Rakkaudenhirviö osa 1

ma 16.4.2018

Kirjoitin viime torstaina hieman Saara Turusen Rakkaudenhirviöstä. Istuin Iisalmen Iisa-kauppakeskuksessa ja ihmettelin, että Kahvila Pinjassa oli tarjolla vihersmoothieta. Ajattelin olla urbaani ja cool ja juoda yläsavolaista vihersmoothieta iisalmelaisessa kauppakeskuksessa sekä kirjoittaa blogiin merkinnän kirjasta, jossa nuori nainen jättää pienen paikkakunnan Itä-Suomessa. Miltä tämä nyt kuulostaa? Hm.

to 12.4.2018

Saabin uusintakatsastus meni läpi ja ravitsemusterapeutille kävin sitoutumassa syömään joka päivä lounaan. Aloitin maksulliset lounaat jo tänään. Sen, olenko syönyt lounasta, raportoin ravitsemusterapeutille, joka oli kyllä aika laiha ja ärsyttävän nuori, mutta kovin mukava, kesäkuussa. Lounaan syöminen on tärkeää, sillä jos paastoan muka kiireessäni päivän ja illalla syön kuin hevonen, elimistö luulee, että joka päivä on pieni nälänhätä ja muuttaa kaiken oitis läskiksi.

Olen ehkä yhden rupeaman verran syönyt elämässäni säännöllisesti. Se oli kerrostaloremontissa. Työhöni kuului siinä kolme kerroksen portaiden juokseminen ja minähän juoksin. Kannoin levyjä ja lautoja ja teollisuusimureita jouksujalkaa. Muutenkin remppa-aika oli Lapinlahden-kausistani mukavin. Tykkäsin talon joka mumetsista ja olisin halunnut adoptoida heidät kaikki. Olette varmaan jo lukeneet, että jopa senkin yhden vittupään, joka inisi raksamiestemme hiljaisesta vittuilusta. Mummoparka!

Haaveilin Kahvila Hillassa keiton syömisestä, mutta tänään olikin kukkakaalikeittoa. Kävin pyörähtämässä, tervehdin muuatta sonettilaista ja päätin peruuttaa Hillasta Raatihuoneen maanmainioon salaattipöytään. Olin juuri kiskomassa läppäriä repusta, kun sain lounasseuraa. RTV:n kaksi tyyppiä tuli samaan pöytää, ilhaduin kovasti ja puhe kulki Totosta Chiquita Tinkerin kautta Martikkalan nuorisoseuratalon remonttiin. Siitä ei ole ollut Matti ja Liisa -lehdessä juttua. Haukuin kiihkeästi paikallislehteämme, mikä sai lounasseurani varmaan ihmetyksen valtaan.

Tänään Iisalmen Sanomissa oli Vuoden Hermanniksi valittu Pekka Taattola. Jahas ja sama juttu on ollut Savon Sanomissakin. Onkohan Taatolan haastattelu Matti ja Liisa -lehdessä? (Oli se.) Mälsää muuten se, että Iikkari ja Mullikka ovat kohta sama lehti. Toimittajien määrä vähenee entisestään. Kohta lehdet taittuvatkin automaattisesti. Suomen Kuvalehdessä oli varmaan jokin automaattitaittokokeilu. Oli monta juttua perättäisillä auekamille taitettuna samalla konseptilla. Vasemmassa ylälaidassa vaakakuva, jonka alla tekstimassa ja tekstimassa jatkui seuraavalle sivulle. Kirjasin jotain hoikkaa ja haaleaa. Ollaanko tässä valmistautumassa nettijuttuihin siten, että se, mikä menee nettiin sellaisenaan siirtyy printtiin automaattisesti.

Jotenkin mälsää semmoinenkin. Eivätkös ihmiset tilaa printtiaikakauslehtiä myös graafisen suunnittelun takia? Hyvä juttu on myös esine, taide-esine, jos sen ulospanon on ammattilainen suunnitellut. Esimerkiksi jokin Savon Yrittäjät -lehti on vuodesta toiseen graafiselta ulkoasultaan niin epäammattimainen, että en kirjoittaisi sinne, jos johonkin ammattimaisesti kirjoittaisin. Hyvinkin kirjoitettu juttu näyttää amatöörimäiseltä, jos painopaperi on kellertävää tai harmaata vessapaperia ja sivujen painopellit ovat liikahtaneeet - kuvat mitä sattuu, värit viturallaan ja taiton lainalaisuudet unohdettu. No, Matti ja Liisa -lehti kyllä näyttää paremmalta kuin ennen, ainoastaa huomauttaisin valokuvien painon tasosta. Ilmeisesti kuvia ei enää ennen painoa käsitellä.

Toisaalta. Mitä välii? Koiranpennut on ihanii. Toimittajan koulutuksella voi johtaa rakennusliikettä ja betoniraudoittajan koulutuksella onnistuu päätoimittaminenkin, vaikka useamman lehden. Istun kahvila Pionissa (se on kyllä Pinja) ja juon vihresmoothietani. Kiva kahvila, toivottavasti ihmiset jaksavat käydä tässäkin. En ennen kirjaston kirjallisuuspiiriä mene kotiin mähmääntymään, sillä jos nyt menen kotiin, kaadun takuuvarmasti sänkyyn tai vain istun apaattisena keittiön sohvalla. Heräsin kello 5.15 ja otsassa tuntuu pienehkö kiristävä vanne, siihen en kuitenkaan nyt aio kuolla. Tämäkin päivä pitää porskuttaa menemään aamusta iltaan, jos pysähdyn välillä, nukahdan istualleni. Illalla on luvassa lentokoneen asennusta Iisalmen lentohallissa. Lupasin, jotta saisin miehen kotiin yöksi työmaalta.

Koska jäin kaupunkiin, on pieni mahdollisuus jäädä Päevän vesitreeniin. Jos vain en juutu tekstiini.

Olen koukussa Saara Turuseen, hänen esikoisensa Rakkaudenhirviö on ärsyttävä kirja, josta löydän paljon, paljon, paljon huomautettavaa! Ihanata, miten paljon huomautettavaa siinä on. Aivan eri paljon kuin Virpi Hämeen-Anttilan kirjoista. Olen lukenut Tapetinvärisen ja Suden vuoden. Kumpikin oli ihan kiva. Eikä muuta. Hävettää mennä tänä iltana Lapinlahden kirjastolle kirjallisuuspiiriin. Meillä oli toimeksiantona valita mikä tapansa Virpi Hämeen-Anttilan romaaneista ja esiellä se. Mitä minä noista kahdesta sanon? Ihan kivoja. Tapetinvärisessä melko heti keksin, mitkä romaanin arvoitukselliset hahmot olivat. Ehkä pitäisi lukea se uudelleen ja tarkastella kirjailijan ratkaisua uusin kirjallisuustieteen alkeisopintojen jälkeisin silmin.

Hesarin kriitikko oli kirjoittanut Saara Turusen Rakkaudenhirviöstä seuraavasti: ”Kirjan rakenne on tylsä ja sisältö äkkiseltään kuvattuna vielä tylsempi. Kaikkein tavanomaisimpien debyyttien tapaan Rakkaudenhirviö kuvaa, miten minusta tuli minä.” 

https://www.hs.fi/kulttuuri/kirja-arvostelu/art-2000002819314.html?share=2e8438c2266a4f5677e85450f60434ec

Kopsasin pätkän täältä: https://www.apu.fi/artikkelit/auteur

No niinhän se Rakkaudenhirviö kuvaa, mutta satatsiljoonaa kertaa paremmin ja terävämmin kuin jokin Sami Rajakylän Pätkärunoilija. On Saara Turusen Rakkaudenhirviö parempi kuin Antti Holman Järjestäjä. Pätkärunoilijan jätin kohtaan, jossa päähenkilö juo liikaa kaljaa ja sammuu suihkuun. Järjestäjässä aloin työlääntyä perverssiin ostettuun homoseksiin, loputtoman tuntuisiin persepanoihin - ahhhhh, se oli niiiiin rankkaa. Ja lihava kirjastonjohtaja, vanheneva nainen, varmaan toooooosi kammottava ja vastenmielinen!

Jännä juttu muuten. Kovin oli Rakkaudenhirviön Antti sivulta 205 Antti Holman oloinen ja Holman Järjestäjässä päähenkilön ystävätär, lestadiolainen nuori nainen, Saara Turusen Rakkaudenhirviön päähnekilön oloinen. Huomasin tämän ihan itse - sen, että Hesarin Antti Majander oli teurastanut Rakkaudenhirviön kritiikissään, luin Imagesta ja Imagenkin jutusta muistan vain ylle kopioimani yhden lauseen. Enkä sitäkään kunnolla.

Googlailin Hesarin kirjallisuuskritiikkejä, vaikka Kahvila Pinjan henkilökunta varmaan kohta meinaa pyyhkiä minut kahvilasta smoothien roiskeiden kera. Pitäisiköhän juoda vielä tee, jotta saisin kirjoitusaikaa? En taida vesivoimisteluun uimahallille ehtiä. Täytyy kävellä varmaan kotiin mennessä kaksi kertaa K-City-Market läpi, pitää ostaa koirannappuloita, voin käyttää lihaskuntoharjoituksena sitä, että kannan Luppa-säkkiä pari kertaa City-marketin keskikäytävää edestakaisin. Hesarin kirjallisuuskriitikko Antti Majander otsikoi Järjestäjän arvostelun: "Uusi Putous-tähti Antti Holma kirjoitti mainion esikois­romaanin. Putouksestakin tutun näyttelijän romaani riemuitsee miehisyyden ja teatterin kustannuksella."

Mainio esikoisromaani? Riemuitsee miehisyyden kustannuksella? Yhyhmh. Onko Antti Majander homo vai kaappihomo vai onko niin, että homot ovat nyt sellainen normi, että kaikki, mitä homon kynästä tulee, on pyhää ja koskematonta? Vähän niin kuin Hannu Taanila vasemmistomiehille, ei perkele, en ala tässä jauhaa taas Taanilasta.

Rakkaudenhirviön rakenteesta pidin eikä se minusta ollut yhtää tylsä. Järjestäjän rakenne se vasta tylsä oli! Siinä oli juuri sopivassa loppuneljänneksessä ennen loppuseestymistä tutut veret ja suolenpätkät. Tosin en tiedä, onko Rakkaudenhirviössä, en ole sitä vielä lukenut loppuun. Aloitan kuitenkin merkintöjen kirjoittamisen tänään, en voi pidätellä itseäni, olen koukkuuntunut, koukkuuntunut. Välillä huudan lukemisen riemusta, välillä kauhusta ja välillä olen samaa mieltä kirjailijan kanssa, välillä eri mieltä. Välillä minäkertoja vituttaa todella. Jos olisin ollut kertojan äiti, olisin jättänyt lapseni surua tuntematta orpokotiin tai hylännyt pärevasussa kunnan sossun rappusille.

Minut Saara Turunen koukutti sillä, että heti alkuun hän kävi läpi vanhempiensa taustat. Ratkaisu oli varmaan kuin elämänkaarikurssilta suoraan, jostain syystä minulle ei tullut olo, että onhan näitä taustoja luettu, sillä Saara Turunen kirjoitti sukulaisistaan lämpimästi. Ikään kuin hänellä olisi ollut kypsyyttä ymmärtää. Vielä siinä vaiheessa luulin niin. Samaa kypsyyttä oli Antti Heikkisen esikoisessa Pihkatapissa. Mummoa en ole lukenut, sillä en vain jaksa edes lukea mummosta, joka vihaa kommunisteja. Elinympäristössäni on aivan liikaa mummoja, jotka vihaavat kommunisteja, kiitos ei. Sitä paitsi Heikkisen Matkamies maan tuntui pikaisesti hajanaisista kirjoituksista kokoon kyhätyltä. Se oli osin huonosti kirjoitettu. Kuin kuin kuin -vertaukset seurasivat toisiaan. Niitä mahtui joskus monta samalle sivulle. Aluksi osuvimmat naurattivat. Sitten ei enää.

Seuraavassa jaksossa Saara Turunen kuvaa inhorealistisesti lapsuuttaan pohjoiskarjalaisessa kunnassa, jossa on ollut varuskunta ja jossa ainoa julkisuudenhenkilö on sarjahukuttaja Pekka Seppänen. Kontiolahdella on valtuustossa myös paljon kokoomuslaisia entisiä kapiaisia. Varmaan tympeä paikkakunta. Kirjan kertoja jankuttaa ja jankuttaa synnyinseutujensa lysähtäneisyyttä. Koulu, jossa hän on käynyt, on lysähtänyt. Lähikaupungissa lähellä ortodoksista pyhäkköä on lysähtänyt leikkikenttä.

Ihmiset vaikenevat Kontiolahdella kuin kivet. Romaanissa kaksi kertaa. (Kolme kivivertausta tuli täyteen, jos oikein laskin.) Kun romaani pääsee Lontooseen, on veneestä pian putoava musliminainen burkhassaan liikkumaton kuin musta kivi. Vedessä nainen kahlaa kaapu veden pinnalla lilluen ja näyttää jalat alleen saaneelta kiveltä. (Etsin tähän kolmannenkin vaiks illalla ma 16.4.)

On mielenkiintoista, miksi kirjoittaessa ikään kuin jumii johonkin. Saara Turusella jumiin jäävät lysähtäneisyys ja vaikenevat kivet. En voi sanoa, etteivätkö ne haittaisi. Haittaavat, ihanata, ne haittaavat ja häiritsevät! Taideteoksessa kuitenkin pitää olla jokin särmä, halkeama, särö, pahka, epämuodostuma, josta pääsee sisälle. (Laura Birnissä ei muuten sellaista ole.) Rakkaudenhirviön päähenkilö on varmaankin läheisriippuvainen; hän roikkuu roikkumistaan Laurassa, täydellisessä, ihanassa, kaikkien rakastamassa Laurassa, en tajunnut, että Laura on Laura Birn, sillä Laura Birn on lähestulkoon ainoa näyttelijä, josta en pidä. Pidän jopa Krista Kososesta, joka oli muutama vuosi sitten jokaisessa elokuvassa ja sarjassa, ja sekös tuntui ärsyttävän kirjallisuusrosentti Markku Soikkelia. Laura Birnistä ei saa otetta. Hän on kuin pieni pala vauvansaippuaa, valkoinen, tuoksuu vienosti ja puhuu oudosti. Niin positiivinen, että eihän häntä edes huomaa. Sen sijaan romaanin Lauran äitiin tahtoisin tutustua. Hän kuulema liikuskenteli ympäriinsä pukeutuneena leobardikuvioiseen korsettiin ja herätti tyttäressään pahennusta, rakastavaa kylläkin, mutta eihän sitä tiedä, miten traumaattinen outo leopardihutsulta vaikuttava äiti on. Ehkä Laura kantaa mukanaan outoa äitiään, kuten Rakkaudenhirviön  päähenkilö. Kun päähenkilö pääsee vihdoin lähtemään kotoaan, hän heittää kaiken pois. Tämä on Suomen kirjallisuudenhistorian riipaisevin kappale, olen sitä mieltä, koska omat tyttäreni ovat heittämässä kaikkea pois, he ovat jättämässä Lapinlahtea, koska vihaavat sitä, arvelen kuitenkin, että Matin ja minun on pysyttävä Lapinlahdella, jotta tyttäreni voisivat käydä vihaamassa sitä, mistä ovat lähtöisin:

"Ennen lähtöä heitän kaiken pois. Heitän pois hiihtokilpailupokaalit ja seurakunnan leiriltä saadut syömäpuikot, sekä kirjanmerkit, joissa on pakanakielellä jotakin kirjoitusta. Heitän pois virpomavitsat, sukset, sauvat ja monot, voikukat ja marjapensaat, aasin ja aasinvartijan, lipputanogn ja synkät kuuset takapihan metsiköstä. Heitän pois uimahallin, panssarivaunut ja sotilaat, jäkäläiset mäntymetsät, puolukanvarvut ja kivikot, puiden nimet ja piharatamot. Heitän pois Nooan arkin, helvetin ja paratiisin sekä pienen vihon, johon olen kirjannut hiihtämäni kilometrit. Heitän pois muistoni ja kotini. Heitän pois itseni. Kaatopaikalle kaikki vaan. En haua mitään, mikä muistuttaa vanhasta.  Tämä kaikki olkoon mennyttä. Ainoa mitä en saa heitetyksi pois, on äitini." (Saara Turunen Rakkaudenhirviö s. 171)

Äiti on Rakkaudenhirviössä merkittävä ihminen. Hän siivoaa ja kontrolloi ja toivoo, että tyttärestä tulisi vain ihan tavallinen ihminen. Minäkin toivon, että tulisi. Enkä toivo! Oikeasti! En toivo! Toivon, että heistä tulisi taiteiliijoita. Nyt se on sanottu. Kääk. Minähän olen wanna be -kuvataiteilija, joka opportunistisesti valitsi toimittajan ammatin, koska toimittajan työstä vielä 1980-luvun puolivälin jälkeen maksettiin ihan oikeata palkkaa. Ja tietenkin sisimmässäni toivon, että tyttäreni lunastaisivat sen, mihin en itse uskaltanut. Kääk, tätähän ei saisi ikinä mennä sanomaan. Ehkä tunne häviää, kun sen sanoo ääneen ja oikeasti alkaisin toivoa, että tyttäristäni tulisi jotain järkevää! Tästä pitää puhua psykoterapeutilleni.

Kohta on mentävä tai Pyry jää tänään ilman Luppaa. (Toin Soikkelin merkintään sen vuoksi, että muistaisin mainita hänestä vielä, liittyy tähän muutenkin.)......

Merkintä jäi moneksi päiväksi kesken, sillä Pyry karkasi torstai-iltana ja sain sen kotiin vasta puolen yön jälkeen. Perjantaina olin aamupäivällä huonon yön vuoksi aivosumussa ja iltasella Kuopiossa, minkä jälkeen riitelin vielä Matin kanssa loppuillan ja aamuyön. Lauantaina Matti karkasi lentomiesten vuosikokoukseen, kävi kääntymässä kotona ja sitten olin aivan raivoa täynnä. Riita ei ollut vielä menettänyt käyttövoimaansa, vaan jatkoin riitelyä lauantai-illankin. Tässä (ma 16.4.) on mennyt neljä yötä perseelleen.