Ulla-Leena Lundberg Mitä sydän halajaa?
ja Amity Gaigen Schroder - kirjoja identiteetistä, näistä lopussa

Identiteetistä oli puhetta viime lauantainakin

to 26.4.2018

Kysyin Heikkisen Vexiltä tekstarilla, mikä oli hänen runossaan Kalle Skönäri idioottivahti. Kalle Skönärin sukunimi tarkoittaa merimiestä. Idioottivahti on työvuoroporukka, jossa kaikki on dorkia. Merimiessanastoa - runo ei Vexin tekstarialustuksen mukaan ole puhdasta stadia.

Puhuttiin tekstarilla hetki myös siitä, miten venäjän kielestä stadin slangiin on tullut sanoja ja sanontoja. Kumma ilmiö on, että ymmärtää on venäjäksi ponimat, kovalla peellä, stadin slangissa ymmärtää on pehmeällä b-kirjaimella bonjata. Snaijata on stadia ja tarkoittaa, että tietää ja tavallisella ässällä. Se tulee sanasta znat, jossa on särisevä z-kirjain, suhu-z tavallaan. Z-kirjainta sanassa знать ei sanota tz, eikä oikeastaan suhisten, vaan säristen.

Jännä oli huomata, että runoilija Susinukke Kosola, oikealta nimeltään Daniil Kozlov lausui venäläisen sukunimensä Kotslov, ts kuului siinä selvästi, ts-z sanotaan niin, että kielen kärki koskettaa etuhampaiden takaosaa. Minä olisin sanonut sukunimen pehmeänä, pitäen kielen kärkeä etuhampaiden takana ja päästäen suristaen ilmaa kärjen ja kitalaen välistä, kielen koskettamatta etuhampaiden takaosaa.

Ah, venäjän fonetiikka, kuten tietty muidenkin kielten fonetiikat, ovat pääasiassa ruumiillisia lajeja. Kun on elänyt cp-vammaisen kanssa, oppii erottamaan äänteitä, vaikka ne eivät nyt ihan suussa kohdalleen osuisikaan. Jos pääsisin joskus kuuntelemaan Marian Mäntykangas-koulukaveria Helenaa pidempään, alkaisin varmasti ymmärtää häntä ilman puhetulkkia. Niin oli muinoin, kun haastattelin Kynnys ry:n Gunilla Sjövallia, cp-vammaista yhteiskunnallista aktivistia ja runoilijaa. Pitää joskus katsota, onko Gunilla Sjövallin runokirja minulla vielä tallella.

Sitä paitsi kiinnostukseni fonetiikkaa kohtaan johtuu siitä, että Tampereen yliopiston slaavilaisen filologian laitoksella fonetiikan tunnit olivat aina perjantaisin kello kahdeksan. Parina syksynä tunnollisesti aloitin tunnit ja siinä lokakuussa, kun aamuisin tulivat pimeät, käänsin sängyssä kylkeä. Minulla ei perjantaisin ollut muita tunteja.

Venäjän fonetiikka on minulta ikuisesti suorittamatta slavistiikan sivuaineopinnoistani, mikä harmittaa vieläkin. Sitä paitsi fonetiikka oli ihan hirmuista suujumppaa. Minulla oli kieli aina fonetiikan tuntien jälkeen, siis niiden, jotka onnistuin alkusyksystä käymään, kipeä ja muutkin suun lihakset, en tiennyt, että sellaisia onkaan.

Koetan tässä kait sanoa Saara Rurusen Rakkaudenhirviön ja Sivuhenkilön luettuani ja niistä kovasti vaikuttuneena, että vaikka vuorokausirytmi olisi muu kuin ympäröivän maailman, voi elää elämänsä yhteiskunnan jäsenenä ja tulla tunnustetuksi. Sitähän esimerkiksi Turusen molemmat kirjat kysyivät; Voiko elää, saako olla, onko oikeus toteuttaa itseään, vaikka elämä ei ole "normaali" tai ei mene niin kuin Stromsössä?

Sanon, että kyllä voi ja onpa ihanata, että Saara Turunen on kirjoittanut kirjansa. Ja nyt vannon! En huomenna ainakaan julkaise merkintää, jossa mainitaan Saara Turunen tai miettisin hänen romaaneitaan.

Susinukesta Marxiin Kotimaa-lehdessä

Ensimmäisen kerran luin ilmiöstä nimeltä Susinukke Kosola Tiedonantajasta. Säilytin juttua pitkään ja lopulta annoin sen Marialle. Maria pongasi runoilijan Perjantai-dokkarista ja löysi sitten jonkin kulttuuri- ja kirjallisuusohjelman, jossa oli pätkä Susinuken runotilaisuudesta. Minulta runoilijan televisioesiintymiset olivat menneet ihan kokonaan ohitse, mutta enhän minä mitään omin päin hoksaakaan televisiosta katsoa. Eilenkin möörötin illan hiljaa keittiössä. Kahlasin Maaseudun Tulevaisuudet lävitse ja parit Kotimaat. Kotimassa Jussi Rytkönen oli tehnyt pätkän Francis Wheenin Marx-elämäkerrasta ja viereisessä kolumnissa toimittaja kehotti lukemaan Marxia, jotta painajainen ei toteutuisi.

Huoh, ajattelin, mutta hyvä, että edes niin. Onhan se jotain, että Marx mainitaan kirkkolehdessä. (Aave kulkee Euroopassa, Jussi Rytkösen kolumni Kotimaa 12.4.2018 s. 25)

Totta on, että Kommunistisessa manifestissa puhutaan proletariaatin diktatuurista ja luokkataistelusta. Eikö sen voisi ottaa samalla tavalla symbolisena kuin Raamatussa Jeesuksen sanat: "Älkää luulko, että minä olen tullut tuomaan rauhaa maan päälle; en ole tullut tuomaan rauhaa, vaan miekan.Sillä minä olen tullut 'nostamaan pojan riitaan isäänsä vastaan ja tyttären äitiänsä vastaan ja miniän anoppiansa vastaan; ja ihmisen vihamiehiksi tulevat hänen omat perhekuntalaisensa'. Joka rakastaa isäänsä taikka äitiänsä enemmän kuin minua, se ei ole minulle sovelias; ja joka rakastaa poikaansa taikka tytärtänsä enemmän kuin minua, se ei ole minulle sovelias." (Mat. 10:34 - 37)

Amerikkalais-iranilainen uskontotutkija Reza Aslan on kirjoittanut kirjan Kapinallinen, Jeesus Nasaretilaisen aika ja elämä, jonka Ylä-Savon subcomandante Marcos on pakottanut minut lukemaan. Se on edelleen minulta kesken, mutta jo nyt on käynyt selväksi, että Jeesuksen rauhanpuheet on lisätty jälkikäteen, kun kapinallisten verta oli vuodatettu . Eikä se yhtään vähennä Raamatun arvoa!

Mielestäni on ymmärrettävä Raamatun ajan historiallinen konteksti ja erotettava historiallinen Jeesus Raamatun sanoista ja sanomasta. Totta kai on tärkeää se, että Jeesus oli myös historiallinen henkilö. Sanoista ja sanomista on poimittava se, mikä on meille relevanttia. Jeesus oli aikansa kapinallinen, poliittisesti tiedostava vallankumouksellinen ja lopulta juutalaiset kohdistivat häneen messiaanisia toiveita, mutta Jeesus oli Palestiinan juutalaisten suurelle enemmistölle vain "jälleen uusi vaeltava ihmeidentekijä ja ammattimainen eksorkisti". (Reza Aslan Kapinnallinen - Jeesus Nasaretilaisen aika ja elämä s. 125). Itse asiassa tuntuu siltä, että Jeesuksen aikalaisillakin oli Jeesusta kohtaan ristiriitaisia toiveita ja että häneen liitettiin vaikka minkälaisia psykologisia projektioita.

Loppujen lopuksi Jeesuksen persoona jää kaikille mysteeriksi. Hänelle itselleenkin. Monty Pythonin Brianin elämä puhuu tästä elokuvan kielellä.

Niin. Marxin teoriat pääomien kasautumisesta ovat edelleen mitä ajankohtaisinta. Jussi Rytkönen pelkäsi kolumnissaan kommunistista totalitarismia pahimpana painajaisena. Minä ainakin elän painajaisessa jo nyt. Painajaiseni on hegemonin järjestelmä, josta alexanderstubbtyhmyrit puhuvat ihalievasti  länsimaisena täysin vapaana markkinataloutena, joka on johtanut hiljaisesti siihen, että globaalisti yksi prosentti maailman väestöstä omistaa yhdeksänkymmentä yhdeksän prosenttia pääomista.

Marx oli oikeassa!

Ja sekin pitää paikkansa, että vähän tulisi edes harkita jonkinlaista luokkataistelua. Persumaisesti vossottamalla ei saada aikaan muuta kuin fasistisia halla-aholaisia liikkeitä. Siinäs nyt näette, mitä on työväenpuolue ilman ideologiaa. Se on protofasismia ja jäljet pelottavat.

Juutalainen historioitsija Yuval Noah Harari Homo Deuksessaan mainitsee Marxin useassa kohtaa: "Karl Marx sai 1800-luvun puolivälissä loistavia taloudellisia oivalluksia. Näiden näkemysten perusteella hän ennusti, että proletariaatin ja kapitalistien välille kehittyy yhä väkivaltaisemmaksi käyvä konflikti, joka päättyy proletariaatin väistämättömään voittoon ja kapitalistisen järjestelmän romahdukseen. Marx uskoi, että vallankumous lähtisi liikkeelle maista, jotka olivat teollisen vallankumouksen kärjessä - sellaisista kuin Iso-Britannia, Ranska ja Yhdysvallat - ja leviäisi sitten muuhun maailmaan."

Niin ei käynyt. Mutta monimutkaisten sosiologis-historiallisten prosessien kautta saatiin Skandinaviassa luotua mukava sosialidemokraattinen malli - ei vähiten Neuvostoliiton painostuksen avulla. Kun Neuvostoliitto kaatui, amerikkalaisperäisen uusliberaalimallin vastapainoa ei enää ollut. Mistään ei voi kuitenkaan puhua, sillä erilaiset uusoikeistolaiset liikkeet massatiedotusvälineiden suosiollisella avustuksella ovat todellakin tyhmistäneet työväenluokan.

Ja koko ilmiötä uusliberalismi ei sitten ole, koska koko sanaa ei saa sanoa ääneen eikä sitä saa mainita valtamediassa. Kysyin kerran valtamediassa työskentelviltä entisiltä opiskelukavereiltani, lukevatko he edes Voima-lehteä. Eivät lue. Ei minulla sitten ollutkaan heille mitään sanomista. Se siitä. Toki nyt mietin, että olisi pitänyt kysyä, miksi eivät lue.

Televisiotutorini

Marian kanssa lauantaisin katsotaan usein edellisen illan Perjantai tai jotain muuta, jonka Maria katsoo minulle tutustumisen arvoiseksi.

Eilen Maria oli tuijottanut tubettaja Roni Backin haastattelua. Olipa nuori ihminen raivona. Roni Back välittää maailmankuvaa, josta Maria on pyristelemässä irti muun muassa pyrkimällä opiskelemaan graafista suunnittelua. Koetan piipittää, että eiihän se ole pahaksi merkonomiopinnoissa tutustua muun muassa markkinoinnin ja vaikuttamisen keinoihin.

Nyt ei muuta kuin kädet käsivarsia myöten ristiin, että Maria pääsee Validiassa graafiselle puolelle.

Lauantaisessa runotilaisuudessa Iisalmen kirjastossa oli paljolti puhetta identiteetistä. Tilaisuuden aluksi Susinukke Kosola lausui noin 13 minuutin ajan hektisesti, huumaavasti ja hypnoottisesti tekstejään. Sitten edettiin jutellen ja lopuksi kommunikoitiin runoin. Susinukke Kosola lausui lopuksi jopa Eino Leinoa ja SKP:n toveri vanhempi huoneenrakentaja sitä ennen Rimbaudia. Minä jännitin huoneenrakentajaa niin, että tajusin runosta vain sanan sieltä ja toisen täältä. Jospa saisin jostain metsästettyä ja jäljennettyä tänne.

Tämä ei ole Rimbaudin runosta, mutta käänsin lauseen SKP-toveri Vanhemman Huoneenrakentajan performancesta:

гениально, гениально, ничего не понимаю

Sonkajärveläinen kommunistijohtaja Asko Julkunen lausui surullisen rakkausrunon ja iisalmelainen demarijohtaja Kati Åhman-Kuosmanen vai onko se toisin päin? Kuosmanen-Åhman lausui kivan lastenrunon. Minäkin olisin saattanut jonkun sellaisen muistaa ulkoa. Muuten en muista ulkoa yhtään mitään. En tiedä, mikä aivoissani on vikana.

Kysyin Susinukelta hänen taiteilijanimensä taustoja. Daniilia oli kuulema aina lapsena sanottu nukeksi. Me emme sitä yhtään ihmettele. Sama oli Marialla pienenä. Anna on olevinaan vihainen siitä, että Marialle oli annettu lapsena kaikki; vaaleat kiharat, punervat posket, sirot kasvot. No, Marian poskien punerrus johtui pakkasihottumasta ja mangoallergiasta. Sirot kasvot keskosuudesta ja heleä ihonväri porkkanasoseesta, jota oli pakko sekoittaa sosepurkkikaupalla kammoittavan makuiseen peptiditutteliin. Apteekista ostettu kelakorvattava peptiditutteli oli ainoa muoto maidosta, jota Marialle sai antaa maitoallergiaepäilyn takia. Arvelen näin myöhemmin, että mitään maitoallergiaa ei oikeasti ollut, mutta peptiditutteliporkkanaruoka teki Marian ihosta ensin kauniin ja sitten oranssin. Mariasta ei ole kuvia oranssinaamaisena.

Koska Nukke Kosola olisi ollut jotenkin liikaa, Daniil oli päättänyt lisätä nimeen Suden. Susinukke, loogista. Mutta sitten tiukkasin, oliko Daniililla selkeä käsitys siitä, kuinka kuormittunut sukunimi on Kosola.

Daniil vastasi, että kun hän nimen noin kuusitoistavuotiaana valitsi, ei ihan ollut. Kosola vain kuulostaa Kozlovilta tai on äänteellisesti lähellä sitä. Toki hän Vihtori Kosolan ilmeisesti tiesi, jos oikein ymmärsin, mutta eihän heebo ollut sentään mikään Hitler. Toki sitten mietin kirjastolla, tekeekö nimi Vihtori Kosola kaikille suomalaisille puistatuksen, ehkä kansallinen kokemuksemme ei sittenkään ole sama kaikilla. Saanhan minä kylmiä väreitä siitä, että siniristilippu nostetaan salkoon. Olin iloinen, kun hääjälkijuhlamme aattona kevätkesällä 2005 myrsky kaatoi Tuottolan talomme lipputangon. Vai oliko se juhannus? Joka tapauksessa meillä oli kestit Tuottolassa naimisiin menon kunniaksi ja ovet taloon olivat avoimet. Muistan, että vieraita meillä kävi kovasti, mutta silti en onnistunut ystävystymään täkäläisten kanssa.

(Nyt keksin! Tilaan jostain lisää SKP-lippuja ja muutaman sateenkaarilipun ja järjestän kesällä aatteellisen liputuksen tässä tontilla! No niin.)

Maailma on pieni. Vihtori Kosolan ja meidän perheen tiet kävivät yhteen kummallisella tavalla 28.5.2005.Tässä siivu wikipediaa:

"Antikommunistisen Lapuan liikkeen toiminta käynnistyi marraskuussa 1929, kun Vihtori Kosolan johtama väkijoukko keskeytti väkivaltaisesti Lapuan haastejuhlat -nimisen kommunistien tilaisuuden ja repi esiintyjiltä näiden punaiset paidat pois päältä. Tämän seurauksesta kutsuttiin Kustaa Tiitun aloitteesta koolle kansalaiskokous. Tässä niin sanotussa ensimmäisessä Lapuan kokouksessa 1. joulukuuta Kosola piti alustuksen ja kuului sieltä maan hallituksen puheille lähetettyyn lähetystöön, mutta häntä ei vielä pidetty liikkeen johtajana."

Alkuperäiset hääjuhlamme Matin kanssa vietimme Kustaa Tiitun kotitalossa Lapualla 28. - 29.5.2005. Mukana oli paljon tiedotusväkeä: Tuotantoyhtiö Pilkku Oy:n yrittäjäpariskunta Marita Salonen ja Kari Rajala sekä STT:n Pietarin kirjeenvaihtaja sekä myöhemmin oikeustoimittaja Riitta Turunen.

Ja nyt sitten meille tuli vieraaksi kaiken - kaikki merkitykset ja sivumerkitykset ja identiteetit ja ihan kaikki - ihanasti sekoittava Susinukke Kosola. En selviä tästä kokemuksesta varmaan koko keväänä, ehkä en kesälläkään!

Tässä kohtaa kävin tsekkaamassa, paljonko maksoi Matti Pulkkisseminaarin ilmoitus Matti ja Liisa -lehteen viime lokakuussa. Vuosikokous on nyt Vappuna Nurmeksessa kello 14 - 16. Matti Pulkkinen täyttäisi silloin 74 vuotta ja Penan Pubin valitsimme sen vuoksi, että elämäkerturi Pentti Straniuksenkin olisi kiva tulla kokoukseen, vaikka olisi aaton karkeloinnista krapulassa. Ei tule paikalle, koska on buukannut itsensä Viipuriin. Tästä närkästyneenä ja nyreytyneenä panin kutsun kirjailija Matti Mäkelälle ja kirjoitin siihen, että jos Pulkkiselämäkerrasta ei näillä eväillä tule vittuakaan, vaihdamme elämäkerturia ja pyysin Mäkelää Penan Pubiin. Mäkelä ei valitettavasti pääse tänä vuonna, syynä ei ole krapula, mutta lupasi päästä vuosikokoukseen keväällä 2019 ja silloin onkin kirjailijan 75-vuotissynttärit. Nehän voitaisiin pitää tanssilavalla Nurmeksessa, jossa kirjailija oli käynyt tanssimassa nuoruudessaan jonkun entisvaimoa edeltävän mussun kanssa.

Ja sitten tuli tekstari Tikkisen Hannelelta, että sodan aikainen sukupuolitautisairaala, jossa Kalle Päätalo oli, ei ollut Hennalassa varuskunta-alueella, vaan Lahden Tyttölyseossa. Perhana, minähän en ole Tuulessa ja tuiskussa -päätaloa itse lukenut, joten korjaan nyt eilistä merkintääni tässä ja kohta myös eilisessä merkinnässä.

Schroder ja Minne sydän halajaa

Huomenna en kirjoita merkintää. huominen merkintä on minulla jo valmiina luonnoksissa. Huomenna vien koirat ulos heti aamusta ja lauantaina, jos Luoja suo, siivoan pihaa. Pihajeesus purki Ladalta pressukatoksen. Katos oli nyykähtänyt autopoloisen päälle - rakkaan ja historiallisen, Matti teki punaisella Ladalla minuun vaikutuksen Petroskoissa, jossa olin hänen ja restaurointimies Marko Juntusen "tulkkina" kesällä 2004. Matti asensi kaksi kertaa Ladaa lennosta. Auto ökähti noin 400 metriä ennen hotellia keskelle Petroskoin keskustaa. Matti teki jotain ihmeellistä ja pääsimme hotellin parkkipaikalle. Saman ihmeellisen toimen avulla pääsimme seuraavana päivänä varaosaliikkeen edessä olevalle kadulle parkkiin. Minä tulkkasin (oikeasti olin myös tulkkina!) varaosakaupassa ja Matti sai hyppysiinsä jonkin osan. Kysyn jälkikäteen tähän, mikä osa se oli. Jotenkin liittyi muistaakseni starttimoottoriin.

Osan asennus kävi kymmenessä minuutissa kadun varrelle parkkeerattuun Ladaan. Päätin silloin viimeistään lopullisesti, että tämän miehen minä haluan. Olin tosin päättänyt niin jo vappuna 2002 Lapinlahden työväentalon ovella, jossa Matti kysyi, ovatko kesätyöläiset jo saapuneet Matti ja Liisa -lehteen.

Niin. On jäänyt kaksi kirjaa käsittelemättä blogissani. Pidin kummastakin enkä voi sijoittaa niitä hyllyyn, ellen kirjoita niistä.

Amity Gaigen Schroderin aloitin jo kauan kauan sitten. Romaani on DDR:ssä syntyneen Schoderin yksinpuhelua. Hän on kaapannut tyttärensä Kanadaan ja joutunut asiasta oikeuteen.

Schoder on emigroitunut Amerikkaan isänsä kanssa, kun rajat eivät vielä olleet auki. Perheen äiti oli jäänyt Saksaan. Poika vaihtoi Amerikassa identiteettiään täysin. Hän luo itselleen täydellisen amerikkalaisen identiteetin, hylkää isänsä, joka menee hiljalleen alaspäin, menee naimisiin, saa amerikkalaisen naisen kanssa tytön, tekee kovasti töitä, kunnes jää tytön koti-isäksi. Äiti haluaa työelämään ja yht´äkkiä valtasuhteet perheessä menevät jotenkin kummasti. Uraäiti alkaa halveksia koti-isää ja lopulta äiti haluaa eron. Hän ottaa tytön itselleen ja entinen koti-isä alkaa juoda.

(Sitä minäkin pelkään, että Matti alkaa halveksia minua, kun olen nyt vain kotirouva. Mietin, että voinhan minä vähän aikaa ottaa rauhallisestikin. Omaishoidon työni on päättymässä ja kait tässä vähän aikaa voi totutella siihen, että en ole kenenkään kädet ja jalat.)

Romaani oli hieno kuvaus hienonhienoista vivahteista ja tunteista sekä rakennetusta toiveminästä, amerikkalaisesta Eric Kennedystä saksalaisella Schroderilla. Saksalaisuus on muuten melko mutkallinen identiteetti. Minä en pidä maanmiehistäni sen vuoksi, että maanmieheni ovat niin saksalaisia. Minä en pidä varsinaissuomalaisista sen vuoksi, että varsinaissuomalaisten kielessä on paljon vaikutteita viron kielestä - ja virolaiset, perhana, hehän ovat niin .... saksalaisia.

Luen parhaillaan Alexander von Schönburgin Tyylikkään köyhäilyn taitoa ja siinä oli kohta, joka sai minut tyrskähtämään. Kyse oli siitä, että briteillä on edelleen hyvä itsetunto, vaikka Britannia onkin uusliberalismin raunioittama entinen imperiumi: "Yhtenä yönä ystäväni Kevin, joka kanssa asuin pitkään samassa asunnossa Lontoossa, esti elämään väsynyttä ihmistä hyppäämästä Battersea-sillalta silmieni edessä. Miehen sai luopumaan aikeestaan perustelu: ´Voit olla ylpeä siitä, että olet britti!´ Jos saksalaiselle sanoisi vastaavassa tilanteessa: ´Sinähän voit olla ylpeä...´ hän hyppäisi kuuntelematta lausetta loppuun." (Alexander von Schönburg Tyylikkään köyhäilyn taito s. 45 - 46)

Saksalaisparat! En pidä heistä, mutta eihän lempifilosofini Anre Hölzhle olekaan "saksalainen". Hän on jostain pienestä heimosta ja äitinsä on Iisalmesta.

Minne sydän halajaa

Ulla-Leena Lundbergin romaanilla on tosi ällö nimi. Koska pidin hänen romaaneistaan Marsipaanisotilas ja Jää tosi paljon, tartuin Minne sydän halajaan. Tosi ällö ja tosi paljon? Joo, on kiire Portaanpäähän lounaalle. Meinasin tänään ehtiä sinne. Ja iltapäivällä! Urakka-aikataululaskentaa, teen sen, vannon kautta kiven ja kannon.

Halajavan sydämen perustarina on ahvenanmaalaisen naisen, joka lähtee antropologina Afrikkaan tutkimaan paviaaneja. Paviaanikertomus oli huima. Paviaanit eivät koskaan opi luottamaan tutkijaansa ja romaanin päähenkilö kokee sen loukkaavana. Hän saa primitiivisen raivokohtauksen ja alkaa riehua keskellä kirkasta päivää siitä, että kokee tutkittavansa jotenkin penseinä ja jopa pilkkaavan itseään.

Nainen lähtee tutkimuspaikalta paviaanilauman luota raivoissaan kohti omaa leiriään. Hän eksyy. Kauheata, ajatelkaa, millaista on eksyä Afrikassa. Eipä ole kännykkäkverkkoja! Nainen ei kuitenkaan ole kaukana omasta teltastaan, mutta romaanin kertoja saa lukijankin kauhun valtaan!

Muuten romaani koostuu ahvenanmaalaisista elämäntarinoista. Siinä on myös kuvaus Estonian uppoamisesta. Kumma juttu. Jäässä oli samanlainen hukkumiskuvaus. Luettuani Estonian uppoamiskuvauksen vähän ennen nukkumaankäyntiä, elin tapahtumat uudelleen unessa. Seuraava päivä oli karmea. En tajua, miksi pelkään hukkumista yli kaiken.