Tällä tavalla maailma loppuu

Vähän vielä Saara Turusesta tässä

ke 25.4.2018

Heti alkuun merkinnän lukuohjeita (nämä ovat itselleni myöhempiä aikoja varten; jos joskus etsin kaikki merkinnät, joissa kirjoitan Rakkaudenhirviostä tai Sivuhenkilöstä.) Alkuun kopioin naputtamalla Veikko Heikkisen runon Kalle Skönäri. Luin ruon viime lauantaina Susinukke Kosolan runotilaisuudessa Iisalmen kirjastolla. Vexi ei itse päässyt lukemaan runoaan, koska oli Helsingissä Suomen sosiaalifoorumissa. Jonain kauniina keväänä minäkin lähden Suomen sosiaalifoorumiin. Olenhan siellä ollut joskus alustamassa siitä, kuinka on mahdollista ottaa kapitalismi pois korvien välistä.

Nytkin olisi ohjelmassa ollut kaikkea mahdollista vammaisten oikeuksista anarkistisiin talousjärjestelmiin ja paikallisvaluuttoihin. Harmittaa, kun entiset opiskelukaverini valtamediassa ovat täysin pihalla kaikesta vaihtoehtoisesta liikehdinnästä. Hei eivät yksinkertaisesti ole kartalla siitä, että vaihtoehtoisia malleja mietitään koko ajan. Mutta eihän tällaisesta mitään voi tietää, kun Hesarissa vossottajat lukevat Keltapaskalehtiä ja Keltapaskalehdissä vossottajat lukevat Hesaria.

Esimerkiksi Sysmän kunta on tänä vuonna perustanut oman paikallisvaluutan tukemaan näivettynyttä paikallistalouttaan! Paikallisrahaideasta luin jo vuonna 2008 jommasta kummasta Tapani Laustin kirjasesta Toisinajattelun tiekartta tai Tienviittoja tulevaisuuteen. En muista, kummasta, mutta tilanteen muistan. Oli kevättalvi ja olimme Siikaniemen mökillä yötä.

Doris Lessingin Kultaista muistikirjaa aloittelin eilen illalla ja tulin siihen tulokseen, että nyt on sellainen kausi, jolloin haluan lukea tästä ajasta. Kultaisen muistikirjan kolmas lukukerta on ehkä myöhemmin. Alku näyttää olevan jonkinlainen avioliittokuvaus, mutta tällä hetkellä niin paljon kuin minua erilaisten avioliittojen kuvaus kiinnostaakin, haluan lukea aikalaiskertomuksia. Odotan suurta sukupolviromaania meistä 1960-luvulla syntyneistä, jotka kokivat 1990-luvun alun laman. Juttu on siinä, että kaikki eivät kokeneet. Me muutamat, jotka syrjäytettiin normaalityöeämän ulkopuolelle, työnnettiin jonnekin nurkkaan hiljaa häpeämään.

Kjell Westökin sivuuttaa 1990-luvun alun Rikinkeltaisessa taivaassa jotenkin niin, että päähenkilöllä oli joitain opettajan sijaisuuksia. Sillä sipuli. Tiedän, että Katariina Romppaisella on meidän sukupolven tajunnasta käsin (tietokoneella) tehty romaani, mutta kässäri ei ole kiinnostanut julkaisuyhtiöitä. Niinpä Katariina kirjoitti aikuisten romaanin Pitkät päiväunet ja kyllähän se meidän sukupolvikokemus sieltäkin rivien välistä löytyy, mutta verhottuna - minusta aika tendenssiromaaniksi puettuna. Se oli välttämätöntä varmaankin, sillä juuri silloin, kun Pitkät päiväunet tuli, puhuttiin paljon vanhustenhoidosta, huoh.

Kjell Westön Rikinkeltainen taivas kiinnosti minua sen vuoksi, että siinä tulevat esiin luokkaerot ruotsinkielisessä ankkalammikossa. Kiva tyttö, joka pyöri romaanin päähenkilön liepeillä oli ruotsinkielinen looseri, päähenkilö jäi ikuisiksi ajoiksi kiinni yläluokkaiseen tyttöön, alaluokkainen kutistui johonkin vuokraomakotitaloonsa nököttämään eikä hänen elämänsä ollut sen kiinnostavampi. Pitänee lukea romaani uudestaan ja seurata tätä yhtä linjaa, luokkalinjaa, siinä. Joskus sekin. Heti Doris Lessingin Kultaisen muistikirjan kolmannen lukukerran jälkeen.

Kirjallisuusrosentti Markku Soikkeli, joka myös on kokenut nahoissaan 1990-luvulla luokkalaskun - hänen rakentajaisänsä kuoli juuri asbestoosiin ja ilmeisesti meillä oli sellainen illuusio, että pystymme irrottautumaan kokonaan luokkajaottelusta, elämään jossain luovassa luokassa, hyvin trendipastamme ja vuohenjuustot syöneinä ja oman (ylä)lokeromme miehittäneinä, kirjoitti blogissaan Westön kaavasta. Aina on kolme kaverusta, miespuolista, on minä-kertoja, on väkivaltainen alaluokan looseri, joka mättää alakoulussa herkkää minä-kertojaa turpaan ja on sitten on yläluokkainen jeppe, jota minä-kertoja ihailee. (Ei kun Soikkeli laski näin: 4 + 1 poikaa, joiden elämänkaaret Westö sitten vetelee suoriksi.)

Westö kirjoittaa vanhanaikaista säätyromantiikkaa, kirjoitti Markku Soikkeli lisäksi:

http://bitteinsaari.blogspot.fi/2018/04/kangastus-38-naytelma.html

Löysin Iisalmen K-Sittarista Westön Isän nimeen kolmella eurolla. En ehkä lue sitä, mutta keräilen nyt Westöt alelaareista poiskuleksimasta. Kyllähän kirjailija tavallaan minunkin sukupolveni näkee, vaikka onkin syntynyt 1950-luvun puolella. Isän nimeen -romaanin takakannessa on Aamulehden lausunto: "Kjell Westö kasvoi urbaani-Suomen elämäntavan yleispäteväksi kuvaajaksi." No niin. Niinpä niin. Leijat Helsingin yllä sisältävät entisen elämänpiirini Oilit, Hessut, Maritat, Ollit ja Ristot, mutta en minä sitä enää toiseen kertaan sittenkään jaksanut lukea. Melkein puoliväliin pääsin ja sitten hiipui mielenkiinto.

Matti (s. 1957) puhui eilen autossa - kävimme yhden mummusen mökillä Martikkalassa katsomassa askelkuviot, jos vien sinne sähkömiehen, voisin vaikka viedäkin jotain raksaliikkeen hyväksi tehdäkseni, ei tässä oikein paljoa hommaa nyt ole, kun on vain kaksi ulkopuolista palkollista ja Matti painaa käytännön hommia niin, että silmäpussit vain putoavat yhä alemmas - siitä, kuinka kahdeksan maagista vuotta välillämme tekevät paljon. Kokemusmaailmamme ovat erilliset. Matti kun on esimerkiksi tehnyt töitä 1800-luvulla syntyneen ihmisen, ukkinsa, kanssa - heinätöitä ja ojankaivua sekä sen semmoista.

Kuuntelin kyllä, mitä aviomies sanoi ja painoin hänen sanansa korvavaikkuni taakse. Vastasin, että niin, ajattelepa minua, valmistumista yliopistosta keskelle lamaa, elämässä ei yhtään toistaiseksi voimassa olevaa työsopimusta, yksi palkallinen kokonainen kuuden viikon toimittajan kesäloma (se suurena Matin ja minun suhteen aloituskesänä, kun Matin Riitta-vaimo, se ykkösvaimo, pani miehensä ulkoruokintaan.), yhden kuukauden ajan elämässäni ansiosidonnaista työttömyysturvaa (lokakuu 1991), muuten olen elänyt täysin vailla mitään kunnollista sosiaaliturvaa tai eläkekertymiä.

Ja tässä sitä ollaan, ajattelin ja tiesin, että Mattikin ajatteli samaa. Kotirouva. Yrittäjän kotirouva, joka vähän kirjoittelee blogiaan. Matti tuli maanantaina umpiväsyneenä Syvänniemeltä kattotöistä, olin Iisalmen Prismassa ja heti puhelinsoiton jälkeen palasin heviosastolle ostamaan yleisperunoita. Psykoterapeuttini Päivi oli juuri sanonut hiljaa, että mitäs jos kokeilisit joskus odottaa Mattia kotona perunakattilan kanssa (siis kattila liedellä, ei heti valmiina paukuttamaan kattilalla tätä päähän, meillä on kattilat kuhmuisia, emme tosin paukuta niitä toistemme päähän, mutta raivokohtauksen iskiessä minä ainakin hakkaan kattilalla tiskipöytää, ai ettekö te koskaan tee niin? Keittön puupöydässä on massiivinen kolo, heitin siihen kerran lautasen. Sain roolin, johon en mahdu. Ei ku vittu, otin roolin, johon en todellakaan mahdu.)

Keitin perunat, latasin kahvinkeittimen, tein salaatin ja viipaloin maalaishyytelön. Ei se ollut ihan niin kamalaa kuin ajattelin, vähän tunsin itseni, noh, perinteisiä rooleja uusintavaksi, mutta ajattelin, että se olkoon hinta siitä, että kirjoitan tässä nyt, olen varannut tämän viikon kirjoittamiselle, haluan kirjoittaa itsestäni Saara Turusen ulos, haluan harjoitella säännöllistä lounasta ja teen yhden maksupostitaulukon. Sekä tietysti eilen maksoin laskuja, kun toimeksiantaja osui maksamaan laskut vain vähäsen eräpäivän jälkeen.

Matti vain vähän ärisi siitä, että Osuuskaupan perunat ovat kelvottomia. Minä sanoin, että jos vittu tulee vielä jotain tuollaisia lausuntoja, ostaa vittu mies pottunsa vittu ihan itse. Vittuvittuuu.

Vexin runo Kalle Skönäri

Minulle merkitsevät vain vokaalit. Muistin, että runon nimessä oli nimi Kalle ja sukunimi, jossa on Ö ja Ä. Muistin, että sukunimi on Fönäri. Runo kävi kuin nenä päähän Susinukke Kosolan runotilaisuuteen, jonka ajatus oli olla vuoropuhelullinen, minä vähän pelkäsin, että vuoropuhelijoita eli paikallisia runoilijoita ei tule paikalle, mutta niin tulikin, rakastan kaikkia ihmisiä, jotka asuvat Lapinlahden kunnanrajan ullkopuolella, rakastan myös varpaisjärveläisiä, mutta Lapinlahden kunnan asukkaita en.

Näin Vexin runo meni:

Kalle Skönäri

Mä kusen yli laidan ja jodlaan kuutamoon.
Mä idiottivahdin dorkin kundi oon.

(Tätä idioottivahtiasiaa pitää kysyä Vexiltä, liittyy jotenkin varmaan laivatyöläisyyteen.)

En bonjannut mä Norssissa enkkua, latinaa.
Saan botskin päällä naaman paskaa ja patinaa.

(Koska esimerkiksi kielet eivät koulussa kiinnostaneet, joutui hanttihommiin, niinkö?)

Nyt kiristelen varppia ja puulaan täkkiä.
Voi piru kun nyt tulis vapaavahti äkkiä.

Ei tullut musta siiffiä, en ole kippari.
Mut tuli mulle sentään pari kertaa tippuri.

(Aivan niin! Minä olin koulussa hyvä kielissä ja opiskelin yliopistossa vaikka mitä, siitä huolimatta opiskelukaverini pyyhkivät urallaan ohitse ja saivat istua toimitusten suojatyöpaikoissa kerryttämässä tulevia eläkkeitään, no, voinhan minä aina ryhtyä vaikka heidän siivouspalveluyrittäjikseen. Tippuri tuli kerran opiskeluaikana, siitä ei tiedä, tuliko se minulta vaiko rakkauteni suurelta ja julmalta valtikalta, eletty on, ei voi kieltää, ehkä aika vahvasti, jos vertaa.)

Ain Snellua kun dallaan mä Kuppalalle päin
niin funtsin miksi hemmetissa mulle kävi näin?

(Toi Kuppala on hauska. Minua on aina jaksanut naurattaa sanonta: Lähti kuin kuppa Töölöstä. Se tulee siitä, että kuppatautisairaala siirrettiin vuonna 1910 Töölöstö Kumpulaan. Minä muistin, että sairaala siirrettiin Lahteen Hennalaan, jonne Kalle Päätalo joutui sota-aikana kirjassaan Tuulessa ja tuiskussa. Tähän kohtaan lisäys, että sota-aikainen sukupuolitautisairaala ei ollut Hennalan varuskunta-alueella, kuten veikkasin, vaan Lahden Tyttölyseossa, korjaus saapui tekstarilla to 26.4.2018 klo 10.24. Tikkisen Hannelelta! Ihanata, taas alkaa kollektiivinen lukeminen, jee!)

Nyt vahdissa mä sittaan, oon Kalle Skönäri
ja kliffoin mesta mulle on toi kapun fönäri.

Mä kipparia leikin, on handut ruorissa
kun toiset maissa dokaa ja rypee huorissa.

Mä kippaan bissen naamaan ja korkkaan toisen näin.
Kuka hitto näitä duuneja voi tehdä selvin päin.

Kapu kieltää paukut ja uhkaa fuduilla.
Kun on iso kotsa päässä, niin on helppo vittuilla.

Mä kusen yli laidan ja jodlaan kuutamoon.
mä idioottivahdin dorkin kundi oon.

Saara Turunen ja nyrjähtänyt lause

Saara Turusen Sivuhenkilössä oli vielä ainakin kahdessa tai kolmessa kohtaa vertauskuvana kivi. Rakkaudenhirviössä riitti ihan tavallinen kova tai musta kivi, mutta Sivuhenkilössä oli kokonaisia kivenjärkäleitä. Sivulla 69 minä-kertoja toivoo taivaasta tipahtavaa kivenjärkälettä, jotta ei tarvitsisi esiintyä libristi-illassa. Sivulla 2004 minä-kertoja kompastuu kivikasaan ja ottaa yhden kiven käteensä ja tarkastelee sitä; ehkä hänen tekisi mielensä paiskata se näyteikkunasta lävitse. Sivulla 230 minä-kertoja päättää, että sulkeutuu kirjoittamaan: hänelle riittävät kustantajan markkinointihenkilön tarjoamat kirjailijaillat ja kotiseutuyhdistyksen houkutukset. Unessa hän oksentaa mustan Monopoli-pelin silinterihatun muotoisen kiven ja heittää sen mereen, niin kauaksi kuin jaksaa, ja siihen herää unestaan.

Voi kun bestis lukisi Sivuhenkilön joskus. EI; EI; ei nyt. Nyt hänen tulee kirjoittaa! Ei mitään syrjähyppyjä muiden teksteihin eikä suostumisia matineoihin tai tapahtumajärjestelyihin. Olkoon Saimit ja SIljat kedoillaan ihan rauhassa, kirjoittaminen on tärkeää. Perkele, kohta on se säännöllinen lounas ja sitten iltapäivällä maksupostitaulukon ja aikataulun laskenta.

Saara Turusen kirjoissa uskonto näkyy. Rakkaudenhirviössä päähenkilön lapsuudenperhe on uskonnollinen, lapset käyvät pyhäkoulunsa ja äidit seurakunnan naistenpiireissä. Sivuhenkilössä kirjailija mainitsee Raamatun jopa ihan positiivisessa hengessä. Hän ottaa esille Martan ja Maria kertomuksen ja myös Enheduannan, maailman ensimmäisen nimeltä tunnetun kirjailijan: "Naisen nimi on Enheduanna ja hän on sumerilainen ylipapitar. Hän kirjoitti useita hymnejä ja runoja, mutta hänen kenties tunnetuin tekstinsä on Inannan ylistys. Inanna oli rakkauden, hedelmällisyyden ja tuhon jumalatar, jota pidetään Afroditen edeltäjänä. Erityistä Enheduannan tekstissä oli se, että hän käytti minämuotoa." (Saara Turunen Sivuhenkilö s. 111)

Enheduanna esiintyy Sivuhenkilössä toisessakin kohtaa sekä kirjailijan laatimassa kirjallisuuden vastakanonlistassa. Pongailen nykyään myös kaunokirjallisuuden tai aikakauslehtien kohtia, joissa mainitaan Jehovan todistajat. Saara Turunen Rakkaudenhirviössä on luku, jonka nimi on Jehovat.

Siinä on kuvaus Jehovan todistajista, jotka soittavat ovikelloa, romaanin päähenkilö on vielä koululapsi ja hän avaa oven. Kuvauksessa on tarkasti selostettu, miten todistajat pukeutuvat. Kuvaus on todenmukainen ja samalla lähes yhdenmukainen Iida Rauman Seksistä ja matematiikasta -kirjan Jehovan todistajakuvauksen kanssa. Rauman romaanissa todistajakertomus jäi irralliseksi. Se oli vain  heittohuomio ympäröivästä todellisuudesta. Silti iloitsin siitä. Jehovan todistajat ilmeisesti kuuluvat ympäröivään todellisuuteen, vaikka monet koettavat teeskennellä, ettei sellaisia ole. Mikä Hyvän Sanoman levittämisessä on niin kamalan pahaa?

Rakkaudenhirviössä Jehovan todistajien käynti kehystää minä-kertoja itseeän. Uskonnollisessa ilmapiirissä kasvanut tyttö laskettelee ovella tulemaan kaikki uskontoklišeet, mitkä on kotona oppinut. Minä-kertojan äitihän on uskovainen, en tosin saa selvää, onko kyseessä lestadiolainen vai rukoilevainen (heitä olivat Kaavin jarimutalaiset, ainakin Varpaisjärvellä oli rukoilevaista perintöä välittävä sienimies, keräsi satoja kiloja sieniä, mutta hän ei ole enää elossa, kuolinilmoituksensa muistan.).

Minä-kertoja kertoi Jehovan todistajille kaiken, mitä tietää lopunajoista, pirunmerkistä, paholaisesta ja verestä, joka saastuttaa kaiken. Minä-kertoja tiesi kaiken jo ennestään ja Jehovan todistajat kääntyivät pois. Minä-kertojan uskovaisesta äidistä tapaus oli hupaisa ja hän kertoi sattumuksesta uskovaisten naisten piirissä: "... aivan kuin Jehovan todistajat olisivat jollakin tavalla typeriä, vaikka hehhän ovat aivan samanlaisia kuin äitini ja hänen kaverinsa ja kaikki muutkin raamattua lukevat naiset. Samat villahameet ja pitsikauluksiset paidat. Ero on vain siinä, että äitini ja hänen kaverinsa eivät käy soittelemassa muiden ihmisten ovikelloa ja niinpä muut ihmiset eivät sano, että olisipa mukava heitellä heitä mädillä kananmunilla, kuten he sanovat, jos näkevät Jehovan todistajien kävelevän kadulla." (Saara Turunen Sivuhenkilö s. 73)

Minun piti kirjoittaa Saara Turusen nyrjähtäneestä lauseesta: "Miehen tukka on niin hyvin kammattu ja puku niin istuva, että harkitsen keittokirjan hankkimista ihan tosissani, vaikka en olekaan keittänyt mitään valmisnuudelipussia haastavampaa sitten lapsuuteni, jolloin autoin äitiäni valmistamaan joulupuuroa."

Kohdassa, jossa alkaa relatiivisen sivulause äidin auttamisesta joulupuuron valmistamisessa, aivoni nuljahtivat samalla tavalla, kuului vain blumbs, kun luin Maaseudun Tulevaisuudesta Anelma Järvenpää-Summasen arvostelun Tõnu Õnnepalun kirjasta Paratiisi ja arvostelusta Paratiisi-lauseen: "Ainoastaan sen kautta, että me muistamme, millaista oli, kaikkea sitä raskasta ja synkkää, me voimme nähdä, kuinka kaikki on heleää, kirkasta ja kevyttä." No, minä olisin suomentanut lauseen viimeisen sanan loppusoinnukkaaksi: kuinka kaikki on heleää, kirkasta ja keveää. Ihan just sen vuoksi, että Susinukke Kosolan runotilaisuudessa ainakin minä ehdin haukkua maanrakoon loppusoinnut. Susinukke Runoilija suhtautui niihin ihanan analyyttisesti, minä vain paiskin juonnossani tulemaan vankkaa mutua tajunnanvirtana ja sitten vielä herahdin itkemäänkin, voi kiesus, kuinka hävettää, oikeasti ei hävetä, hävettääpäs, eipäs, juupas, vaarinhousut, mutta tämäkin merkintä on just sitä itseensä, että teksti lähtee kuljettamaan ja lukijat putoavat kyydistä, pudotkoon, vieläkö kirjoittaisin Philip Teirin romaanista Tällä tavoin maailma loppuu?

Vielä. Pidin kirjasta, mutta haluan jo eteenpäin.

Tällä tavoin maailma loppuu

Philip Teirin Tällä tavalla maailma loppuu löytyi Iisalmen K-Sittarin pokkarihyllyltä. Etsin sitä Iisalmen Suomalaisen Kirjakaupan pokkareista, sillä kun ostin vielä yhden kokohintaisen kirjan, sain pokkarin passilla ilmaiseksi. Ostin Saara Turusen Sivuhenkilön ja etsin Teiriä kohdasta tee. Teiriä ei ollut, oli Saara Turusen Rakkaudenhirviö ja päätin hankkia Turusen koko tuotannon yhdellä kertaa ja sitten harmitti, kun kukaan ei nauranut vitsilleni siinä kassalla.

Pääsinpäs pätemään, mutta minua niin ärrrrrrrsyttttäääää, sillä haluaisin viettää aikani kirjakaupassa rauhassa sormeillen kirjojen selkämyksiä. Milloinkohan kirjaston henkilökunta hyökkää ihmisten kimppuun kirjastossa ja alkaa suositella jotain ... myyvää paskaa? No niin.

Philip Teirin Tällä tavalla maailma loppuu oli kirja ilman kliimaksia. Ihana, lipuva, rauhallinen, lämminhenkinen kertomus keskiluokkaisesta perheestä, joka ei kaikesta huolimatta hajoa. Kirjassa ei oikeastaan tapahdu mitään erityistä. On kesä ja kesäloma. Perheen isä, joka on myös perheen elättäjä, saa potkut työstään. Vaimo on kirjailija ja vaikuttaa siltä, että kirjoittaminen ei juuri sinä kesänä edisty. Pariskunnalla on esikoistytär, joka siirtyy hypähtäen naapurin kiehtovan Leon avulla lapsuudesta aikuisemmaksi, myös kuopus, pikkuveli, kasvaa. Hän oppii edes juoksemaan yksin sammakonkutulammikolta takaisin talolle ja hakemaan mukin sekä juoksemaan takaisin. Kymmenvuotiasta saattaa sellainen pelottaa.

Tai no. Olihan romaanissa kesän loppua kohti tihenevä tunnelma. Naapurin ekohippiperheessä on jotain outoa, kummallista. Ja jonkinlainen räjähdyskin siinä on ja perheen jäsenet vapautuvat. Romaanissa oli myös aikamme sankari, huoleton maailmankiertäjäpikkuveli, joka on juuri tullut Vietnamista ja on pöhöttynyt sekä väsynyt kaikkeen. Huuhtelee kyllä laittomat sielunkipulääkkeensä alas viemäristä. Hänkin kohtaa välittävän ihmisen naisesta, joka on psykoalan ammattilainen, mutta koteloinut asiat itseensä ja vain jököttää paikallaan purkamatta niitä.

Tällä tavalla maailma loppuu -romaanissa on myös mielenkiintoista ajankuvaa. Siinä on menestynyt Martin, pelikehittäjäidealisti, joka on rahoittanut Vasemmistoliiton vaalikampanjaa ja on ehkä entinen, ehkä vähän tai toivottavasti on edes vähän nykyinenkin marxilainen. Jonkinlainen miljonäärisosialisti, joka ei paljoa porukoita työllistä, mutta on yrityskaupojensa verotuotoilla osallistunut suomalaisen yhteiskunnan rakentamiseen.

Odottakaapas! Tuliko sana kapitalismi mainituksi romaanissa kertaakaan tai jopa muutenkin kuin mollaten vasemmistolaisia? Aivan sivuhuomautuksena sanoisin, että lukaisin toissailtana Sinikka Nopolan Onko teillä tämmöistä ja tulin aivan suunnattoman ärtyisäksi. Sinikka Nopola on syntynyt vuonna 1953 ja hänen sukupolvikokemuksensa on se, että vasemmistolaiset olivat 1970-luvulla idiootteja. Oli kirjassa paljon hyvääkin, mutta kirjoituskokoelman kyyninen ja passiivis-aggressiivinen pohjavire, voi että se öllötti.

Kapitalismia Tällä tavalla maailma loppuu -romaani kyllä analysoi, mutta niin, että Eeva-lehden toimittajat voivat edelleen sanoa kirjailijan tapaa kirjoittaa kepeäksi, voi vittu, kepeä, työntäkää nyt vain ne juttunne anusaukkoonne, juu, mutta tämä kohta on hyvä, tällaista lisää, kiitos, toki repliikeissä on kutkuttava ristiriita, miljonääri on marxisti edelleen.:

"Sinä olit marxisti siihen aikaan", Erik sanoi.
"Olen vieläkin. Oletko lukenut Pikettyä?"
"Ei, en ole."
"Sinun pitäisi. Osoittaa, että Lenin oli oikeassa. Ja pahinta on, että pääoman keskittyminen vain kiihtyy kaiken aikaa. Kuviteltiin, että se järjestelmä on hylätty, mutta itse asiassa se menee vain pahemmaksi. Koskaan ennen ihmiskunnan historiassa eivät niin harvat ole omistaneet niin paljon kuin nyt."
(Philip Teir Tällä tavalla maailma loppuu s. 235)

Onko teillä tämmöistä?

Lähetän kirjoituksen nettiin ja sen jälkeen tsekkaan, onko Anna-Leena Härkösen Valomerkki paikalla Lapinlahden kirjastossa. Jos on, haen sen polkupyöräilemällä. Anna-Leena Härkönen on aikalaiseni, syntynyt samana vuonna kuin minä, mutta en pääse minnekään siitä, että hän on - kuvaavaa meidän sukupolvellemme kyllä - ollut kokoomuslaisen Nykypäivän kolumnisti. Sellainen oli sukupolveni. Yksiä kokoomuslaisia tai mikä vielä epämääräisempää kokoomusvihreitä tai siis ei mitään emme me olleet poliittisesti sitoutunut sukupolvi, olimme toisin sanoen mitä suuremmassa määrin sitoutuneet ajan oikeistolaiseen hegemoniaan, joka työnsi meille länsimaisen täysin vapaan markkinatalouden syvälle aivopoimuun.

Olen pelännyt Valomerkin lukemista. Olen pelännyt, että se tarjoaa ihmiselle, joka ei enää ole tekevä, ratkaisuksi eutanasiaa. Nyt kun olen lukenut itseäni nuorempien sukupolvien kirjailijoiden töitä, uskallan lukea Härköstä. Tiedän, että meidän jälkeemme tulee vähemmän atomisoituneet, vähemmän villin ja vapaan markkinatalouden nielaisseet kriittiset sukupolvet.

Tai no Saara Turusen romaanihenkilöt olivat tavallaan vielä juuri sellaisia juurensa hävittänietä urbaaneja yksinäisiä ja atomisoituneita hahmoja kusisella patjalla potentiaalisen hirttokoukun roikkuessa katosta, mutta Turunen osasi kuvata asiat oudon hellästi, kuitenkin tarkasti. Minusta hänen tekstinsä oli vain niin paljon parempaa kuin Michel Houellebecqin. Ja voihan kirjailijan Ullanlinna-kämpän kattoon kiinnitetty silmukkakoukun nähdä kurjuuden sekä yksinäisyyden symbolina, mutta se ei ollut siltikään toivoton. Koukun avulla oli asunnon edellinen asukas kammennut itsensä ylös sängystä, en muista, mitä liikuntaongelmia tällä oli ollut.

Turusen makuuhuoneen, jossa Sivuhenkilön päähenkilö ei asunut, hän piti huonetta tyhjllään, sillä tilaa oli ilmankin sitä tarpeeksi, kattokoukku oli samanlainen symboli kuin Sinikka Nopolan kirjoituksessa Neljän snobinmuotoista kappaletta lähiomaisen lonkan pallonivelet kokoelmassa Onko teillä tämmöistä, jonka luin pääosin toissailtana ja loput eilisaamuna.

Nopola mietti, miten otsikoisi "proosarunon snobismista aikamme itsekkyyden kiteymänä, eli minkä nimen antaisin tekstille, joka käsittelee meidän kaikkien ylimielisten snobien "arjen" asioiden vähättelyä, tympääntynyttä katsettamme tavanomaisuuksien yllä, sellaisten, joihin kuuluvat muun muassa vanhusten pallonivelten kuntoutustarpeiden selvittämiset lääkärikäynneillä." (Sinikka Nopola Onko teillä tämmöistä s. 21)

Nopolan kirjoituskokoelmassa oli aivan huima avioliittodialogi vastenmielisen snobin Anskun ja maanläheisen, ilmeisesti vielä kaiken lisäksi savolaisen Peran välillä. Se voisi olla vaikka suoraan äänitetty meiltä kotoa! Nopolan novelliessee Rudolf Koivun piirroksista tehdyistä lakanoista oli myös huima. Siinähän Rudolf Koivu, jonka kohtalo oli jäädä ilman perhettä, kaikki perheenjäsenet ja läheiset kuolivat, sai lopulta läheisiä ihmisiä, kun suomalaiset pussilakanoiden välissä nukkujat erittivät hänen piirustuksiinsa ihmiseritteensä; hikensä, pissansa, valkovuotonsa ja spermansa.

No niin. Saara Turunen kirjoittaa useaan otteeseen vihreästä pissaläikkäisestä patjastaan. Aistillista minusta sekin.

Nopolan teksti rudolfkoivulakanoista Vihdoinkin oma perhe! on kirjoitettu lapsekkaaseen tyyliin ja se alkaa tervehdyksellä: "Heippa, täällä Rudolf Koivu. Kuolin 1946. Jopas pamahti: Lumikuningattaresta ja Pojasta ja tähdestä valmistetaan pussilakanoita ja tyynyliinoja!" Nopola irvuilee tekstissään siitä, että kapitalismi banalisoi taiteen pussilakanoihin. Niinhän se on, mutta toisaalta voi ajatella, että Finlayson on samalla vahingossa ottanut utopiasosialistisen asenteen.Taiteen pitää tulla ulos gallerioista! Taiteen tulee olla käyttöesineissä. Käyttöesineiden tulee olla taidetta.

Nopolan kirjoitus Peruna: Elämäni Tuhkimona on huima.  Se lyö rätillä naamalle hienostelijoille. Voisin kirjoittaa sen pohjalta kirjoituksen siitä, kuinka itse inhoan, kun joku sanoo tulevansa tai menevänsä kotiin potuille. Sana pottu merkitsee minulle sitä, että potunkeittäjä on aseksualisoitu. Se on vähän sama kuin sanoa vaimoa muka hellästi lökkänäksi. Se on jaakkoteppohuumoria, se on halavatun papat -huumoria, yäääääääääääääääk. !!!!!!!!!!!!

Myös esseily Muulin elämä on monisävyinen, lämmin ja lopulta hyväntahtoinen. Sen sijaan minulle jäi ilkeä jälkimaku kuvauksesta ortodoksisissa hautajaisissa sekä tyypistä junassa, lompakkonsa hukanneena. Tekstistä Ensimmäinen kannanottoni huokuu vasemmistovastenmielisyys. Mokomat neuvostoihannoijat! Milloin saamme lukea vasemmistoystävällistä tekstiä? Milloin saamme lukea oikeistovihamielistä tekstiä? Milloin tulee kirjailija, joka saavuttuaan Helsinkiin törmää heti ensimmäisenä uusliberalistisen paskan puhujaan? (Kari Hotakainen kertoi taannoin - siitä on jo vuosia - lehtihaastattelussaan, kun tuli Helsinkiin opiskelemaan, ensimmäinen kohtaamisensa oli jonkun vasemmistohegemoniääliön kanssa, ja siinä sitä oltiin, sukupolvikokemus!)