Me emme usko enää pahaan

ti 10.4.2018

Riku Korhosen Me emme usko enää pahaan oli hyvä kirja, vaikka sen loppupuolella hyppäsin reilun sadan sivun ylitse. Ehkä luen ne joskus, ehkä en. Minusta romaani toimi vallan mainiosti ilman tyhmää kaavaa - jännityksen tiivistäminen äärimmilleen ja sitten vähän ennen lopun seestymisen jaksoa verta ja suolenpätkiä. Onko ihan pakko jokaisessa kirjassa, joka pääsee koviin kansiin, olla draaman kaari yllätyksettömine katarsikseineen? Voiko draamastereotypian rikkoa vain pehmeäkantisissa omakustanteissa? Tätäkö kustannustoimittajat vaativat?

Toki Korhosen romaanissa katarsis oli irvuileva. Sen farssinomaisuutta korosti sivukaupalla tekstiä morsiamenryöstöistä ikään kuin sosiologisena mietelmänä. Silti.

Kun morsiamenryöstöessee alkoi, aavistin, että kohta alkaa mäiske. Sitä pohjustettiin tuomalla henkilökaartiin käänteen aiheuttava sivuhenkilö Miika. Miikan kuvauksessa oli yllättävää lämpöä. Päihdekodinkin asukkaita, jotka myös liittyvät juoneen, Riku Korhonen onnistuu kuvaamaan sävykkäästi. Koetin lukea Juha Hurmeen Hullua, mutta loppujen lopuksi harpoin koko kirjan läpi lukematta sivuista puoliakaan. Niin paljon kuin pidin Nyljetyistä ajatuksista, ei minua Hullu koskettanut. Hurme tarkasteli hullujaan ulkoa, ulkokohtaisesti. Ei tehnyt mieli tutustua heistä kehenkään.

Tuli ihan mieleen, että päihdeongelmaisten kodissa, jossa Aino on töissä, olisi kiva käydä tutustumassa ja tutustua sen väkeen, vaikka kirjan kertoja huomaakin, että päihdeongelmaisista useimmat ovat niin linnoittautuneita omien kroonisten ongelmiensa labyrinttiin, ettei heillä ollut kiinnostusta muiden elämänkäänteitä kohtaan. Joskus he tuskin huomasivat toisten olevan elossa. (Riku Korhonen Me emme enää usko pahaan s. 375)

Miika oli onnettoman Pekon ex-narkkari-isoveli, joka oli kuivilla ja asui kivan lastenohjaaja-Tian kanssa. Miikan kuvaus alkoi terävällä selostuksella siitä, kuinka Miikalle Tia oli antanut tehtäväksi nikkaroida eteiseen kenkähylly vanhoista omenalaatikoista ja kerran seinällä olleista tiilistä.

Omenalaatikot olisivat maksaneet nettikirpparilla 45 euroa. Miikalla ja Tialla ei ollut sellaiseen varaan, mutta silti he halusivat kodistaan nätin. Tia seurasi sisustusblogeja. Tietenkin Mikan ja Tian huushollin esittelyssä oli avointa ivaa alaluokkaa kohtaan: "Seinälle ripustettiin Scanian rosterikapseli ja mustavalkokuva linnunhöyhenistä, hiukkanen filosofiaa, paino ja keveys niin kuin joka sielussa, ja ja kanariafåglarna sjunger piip piip." (Riku Korhonen Me emme enää usko pahaan s. 238 - 239) 

Joka tapauksessa Riku Korhonen onnistuu olemaan alaluokkakuvauksissaan moniulotteisempi kuin Juha Hurme tai Juhani Aho, joka lätisi Matista ja Liisasta lätilätiläti. Ja suostuuhan Riku Korhonen näkemään enemmän kuin Asta Leppä Voittajien varjossa. Riku Korhonen katsoo kohti, mutta Asta Leppä kääntää katseensa sivuun, kun hänen alemman keskiluokan rivitaloyhtiöönsä on muuttanut roskaluokkainen pariskunta. Rosa Meriläisestä puhumattakaan. Taisi olla Meriläisen kirja Valtio, jossa alaluokkaan viitattiin vain yksinkertaisina törkimyksinä mussuttamassa Tammelan torilla mustaa makkaraa.

Korhonen kuvaa Miikan ja Tian asuinaluetta: "Varissuo oli mielenrauhan, ulkoilun ja halpojen sisustusideoiden valtakunta, paljon mainettaan parempi." Miikalla oli aikaa touhuta, laittaa kotia ja kokata Tialle. Hän oli käynyt työmarkkinatuella kolmen kuukauden Minä ja tulevaisuuteni -kurssin. Nyt hän tekisi kenkätelineen ennen kuin Tia palaisi kotiin. Hän halusi nähdä Tian ilon. Piti keksiä, mistä hoitaisi tiiliä.

Koska olen päättänyt pitää Me emme enää usko pahaan -kirjasta, luen edellisen kohdan suopeasti. Ihmiset, jotka ovat todella eri piireistä kuin akateemisesti koulutettu kokoomuskirjailijan puoliso, koettavat romaanissakin säilyttää arvokkuutensa. Ei minusta ole mitään naurettavaa siinä, että haluaa saada elinympäristönsä nätiksi, vaikkei missään Helsingin lattesinivihreiden alueella asuttaisikaan. Sitä paitsi toimeksianto kenkätelineen hankkimisesta tuo mieleen Napapiirin sankareiden ykkösosan. Muita en viitsinyt katsoakaan, ykkönen oli hyvä ja muut osat - arvelen: rahastusta. Ykkösosan road movie käynnistyy, kun Pamela Tola antaa Jussi Vataselle tehtävän tai muuten tulee bänksit niin kuin ennen minun nuoruudessani sanottiin, tuli bänksit tai bänät. Sulhasen on etsittävä jostain digiboxi.

Miika googlaa sanolla lahjoitetaan tiiliä Turku ja joku ilmoittaa kellaristaan purkamistaan tiilistä, että saa tulla hakemaan. Ihmiset löytävät selviytymiskeinonsa. Samaan saumaan soittaa Frogi ja kysyy Miikan pikkuveljeä Pekkoa. Pekko on varastanut piireistä jotain huumetta ja läppärin. Hirmuinen kosto uhkaa. Koska Miikalla ei ole autoa eikä varaa taksiin tiilien roudaamiseksi, hän tekee Frogin kanssa diilin. Miika auttaa Frogia veljen etsimisessä ja Frogi roudaa tiilet Varissuolle.

Kummastuttava yksityiskohta Korhosen romaanissa olivat keraamikot. Pitää varmaankin lahjoittaa kirjaa yksi kappale Marian kummille, jäkäläpikareita valmistaneelle keraamikolle. Korhonen kuvailee keraamikkoja kirjassa kaksi kertaa. Ensin Lari, josta en saa selvää, mitä hän työkseen tekee, mutta jotenkin se liittyy yrittämiseen ja yrittäjyyden edistämiseen, katselee markkinatutkimusyhtiön pdf:iä nuorten aikuisten yrittäjyysasenteista. Kuvituksessa onnelliset yrittäjät ahersivat. Korhonen kuvaa irvokkaasti, miten sympaattisten yritysten yrittäjät varmaankin tirmmaavat muhkeita partojaan kuin kassavirtalaskelmiaan. Korhonen kylvää romaaninsa sivulle parodisessa tekstinpätkässä kaiken sivistyksensä filosofi Epiktetoksesta ja tämän parrasta Freudiin, libidoon ja Bourdieuhun: "Tuuheapartainen keramiikka-artesaani seisoi esiliina yllä pajassa ja piteli tatuoidulla kädellä rakupihtejä."  (Riku Korhonen Me emme enää usko pahaan s. 238 - 239) 

Kohdassa, jossa keskiluokkaistunut kaveripiiri saa tietää Ainon ongelmista, Korhonen esittelee ohimennen keraamikkoystävänsä, joka piti Aurajoen rantatontilla sijaitsevan pajansa pihalla rapujuhlat. Jostain syystä tässä kohtaa kirjaa Korhonen käyttää me-muotoa. Onko kirjan sisäispuhuja osa jotain piiriä me? Me emme enää usko pahaan. Nyt silmäilen kirjan alkua uudestaan. Luin alun niin kauan sitten, että olin sen jo unohtanut. Alussa kertoja järjestää kirjalle ikään kuin kehyksen. On tarina, joka on pakko tulla kerrotuksi tai tarina pakottaa ihmiset tekemään kamalia tekoja. Korhonen tekee kirjan kertojan näkyväksi heti alkuun ja sitten hän poistuu taustalle. Kertomaan.

Keraamikkoystävä muovaili savesta tutkielmia universaaleista muodoista, siitä mikä yhdistää torvijäkälää ja ihmisalkion soluja, eläinten polkuja kainuulaisessa korvessa ja Linnunradan kierteishaaroja. Keraamikko tavoitteli muotojen totuutta, ainoaa meille suotua ajattomuutta tällä muutoksen, tuhoutumisen ja jälleensyntymisen tomupallolla. Uutta hänen työssään olivat eri maailmankolkista noudetut etniset koristemotiivit. Voi kauheata, ensimmäisellä kerralla luin, että koristemuovit ja ajattelin hämärästi, että tjaah, jotain kierrätysjuttujako se tekee. Mutta tässä tulee huippu: "Nyt oli tärkeää luoda antifasistista keramiikkaa, joka ylisti elämän haurasta kauneutta ja taisteli heikoimpien oikeuksien puolesta!"  (Riku Korhonen Me emme enää usko pahaan s. 238 - 239) 

Takaraivossani vilahti. Riku Korhonen haluaa Suomen Michel Houellebecqiksi! Koska keraamikot tulevat esille kahdessa kohtaa ja Houellebeqcin Maaston ja kartan lopussa oli kuvaus siitä, kuinka Ranskan maaseudusta tulee eräänlainen näyttämö uusrikkaille aasialaisille turisteille, aloin hihkua; jes, joo, Riku Korhonen on varmaankin samalla tavalla uusoikeistolainen nihilisti kuin Houellebecq, mutta ei ihan, hän ei saa tekstistään, Jumalalle kiitos, kiitos Jeesus, pois outoa lämpöä.

Houellebecq kirjoittaa oksettavasti ihmissuhteista. Riku Korhonen ei ehkä voi sille mitään, että ei kirjoita. Kohta, jossa Korhonen kuvaa Eeroa ostamassa kaupasta vaimolleen yhden vihreän Granny Smithin, koska Granny Smithiä puraistessaan vaimo vaikuttaa niin raikkaalta, on kaunis. Tosin onneton omena jää Eerolta punnitsematta ja yksityiskohta aiheuttaa heti kirjan alussa yhteiskunnallisen törmäyksen. Miesie-kieltä puhuva spurgu syttyy kassajonoraivoon ja alkaa vittuilla Eerolle, Eero sylkee suustaan spugelle kaiken kuonan, mitä vain keskiluokkainen, itsensä paremmaksi ihmiseksi, velkansa maksavaksi yhteiskunnan tukipylvääksi itsensä tunteva (yökötys) sisimmässään ajattelee. Mietin, miksi turkulaiskirjailija on halunnut turpiinsa ansaitsevan kusipään puhuvan mie ja sie. Ehkä siksi, että spurgu on niin miellyttävämpi ja Eeron yhteiskunnallisesti ylemmyydentuntoinen epämiellyttävyys korostuisi.

Muistan, kuinka Riku Korhonen joskus, kun oli aloittelemassa suhdettaan kokoomuskirjailija-näyttelijä Anna-Leena Härköseen kirjoitti jonkin ihmissuhdekirjoituksen Imagessa. Hän ihmetteli sitä, kuinka nopeasti ihminen voi pudota parisuhteessaan tilaan, jossa tuijotetaan toista ihmistä aamiaismurolautasen takaa murha mielessään. Kun vähän aikaa sitten ollaan katseltu toista rakastavin silmin. Eero näkemässä Ainon puraisemassa Granny Smithiä oli rakkauskatsetta ja se, mitä hän järjesteli avioliittonsa pelastamiseksi, oli kömpelö rakkauden teko.

Tosin tyrskähdin sivulla 55, jossa Aino on nukahtanut Naimisissa narsistin kanssa -kirja silmillään. Eero taittaa rakastavasti kirjasta sivun merkiksi ja siirtää kirjan pois vaimon unta häiritsemästä yöpöydälle. Voihkin aivan tässä kohtaa. Kaunista, kaunista ja samalla tirskahdin hermostuneesti. Niin. Taitavaa!

Riku Korhonen tuntuu olevan kotona pienissä juuri ja juuri havaittavissa olevissa yksityiskohdissa ja nyansseissa. Siksi loikin mätkimiskohdat ylitse. Ne eivät olleet mielestäni onnistuneita. Tuli vain vaivaantunut olo, että tätäkö sitä nyt taas tässäkin romaanissa. Sen vuoksi myöskään Ainon mielen rikkoutuminen ei ollut uskottavaa.

Me, jotka emme enää usko pahaan, olemme Riku Korhosen romaanissa ilmeisesti koulutettu keskiluokka, sivistyneistö, joka sinnittelee jossain omakotitalon velan ja ulosottomiehen, hienon uran ja putoamisen välimaastossa. Mutisin ääneen, että tsit, tsit, tsit, kun romaanin kertoja kuvailee Ainoa sivulla 98. Aino ei ole älykäs eikä hänen työssään ylioppilaspohjaisena lähihoitajana ole mitään älyllistä. Hm. Jotenkin asenteellista, tässä kohtaa tulee kyllä läpi kirjailija Riku Korhonen, vaikka tarkoituksena oli kuvata sitä, miten Aino alkaa huomata avopuolisossaan Markossa piirteitä, joita ehkä joutuisi häpeämään. Marko on nätti mies, mutta sanoo aperatiivi ja ex sempore, naapurin Eero, romaanin keskushenkilö ja Ainon tuleva aviomies, on toista maata.

Ja tuli mieleen, että toisen keskiluokan kuvaajan, Philip Teirin, uusin romaani Tällä tavalla maailma loppuu, on pokkarina. Minusta pokkareita on helpompi lukea kuin kovakantisia. Esimerkiksi Riikka Pelon Jokapäiväisen elämän luen loppuun, jos löydän sen jostain pehmeäkantisena. Kovakantisena Jokapäiväinen elämämme on suorastaan vaarallinen. Jos sitä lukiessa illalla sängyllä nukahtaa, voi se kolauttaa tajun kankaalle.