, agenttitarinakin tähän on leivottu, ei voisi vähempää kiinnostaa. Olisin minä kiinnostunut kirjasta ilmankin sitä. En tiedä, ehkä agenttitarina oli välttämätön kirjamyynnin takia. Ja tottahan se oli, että taistolaispiireissä oli kaikenlaista tietojen vaihtoa neukkujen kanssa. En vain ihan hahmottanut, mikä oli niin strategista, että salaisen agentin henkeä uhattaisiin. Kyse kuitenkin oli sellaisten tietojen vaihtamisesta, kuten oliko jokin teatteriesitys neuvostopilkkaa vai oliko sillä jokin muu tarkoitus ja suhtautuuko filmiryhmän kuvaaja negatiivisesti neukkuihin vai onko neukkuvastainen.

"Sellaista pientä, mitätöntä, arkista tietoa, joka ei ole salaista, mutta on vaivalloista kerätä. Ja jonka antajan pitää olla luotettava ja osua arvioissaan oikeaan, antaa totuudenmukainen kuva, sanoo Rosso." (Raija Oranen Kohtauspaikka Marinad s. 193)

Olisipa mukava nytkin kertoa jollekin, että se ja se uusintaa uusliberalistista jargonia sujuvasti ja koettaa sumuttaa konkreettisia asioista orwelliläisellä uuskielellä, kuten soteuudistus, kannustimet tai aktiivimalli. Voisin tehdä mustan listan tulevaisuutta varten - sitten kun kaikki tämä scheiße on ohitse. Täytyyhän kokoomuspaskahegemonian joskus päättyä. Ei vain ole minne kannella.

Ja kadulla luikkivat uusliberaalilupparkovat. Thih, Raija Oranen mainitsee vasemmistotilaisuuksissa käyneet Suopon urkkijat. Nyt ei taida enää Supo vassuista tai henkitoreisista skäpäreistä paljoa välittää. Olisi mielenkiintoista tietää, ketkä juoksevat juoksupoikana nyt Trumpin Washingtonissa.

Nauratti muuten kohta, jossa Nora miettii Johanneksensa kolmoisroolia myös aviomiehenä ja perheen isänä. Potenssia nuoresta Johanneksesta ei puuttunut: "Entä lapset? Kai Rosson ja naisten oli pakko ainakin pitää toisistaan. Vaikka sen ikäisenä Rosso olisi kyllä pystynyt puolueen pyynnöstä naimaan vaikka itseään Brezhneviä, niin vahva potenssi ja niin luja puolueen poliittinen tahto hänellä oli." (Raija Oranen Kohtauspaikka Marinad s. 384)

Joka tapauksessa päätin suhtautua agenttitarinaan suopeasti, antoihan se  Johannes Rossin kummalliselle kolmoiselämälle perusteen.

Toinen kohta, jossa tyrskähdin ääneen, oli, kun Nora arvioi kliinisesti rakastajansa peppua, rakastaja ei ole enää poikanen: "(Nora) ... tarkastelee takapuolta, kun hän kävelee yli lattia käydäkseen kylpyhuoneessa. Pakarat ovat vielä melko pulleat, mutta ei mene enää monta vuotta kun ne jo alkavat kuihtua ja muuttuvat kahdesta sämpylänpuolikkaasta kuivatuiksi korpuiksi." (Raija Oranen Kohtauspaikka Marinad s. 338)

Orasen romaani antoi perspektiiviä sille, että vasemmistoliike alkoi joissain vaiheessa lisääntyä jakaantumalla. Vähemmistöläisetkin olivat pirstaloituneet toisiaan kyräileviksi pienryhmiksi. Noralle käy Tiedonantajan eduskuntatoimittajana selväksi, että Tiedonantajan päätoimittaja Urho Jokinen on osa suljettua sisäpiiriä, joka kontrolloi kaikkea SKP:n vähemmistösiivessä. Sisäpiiri muodosti etujoukon. Nora ei saanut hiiskua toimituksen asioista kenellekään. Jopa vähemmistöläisille kansanedustajille - niin tajusin - vähemmistöläisiä kait he olivat - ainakin SKP-läisiä - ei saanut kertoa, että Tiedonantajassa olivat erikseen työmarkkinatoimittajat ja työmarkkinatoimittajat eivät olleet noteeranneet omien kansanedustajien aloitetta. Täysin käsittämätöntä salailua. Nora nosti kissan pöydälle - ja sai potkut.

Päätoimittaja Urho Jokinen ei ollut koulutettu ihminen. Toisaalta Nora - tai Raija Oranen - ei ota huomioon Urho Jokisen karua työläistaustaa, Nora on täynnä omaa arroganssiaan Tampereen yliopiston koulutettuna toimittajana ingresseineen ja muine erikoistermeineen. Oikeastaan teki aika häijyä kohta, jossa Nora ehdotti lehteen ingressejä - lyhyttä koukuttavaa tiivistelmää jutusta jutun alkuun -, päätoimittaja Jokinen pahastuu, sellaisia työväenlehdessä ei tarvita, ja kysyy ingresseistä vielä Hymyn toimitussihteeriltä Esko Tulustolta, josta myöhemmin tulee Hymyn päätoimittaja ja jonka toimeksiannosta minä istuin vuonna 1996 Kuopiossa verotoimistossa ja nypin lehteen Pohjois-Savon rikkaiden verotietoja. Tulusto tuntui mukavalta ja jutusteli päätoimittajan roolinsa ulkopuolelta puhelimessa muun muassa kesäpaikastaan Vesannolla. Ei ollut ollenkaan itseään täynnä hän.

Hymyn toimitussihteeri varmistaa. Ingressejä työväenlehdessä ei tarvita. Toisaalta! Voihan se ajatella niinkin, että työväenluokkaiset ihmiset lukivat jutut houkuttelematta. Kun opiskelin Neuvostoliitossa, ihmettelin, kuinka ihmiset lukivat joka puolella, Metrossa ja kadulla ja busseissa - paksuja kirjoja ja puisevan näköisiä sanomalehtiä, jossa ei ollut kovinkaan paljon koukutuksia. Passikuvan kokoisia suttuisia kuvia ja teksti tiukkaan painettuna sivujen reunasta reunaan. Eivätkä lehdet enää siinä vaiheessa olleet pelkkää propagandistista paskaa, oli jo glasnost ja perestroika. Eiväthän Suomessakaan kaikki lehdet ole. Ei esimeriksi Suomen Kuvalehti eikä Hesarikaan nyt ihan aina. Eilen A-studiossakin onnistuivat käsittelemään Venäjää jotenkin epäfobistisesti.

Ingressikohtaus teki häijyä sen vuoksi, että Urho Jokinen oli todellisuudessa pieni ihminen, jolla oli vaikea tausta. Urho Jokisen isä loikkasi vuonna 1930 Neuvostoliittoon ja tuli teloitetuksi Karhumäessä 10.2.1938. Kun Urho oli 9-vuotias, oli vuosi 1933, muu perhe - isoäiti, äiti ja Urho - koetti perässä. Naiset jäivät kiinni ja joutuivat vankilaan. Urho vietiin kolmeksi vuodeksi lastenkotiin. Urho Jokinen ei koskaan saanut tietää, mitä isälle oli tapahtunut. Hän ilmeisesti oli elänyt siinä luulossa, että isä tuli takaisin Suomeen desanttina ja joutui ohranan murhaamaksi. Voihan se olla, että poika keksi sankaritarinan. Surullista ja itkettävää ja nyt mietin, miksi kirjailija ei voinut tuoda näitä asioita esille demonisoidessaan Tiedonantajan päätoimittajaa. Lisäksi hän kirjoitti Jokisen täysin tyhmäksi.

Toki ilmeisesti Urho Jokinen oli myös jälkiään peittelevä juoppo. Sekin on otettava huomioon. Tiedonantajan seuraava päätoimittaja Erkki Susi oli aatteelle ja esimiehelleen täysin lojaali läpikotainen marxisti ja kun Nora koetti kertoa jotain hupijuttua päätoimittajan toilailuista kännissä, Erkki Susi sanoi, että hiljaa, hän ei halua kuulla.

Tulee mieleen kohta ruotsalaisen Kerstin Ekmanin trilogiasta Sudentalja - taisi olla trilogian viimeisessä osassa, Raaputusarvat, jonka luin ensimmäisenä - kolmannen osan päähenkilönä on nuori naispappi, joka tulee äitinsä maille pimeään Pohjois-Ruotsiin aivan olemattomaan seurakuntaan sijaispapiksi, hänen ensimmäinen työpaikkansa oli ollut seurakunnassa, jossa oli alkoholisoituva kanttori. Kanttori oli kerran kesken työkeikkansa sammunut urkujen ääreen. Seurakunnan esinainen oli huolehtinut kanttorin kotiin selviämään ja seuraavana päivänä kaikki olivat kuin mitään ei olisi tapahtunut. Ihmiset halusivat epätoivoisina vain säilyttää kasvonsa. Kohta jäi vaivaamaan minua. Niinkö vaikeaa on puheeksi ottaminen työpaikalla.

Toisaalta arvelen, että Nora kertoi päätoimittajan kännitoilailun hupijuttuna. Muutenkin kirjassa Nora itse kumoaa viinipullon jos toisenkin. Panin sen merkille. Nora kirjoittaa televisiosarjaa ja suurimmaksi osaksi pienessä pierussa.

Tiedonantajan nuori naistoimittaja on muiden eduskuntatoimittajien maskotti. Nuorella ja ilmeisen hemaisevalla naisella oli pääsy todellisen vallan kamareihin, joihin tavallisesti työväenlehtien toimittajia ei päästetty. Mukavaahan se on ollut matkustaa jonkun porvarilehden taloustoimittajan sylissä.

Niin niin. Oli se onni, että olin Kansan Uutisten Savon aluetoimittajana, kun olin nuori synnyttämätön nainen. Minä olin juuri sellainen - teoriassa - jota Vasemmistoliitto Kuopiossa kaipasi. Tulin liikkeen ulkopuolelta, minulla oli akateeminen koulutus ja olin nuori nainen. Kun olin saanut kaksi lasta, olin jollain lailla liikkeen sisäpuolinen (mutta en riittävästi, jotta olisin saanut jonkinlaisen suojatyöpaikan tai -suojatyövarjelusta), olin hankkinut lisää koulutusta, mutta en ollut enää nuori synnyttämätön nainen. En ollut enää yhtään kiva. En ollut pirteä tyttönen. Kun menin kyselemään vassujen piirisihteeri Nokke-Jouko Nuutiselta, olisiko mahdollisesti jotain liikkeen toimittajan töitä tarjolla - edes jotain, näin, kuinka varjo kulki piirisihteerin kasvojen yli. Ei ollut eikä kysyjäkään ollut enää se, jota niin kovasti liike kaipasi.

Tähän kohtaan etsin siivun Arja Alhon kirjasesta Kovan tuulen varoitus. Olen minä tämän kuvannut ennenkin ja se on muudan avainkokemuksistani. Avainnöyryytyksiäni.

Kun kyselin töitä Savon Mediat Oyj:n paikallislehdistä - silloin oli vielä erillisforma Maakunnan Sanomat Oy ja Savon Mediat oli Keskisyöpäläisen konserni, mormonit olivat tehneet jo tehtävänsä - mormonithan olivat Keskisuomalaisesta osto- ja fuusioaikeissa Savon Sanomien käytävlillä sulavasti liikkuneita pukumiehiä - oli minulle kasvanut 1990-luvulla urallinen kyttyrä tai puujalka. Paikallislehtiyhtiön toimitusjohtaja, entinen bensakauppias - näin sanoi muudan entinen konsernin ratas, joka on nykyään ihan muualla, välillä oli muualla paikallislehden päätoimittajana, hän käski minun sanoa sille bensakauppiaalle, että tunkee pään perseeseensä tai jotain sellaista - suhtautui minuun työhaastattelussa kuin no kuraan kyseisen paikallislehden tuulikaapissa.

Minulle kyllä oli jo journalistipomojen syvä kurkku sanonut, että ai, haluat työelämään vai (tarkoitti, että palkkatyöelämään vapaan toimittajan asemasta) ? Älä tule tänne! Täällä on kamalaa. Niin hän sanoi. Ja siirtyi ihan muualle hänkin Savon Mediat Oyj:stä lopulta.

Nora kuvaa asemaansa näin: "Sen sijaan hän istuu nyt syytettyjen penkillä, kantaa vastuuta aiempien sukupolvien rikoksista vieraissa maissa ja sadattelee menetettyjä mahdollisuuksia, työpaikkoja, apurahoja ja arvostusta. Hän on ikuinen taistolainen. Se leima ei lähde missään pesussa. Se on kuin kyttyrä tai puujalka." (Raija Oranen Kohtauspaikka Marinad s. 193)

Kohtauspaikka Marinadin Nora pääsee lopulta suojatyöpaikkaan neuvostoliittolaisen öljy-yhtiön eläkepuolelle. En oikein tajunnut, mitä hän siellä oli kymmenen vuoden ajan tehnyt, mutta jotain sellaista, missä oli mahdollisuus saada palkankorotus jakkupuvun avulla. Intianpuuvillaiset kauhtanat pitivät nuoren äidin palkkakuopassa. Sitten Nora ryhtyi vapaaksi toimittajaksi ja lopulta käsikirjoittajaksi. Hän kasvattaa Ira-tyttären yhdessä äitinsä Signen kanssa. Isää ei edes muistella perheessä, kunnes hän yht´äkkiä ilmestyy kuvaan ja kirja alkaa.

Jatkan tästä kohtaa huomenna. Jäi vielä pari asiaa, joita halusin sanoa Kohtauspaikka Marinadista.