Ambivalenssi

ke 16.5.2018

Ambivalenssi on sana, joka kuvaa suhtautumistani Kärkölään, pitäjään, jossa olen käynyt kouluni ja kirjoittanut ylioppilaaksi. Eilen sain puhelinsoiton, jota olin toivonut. Joku Kärkölästä lähtöisin oleva oli lukenut blogiani ja otti yhteyttä. Toki vähän loukkaantuneena, mutta jos oikein ymmärsin, puhelu kääntyi antoisaksi.

Vasta puhelun jälkeen tajusin, miksi alun innostuksen jälkeen unohdin aktiivisesti Kärkölän entisten nuorten Facebook-ryhmän. Ryhmässä piti kirjoittaa sovinnaisesti ja uskonnosta sekä politiikasta kirjoittaminen oli kiellettyä - paitsi tietenkin joltain Rajat kiinni -ääliöpersulta. Ymmärsin näin, että ylläpitäjän mielestä poliittisuus tarkoittaa vasemmistolaisuutta. Myös eilinen soittaja oli jotenkin vain unohtanut koko ryhmän. Toki harkitsin Lappilinnaan Lappilaan discoon lähtöä. Vähäsen. Mutta sitten tuli vain sellainen olo, että en minä ole mitään bailuihmisiä. Eikä discoon olisi voinut ottaa Mariaa mukaan. Maria oli silloin, kun disco oli järjesteillä vielä alle 18-vuotias. Muistaakseni Lappilinnan bailuillassa oli ikäraja. Ja alkoholitarjoilua, kuinkas muuten, huoh, ei voisi vähempää kiinnostaa.

Höpsistä, minä toivoisin, että entiset Kärkölän nuoret järjestäisivät kultivoituneen keskusteluillan Huovilan puistossa tai siinä kotiseutumuseolla aiheesta, miksi Päijät-Hämeen asukkaat ovat kaikkein huonoimpia maakuntahengen tuntemisessa. Kotiseutumuseoaktiivi, jos oikein jotain parin kesän takaista Kärkölä-kesälehteä ymmärsin, on entinen lukion rehtori Ilkka Kari. Rehtori saisi pitää alustuksen myös siitä, miksi koko Kärkölän lukio on lopetettu. Ja kunnan uusi pormestari, mikä on tosi hieno uudenlaisen toivottavasti suoremman demokratian hanke, toki varmaan tukevan porvarillinen, ehkä jopa hjallisharkimolaiskokoomuslainen, Markku Koskinen saisi alustaa toivetilaisuudessani siitä, mitä Kärkölän kuntademokratiassa on tekeillä ja meinaako Kärkölä nousta siitä kummallisesta puolikuolleesta tilasta, jossa se ulkoisesti näyttää olevan.

Yhdestä asiasta nostan Kärkölän kunnalle hattua. Se ilmeisesti pyyhki persettään Osmo Soininvaaran kuntayhdistymisselvityksen teolla. Taisin selvityksen jopa lukea. Tai ainakin imuroin sen netistä keskustietokoneelle ja ulkoiselle kovalevylle. Siellä se potköttää kaikessa rauhassa kansiossa Kirjoituksia kera Matti Sarmelan,  sosiaaliantropologian ja kulttuuriantropologian professorin, tekstin Rakennemuutos tulevaisuuteen: Postlokaalinen kulttuuri ja Suomi.

(Ja nyt huomasin wikipediasta, että Sarmela on syntynyt vuonna 1937 Hollolassa. Herramujee! Vielä minä kuuntelen kolmannen kerran, kun filosofian tohtori Jakke Holvas, väitellyt aiheesta Talousmetafysiikan kritiikkiä, haastattelee runoilija Risto Ahtia. Jakke Holvas mainitsi haastattelun yhteydessä Matti Sarmelan ja minä jäin miettimän, mikä oli asiayhteys. Sillä tavallahan asia selviää, että ottaa kuulokkeet, iPhonen ja googlaa Yle Areenalta Jakke Holvas ja Risto Ahti. Ohjelma kestää kolmannen ja varmaan neljännenkin kuuntelukerran. Siinä on tietenkin paljon kirjoittamisesta ja oikeastaan pitäisi opetella ohjelma ulkoa. Siinä on kunkin kirjoittajan omasta lauseesta ja tyylistä.)

Teksti kuljetti minut taas tähän. Istun Riistaveden kirjaston tietokoneella. Olen tsekkaamassa työmaita ja meinaan vielä tämän työpäivän aikana päätyä Mäkikylään viemään Jaakolle ja Erkille palkkalappuja. Samalla pitää Jaakon kanssa neuvotella Jydacomin tuotannonhallintajärjestelmästä. Minua kyllä semmoinen kiinnostaisi. Jydacomissa on meidän firman palkanlaskenta ja noin tsijoona kertaa on tullut mieleen, että Jydacom haluaa päästä meistä rakkikoirista, vanhoista, uskollisista, mutta ah, niin perseaukisista vanhoista asiakkaista eroon. Tämän tajusin jo vuonna 2006, kun kuljin Jydacomin koulutuksissa.

Koulutuksissa jokin it-inssi vilautti uutta tuotannonhallintaohjelmiston protoa vain isoile raksaliikkeille. Puolisalaa ja vaivihkaa. Minun pienyrittäjän vaimon suuntaan insinööri ei edes pieraissut. Jahas, ajattelin, me emme ole asiakassegmenttiänne.

Lasken vielä joskus, kuinka monta kymppitonnia olemme Jydacomin inssien palkkoja maksaneet vuosien varrella.

Halusin käydä Riistaveden kirjastolla, sillä tämä tila todennäköisesti pelasti lapseni. En työntänyt heitä kaivoon. Asuimme Riistavedellä, kun Anna oli vauva ja Maria keskosvauva, Leonid oli toipunut psykoosista hellässä huomassani (hermostunut hihitys tähän) ja kävi ulkomaalaisille tarkoitettua kotouttamiskurssia. Hain Riistaveden kirjastosta muun muassa Amy Tannin Keittiöjumalan vaimon, jossa kiinalainen äiti joutuu jättämään kaksoset kulttuurivallankumouksen väestönsiirroissa vain johonkin tienristeykseen. Hain kirjastosta myös Erica Jongin Syvästi kaivaten. Siinä Ukrainan juutalainen äiti joutuu tukehduttamaan vauvansa kuoliaaksi, jotta natsit eivät kuulisi, että jossain talon vintillä on piilossa ihmisiä. Vauva oli päästämäisillään jonkun äänen eikä äidin auttanut kuin sulkea vauvan suu.

вру! Eli ei niin. Ei se niin ollut. Erica Jongin Syvästi kaivaten luin heti, kun se ilmestyi suomeksi Puumalassa samoihin aikoihin, kun Savon Sanomissa oli pieni uutinen miehestä, joka oli Kuopion kohdalla vitostiellä ajanut kallionleikkaukseen. Ajattelin, että minä en halua tietää. Minulla on nyt ihan tarpeeksi kuormaa - Maria oli kirkuva keskosvauva, Leonid oli psykoosissa ja isä dementoitui. Uutinen oli Kaijan pojasta ja siitä hetkestä alkoi Kaijan, joka oli lapsilleni kuin mummo, vaiheittainen kuolema. Kaijahan soitti Marian syntymästä meidän isälle, kun en minä tajunnut, että kukaan biologinen sukulaiseni olisi kiiinnostunut minuan vauvan saamisestani - puhumattakaan siitä, että jotain voisi kiinnostaa, jäinkö minä siinä rytäkässä henkiin tai se vauva.

Mäkikylästä ajan vielä Iisalmeen ja haen jostain LH-osasta tai RH-sorasta tai sinne päin Ikaruksen öljynpainemittarin. Matti aamulla kysyi vaivihkaa, onko minulla tänään käyntiä Iisalmessa. Sanoin, että ei, mutta äkkiähän minä Riistavedeltä Iisalmeen ajan nyt, kun innostuin näistä työreissuista. Matti sanoi, että ei nyt öljynpainemittarin takia pelkästään.

Riistaveden kirjaston täti oli niin mukava, että varasi minulle Iisalmen kirjastoautosta hyllyyn odottamaan Tõnu Õnnepalun Paratiisin. Ehkä saan Annan mukaan sitä hakemaan. Jos Anna vain ei köllähdä nukkumaan tällä välin. No nyt Anna soitti, pitää mennä.

 Ambivalenssi otsikkona on luonnoksissani ollut maanantaista lähtien. Se tulee Merete Mazzarellan kirjasta Hyvä kosketus. Kirjan alaotsikkona on Ihmisen kehosta, terveydestä, hoitamisesta ja kirjallisuudesta. Ehkä alaotsikon vuoksi olen kirjaa kaihtanut. Olen ajatellut, että terveys, hohhoijaa, onpa kulunut juttu, kas kun ei soteuudistus. Palaan Hyvään kosketukseen vielä.

Suolaa merivedestä

ma 14.5.2018

Luin kirjailija Hannu Mäkelän blogista Vanha mies mutisee suolajutun (alla). Nauratti, kun me Rythin Pentin metsäkurssilaiset juuri mietimme Itikan kartanon ruokapöydän ääressä sitä, mihin suolaa voisi käyttää - sitten, kun merivedestä erotetaan aurinkoenergian avulla suola ja saadaan kasteluvettä Saharan metsittämiseen. Joku metsäkurssilaisista keksi: "Myydään se suola S-marketissa!"

Sen jälkeen minä olen kerran viikossa tiukannut Matilta, mitä tulevaisuuden suolavuorilla voisi tehdä, voisiko suolaa käyttää vaikka tiemateriaalina, ongelma vain on se, että suola liukenee veteen.

Näin Hannu Mäkelä: "Mutta hyvä näinkin. Taas kerran ajatus palaa takaisin Afrikkaan, ihmiskunnan tulevista pulmista varmaankin suurimpaan. Miksi siellä ei jokapäiväisellä aurinkoenergialla voisi tuottaa vettä merivedestä? kysyn taas. Moni asia ratkeaisi. Suolaa siitä tuotannosta jäisi aimo kasat, mutta minun kuvitelmissani suolasta voisi hyvinkin saada aikaan esimerkiksi rakennusmateriaalia kaikenlaisia asumuksia varten."