Kohtauspaikka Marinad osa 3

su 8.4.2018

Nyt ennen Marian heräämistä puran Raija Orasen Kohtauspaikka Marinadin loput tähän ja vien kirjan takaisin Iisalmen kirjastoon. Suomen äärivasemmiston traumaattisesta historiasta sain vähäksi aikaa tarpeekseni. Näen kuviossa paljon samaa kuin nykyisissä uusliberaaleissa. Jossain taustalla ovat harmaat eminenssit nytkin, jotka nykivät langoista ja kivat pikku lakeijat tanssahtelevat. Onhan meillä näitä kaikenmaailman kauppakamareita ja Libera-säätiöitä. Jostainhan kaikenläpäissyt bull shit -paskapuhe tai -tyhjäpuhe on meille ujutettu.

Nauroin kuset housussa ja raastoin epätoivosta hiuksiani, kun luin kauppakamarin jäsentilaisuuksien kutsusta otsikon: Kakkua ja kuohuvaa. Voi Kiesus, kas, kun ei Samppakaljaa ja vaahtokarkkeja (ja katakoureja). Harkitsen oksennuksen nielemistä ja menemistä kuulemaan seuraavaa Jumalan Sanaa:

"Tervetuloa kauppakamarin kevätkokoukseen/EK-foorumiin keskustelemaan päivän polttavista talouskysymyksistä. Sytykkeet keskustelulle tarjoaa Elinkeinoelämän keskusliiton EK:n tuore pääekonomisti Penna Urrila. Mikä on Suomen talouden realistinen tilannekuva? Mitä viime kuukausien käänteet mm. kauppapolitiikassa tarkoittavat kotikentällä? Mitkä uudistukset ovat nyt välttämättömimpiä?"

Voin arvata, mitkä uudistukset ovat nyt välttämättömämpiä, juu. Antakaa minun olla väärässä! Asia pitää tsekata, jotta tiedän, mitä arvostella.

Kohtauspaikka Marinadin päähenkilö Nora on kovin Raija Orasen näköinen hahmo. Näinhän lienee tapana ilmaista se, että romaani on autofiktio. Heti romaanin alussa Norasta kerrotaan se, että hän kaikesta ajan vapaamielisyydestä ja rajattomasta seksistä huolimatta etsii vakituista kumppania. Jossain kohtaa kirjaa, en älynnyt panna sivunumeroa muistiin, kuvataan päähenkilön kotitaustaa. Isä oli jokin metsäpomo ja kuollut työmalla onnettomuudessa. Noran lapsuuden perhe ei ollut tarpeeksi proletaarinen, jotta Nora olisi ollut uskottava 1970-luvun vasemmistopiireissä. Lisäksi, voi kauheata sentään, Nora elätteli keskellä opiskelijakuohuntaa prinsessaunelmiaan.

(Siinä kohtaa voihkin. Niin minäkin tein ja luulin löytäneeni juuri minulle sopivan prinssin. uh, kutistun häpeästä läppärin taakse. Matti paistaa Marialle suppilovahveroita, joita oli löytänyt pakastimen kätköistä. Pyysin silppuamaan joukkoon paljon sipulia. Eilen paiskoin kotihommia urakalla, jotta tänä aamuna saisin kirjoittaa keskeytyksettä. Ja nyt kirjoitan, että voi vitun blogialusta. Kirjoitin tämän kappaleen jälkeen mont pitkää kappaletta ja tämä paska hävitti tekstin.)

Se, että opiskeluaikainen toverini Risto Puolimatka valittiin Nivala-lehden päätoimittajaksi, oli jotenkin tyrmäävää. En oikein tiedä, pitäisikö Ristoa onnitella. Totta kai minä olen iloinen siitä, että joku ikään kuin laskeutuu meidän tavallisten kuolevaisten joukkoon Helsingin latteliberaalien kultivoidusta seurasta, mutta mutta mutta. Ostinkin Ristolle Nivalaan tuliaislahjaksi Kiuruveden ABC:ltä hauskan, mutta varoittavan jääkaappimagneetin.

Riston tuleminen Nivalaan on vähän sama kuin Matti ja Liisa -lehden päätoimittajaksi valittaisiin Gerry Birgit Ilvesheimo. Mukavaahan se minusta olisi, herraisä sentään! Mutta. Voiko tällaisella paikkakunnalla elää, kun osa porukasta on kerran käynyt Nilsiässä ja kiitos kotipaikkakunnalla on kiva, kun mehän tiedämme toisistamme kaiken tietämisen arvoisen ja kaikki tietävät paikkansa? Ja kaikki ovat hirmu hiljaa, että keltään ei menisi kasvot.

Uh, Doctor Foster kummittelee vieläkin.

Takaisin Kohtauspaikka Marinadiin. Mietin, miksi tunsin itseni ulkopuoliseksi Tampereen yliopiston toimittajatutkintolaisten kanssa. Tulin uskonnollisesta ja maalaisesta perheestä. Minulla ei ollut oikeastaan mitään kotipaikkakuntaa, jota vastaan peilata tai sanoa, että tänne en koskaan palaa. Itse asiassa Kärkölälle oli aivan yhdentekevää, vannoinko minä sitä tai tätä. Me olimme Nummenkulman takanurkassa kyyhöttäviä maatalousproletaareja, omistamattonta väkeä, jolla ei ollut edes siirtolaisten gloriaa.

Me kaikki Tampereella halusimme unohtaa taustamme. Niin Noran opiskelukaveritkin Kohtauspaikka Marinadissa. Lisäksi Oili Partanen (nyk. Orispää) ja minä tulimme Otavan opiston tiedotus- ja viestintälinjalta. Emme me Tampereella oppineet oikeastaan toimittajan työstä mitään uutta. Meille olivat ingressit, juttukärjet ja otsikot aivan päivänselviä asioita. Suomen kielen opetus Tampereen yliopiston toimittajille oli ihan huippua. Siitä olen kiitollinen, vaikka nyt koetankin irrota yksinkertaisesta lehtikielestä. En jaksa, en jaksa, oi kiesus, en jaksa enää: päälause, sivulause, piste. Päälause. Päälause. Päälause. -tekstiä. Luen Riku Korhosen, jota olen tähän asti pitänyt kirjailija-aikalaiseni - kuvaavaa kyllä - kirjailija-aikalaiseni on kokoomusbitch - juoppona puolisona. Toki tämä juoppo puoliso on kirjoittanut teräviä esimerkiksi Image-lehteen, ei voi kieltää, mutta Me emme enää usko pahaan on hyvä. Laskin äsken yhden lauseen sanat. - pidin lauseseesta kovin, mutta oli se vähän kiemurainen ja koukeroinen. 24 sanaa! Niin se lehtikielestä sitten. En vielä tsekannut, oliko lauseessa yli viittä määrettä subjektilla, mutta paljon mahdollista, että oli!

Eikä toimittaja iki kuuna päivänä tai kuuna kullan valkeana (en muista, kuka kirjailija kyllästymiseeni asti käytti sanontaa kuunaan kullan valkeana) käytä huutomerkkiä! Minäpä vittu käytän ja käytän joskus vittusaatana kolmea!!!

... Ja kolmea pistettä ....

Mihinkäs minä jäinkään? Jännä juttu, miten teksti alkaa viedä. Ihan niin kuin Yuval Noah Hararin Ihmisen lyhyessä historiassa vehnä kesytti ihmisen, vievät kirjaimet ja lauseet minua nyt kuin litran mittaaaaaaaa.....

Olin jo alunperinkin ulkopuolinen. Lisäksi meitä Oili Partasen kanssa suunnattomasti vaivasi, että me aika keskinkertaiset Otavan opiston tv-linjalta pääsimme Tampereen yliopistoon. Me kympin tytöt, voihan nenä, kun tv-linjalta olisi ollut lahjakkaita, älykkäitä ja omaperäisiä persoonoita. Muistan, kuinka Oilin kanssa nurisimme. Parhaat jäivät toimittajatutkinnon ulkopuolelle. En tosin muista, kuka sinne edes meidän lisäksemme haki. Myöhemmin taisin hämärästi tajuta, että oikeasti lahjakkaat eivät tulleetkaan yliopiston amisviiksipuolelle.

Oikeasti lahjakkaista tuli sosiologian tutkijoita, kuten Ruuskan Petristä. Aromaan Jonni lähti Englantiin opiskelemaan toimittajaksi, Hämäläisen Tuijasta tuli rouva Halttunen ja hän meni opiskelemaan filosofiaa ja alkoi myöhemmin tehdä dokumenttielokuvia. Castrénin Katariinasta, jota pelkäsin ja jonka kanssa tiedostamattani kilpailin siitä, kumpi on kuvataiteilijampi, tuli ... jotain ihan muuta kuin toimittaja. Miten minulla on sellainen olo, että kulttuuriantropolgi, mutta voi olla, että sekoitan Katin sukunimen perusteella löytöretkeilijä Castréniin.

Joka tapauksessa pari ensimmäistä vuotta ryhmäydyin täysillä Tampereella ja sitten jotenkin tuli sellainen olo, että tämähän on nyt nähty eikä kiinnosta enää istua Tillikassa; aloin valua venäjän kielen pariin. Luojan kiitos, Jeesus kiitos, kiitos, kiitos! Ilman niitä ei olisi Mariaa ja Annaa. Oili vaihtoi kyldyyriystäviin: Päivi Alasalmeen ja Jyrki Lehtolaan,

Matti sanoi, että muhennos on syötävää. Pitää nyt kiskoa itseni taas Kohtauspaikka Marinadiin.

Tässä kohtaa Raija Orasen kirjaa hirahdin nauruun - Nora on saanut juuri kuulla, että hänen tytärensä isä on sekä Neuvostoliiton että entisen DDR:n kolmoisagentti. Kun puhutaan muuten kaksoisagentista, haluaisin tietää, mikä sitten on yksöisagentti. No niin Nora puristaa kämmenet ohimoilleen ja ajattelee: "Miten hän on sellaisiin ajatuksiin voinut tulla? Ei hän koskaan, ei yhtenäkään elämänsä päivistä, ole antanut jonkun vieraan valtion ohittaa ajatuksissa Suomea. Vakoilu Neuvostoliiton hyväksi  merkitsi vihollisuutta, ratkaisevan rajan yli siirtymistä." (Raija Oranen Kohtauspaikka Marinad s. 198)

Kun hirahdin nauruun, aloin miettiä, mitä oikeasti ajattelen Suomen valtiosta. Mehän kaikki olemme sosialidemokraatteja, oli Hannu Taanilalla tapana radio-ohjelmissaan sanoa, niin Hannu Taanila, se Miesten Pyhä Hannu Taanila, jonka puolesta Pentti Stranius syvästi loukkaantui Ärräpäät-listalla, kun sanoin, että Taanilalla on vassuvussumiesten piirissä jotenkin pyhä asema. Sanoi mies mitä hyvänsä, sitä ei voi arvostella. Sitä paitsi aivan tosi omituista oli flirttailu, jota Taanila kävi isä Mitron kanssa jotain vuonna 2007 tai 2006 tai 2008. Ihan kiva, että miehet pitivät toisistaan, mutta .... se oli kummallista! Ehkä heistä oli toisilleen henkistä tukea.

En tosin äkkiseltään keksi, mistä Hannu Taanilaa arvostelisi. Periaatteessa kuitenkin! Kukaan ei saisi olla kaiken arvostelun yläpuolella! Sitä paitsi me kaikki tosiaan olemme sisimmässämme sosialidemokraatteja, sillä ainakin minä olen sitä mieltä, että valtio olemme me kaikki. Tosin minun on vaikea mahduttaa kokoomuslaisia uusliberaaleja samaan valtioon kanssani, mutta eihän niitä kaiketi voi keskitysleiriinkään vallankumouksen jälkeen tunkea.

Tämänhetkisestä Suomen valtiosta ajattelen suurin piirtein niin, että on vain jotenkin jaksettava seuraaviin vaaleihin asti. Ehkä vaali vaalilta porvarihegemonia helpottaa. Ihmiset ovat lakanneet taputtamasta, se on jo huomattu. Suomen valtio ajaa porvariluokan etuja. Ehkä vielä joskus tulee toisenlainen aika ja työväenluokka herää persuhorteista. Sitä odotellessa. Vaihdan kukkiini mullat.