Hyvästi, pojat!

la 11.5.2018

Ettepä ihan yhen äkin ymmärrä, miten otsikko liittyy tähän kirjoitukseen. Enpä minäkään kieltämättä tajunnut, miten Essi Kummun mainion naisen elämästä kertovan romaanin nimi liittyy koko romaaniin. En tajua vieläkään. Olen aivan ällikällä lyöty ja olen sen takia jemmannut Kummun kirjasta kirjoittamista. Luin sen jo reilu viikko sitten. Maria oli kirjan hankkinut eikä pysynyt Kummun vaihtelevien aikatasojen kyydissä. Sekava se siinä mielessä onkin, mutta toisaalta romaani on kuin ihmisen mieli. Ajat, ajanjaksot ikää kuin liukuvat toistensa päälle ja toisistaan erilleen.

Tartuin Kummun kirjaan sillä tavalla, että mnjaah, mutta täytyy äidin kurkistaa oman lapsensa maalmaan. Lapsen, joka genderblendaa näkyvämmin ja tehokkaammin kuin äitinsä aikoinaan. Kirjassa on juonne naisesta, johon minäkertoja rakastuu. Nainen vaikuttaa olevan varattu. Jännittävää on, että naisen avulla romaania ikään kuin houkutellaan lukemaan, tämä on nyt tämmöinen tendenssiromaani ja lopulta nainen jää kätköksiin. Pidin ratkaisusta, mutta se ei ollut sitä, mitä Maria romaanilta odotti. Oikeastaan vähän epäreilua. Ikään kuin romaania oltaisiin markkinoitu paljon nuoremmille kuin se oikeasti oli tarkoitettu. Kustantajien markkinointihenkilöiden ajatuksenjuoksut ovat kummalliset.

Minulla on vielä kesken Jaan Kaplinskin Rajalla jota ei ole ja pakko on kommentoida sitä tässäkin välissä. Huikeaa. Pari kesää sitten kahlasin läpi Kaplinskeja, mutta Rajalla … jäi jostain syystä lukematta, vaikka sen nettikirpparilta tilasinkin. Kaplinski on minulle tuttu 1990-luvulta. Varmaankin tutustuin esseistiikan kirjallisuusgenreen Titanicin kansituolien avulla - ja ihmettelin vähän kolkohkoa Kaplinskin ja Johannes Salmisen kirjeenvaihtoa  kokoelmassa Vieläkö Tartossa laulaa satakieli.

En tiedä, minne minulla on nyt kiire, mutta Rajalla jota ei ole -kirjasta jätän väliin Kaplinskin runot. Tiedän, tiedän, ne sisältävät varmasti olennaisen, mutta toisella kertaa. Runojen lukemiseen täytyy käyttää aikaa ja sitä ei nyt ole. Kukat kirkuvat ruukuissaan ja koreissaan. On pakko päästä vaihtamaan multia.

Merkintäni on tänään kiireessä nakutettu pykellys, jossa on aasinsilta aasinsillan jälkeen. Sipilän hallitus piti yhteiskokouksen Viron hallituksen kanssa Tallinnassa. Jes! Hieno homma, hienoin tämän hallituksen teko. Melkein tässä Kikyt ja Aktiivimallit unohtuvat. Minä ainakin haluan, että raja Suomen ja Viron läheltä liudentuu olemattomiin, vaikka Viro on vastenmielinen Nato-maa. Kun seuraavaksi pääsen Iisalmeen, ostan Tõnu Õnnepalun Paratiisin.

Minä taisin vähän aikaa sitten kirjoittaa, että en pidä virolaisista. Niin, niin! En pidä. Tahdoin tutkiskella sitä, miksi en pidä. Ehkä siksi, että virolaiset tuntuvat niin epänaturalistisilta! Jaan Kaplinski on ikään kuin kokeeksi pikku kirjassaan buddhalaisuudesta maininnut sanat sperma (s. 86) ja keuhkoissa liikkuva lima (s. 86).

Kun sitten luen Paratiisia, mietin, kuka ihmeessä on esikuvana Essi Kummun kirjassa Hyvästi, pojat! esiintyvälle tartolaiselle runoilijalle ja yliopisto-opettajalle, joka on niin epänaturalistinen kuin vain joku virolainen henkevä mies voi vain olla. Kirjan päähenkilö on kirjoittamiselle elämänsä pyhittänyt oululainen (?) yksinhuoltaja, joka tuntuu eronneen miehestään vain sen takia, että saisi lukea ja kirjoittaa rauhassa.

Ymmärrän häntä.

Tänäkin aamuna toivoin mielessäni, että aviomies häipyy aittaan kittaamaan Lyytikkälän talomuseon ikkunoita, jotta saisin räpyttää tämän merkinnän vihdoin ja sitten jatkaa elämää eteenpäin.

Aikaa ei ole paljon. Kohta tuvasta kuuluu huuto: kusettaa!

Eilen teimme Marian kanssa upean lenkin ja kiersimme jäähyväisiksi koko Lapinlahden kirkonkylän. Kun olimme Suoniemen kärjessä ja kääntymässä lenkiltä takaisin, minä olin pyörällä ja Maria sähkärillä, Maria sanoi, että haluaa limpparia. Minä aloin ideoida. Sanoin, että jospa Luova Puu olisi jo auki, käydään siellä ja sitten sanoin, että jos Luova Puu ei vielä ole auki, voimme mennä Vitostien reunakevyenliikenteenväyliä pitkin Matin ja Liisan asemalle.

Luova Puu näytti aukinaiselta. Parkkipaikalla oli autoja. Kahvilan ulko-ovi oli sepposenselällään ja pihalla nuoria, värikkäästi pukeutuneita naisia joogaamassa ilta-auringon lämmössä. Se oli niin kaunis ja ihana näky, että en tajunnut edes ottaa Facebookiin kuvaa.

Annoin sillä hetkellä anteeksi, että vähän sumeilta zen-naisilta ja puunhalaaja-samaanirummun rummuttajilta puuttuu täysin kapitalismin analyysi. Ja ajattelin, että ihanata, meillä Lapinlahdella on sellainen äiti Amma -keskus kuin Luova Puu.

Lenkistämme tuli tosiaan sikapitkä, koska suristelimme Vitostien laitaa Matin ja Liisan asemalla. Eihän siellä mitään gourmet- tai lähiruokaa ole, mutta jotenkin huoltiksella on kiva fiilis. Minusta on mukava katsoa, mistä kaikkialta on rekkoja tullut Lapinlahdelle taukoa pitämään. Mitä enemmän rekkoja, sitä enemmän työtä ja toimeentuloa.

Jos vielä pääsen SPR:n nälkäpäiväkerääjäksi, haluan ehdottomasti keräämään Matin ja Liisan aseman eteen ja aamulla. Huoltoasemalla voi tavata koko maailman.

Essi Kummun Hyvästi, pojat! alkoi nuorekkaasti kuvauksella, jossa yksinhuoltajaäiti käy kokovartalohalauksia vastaanottamassa jossain oululaisessa baarissa ulkomaalaisilta miehiltä. Ehdin jo unohtaa, miksi edes jatkoin kirjaa, sillä ihan oikeasti, ei voisi vähempää yli viisikymppistä vaihdevuosiaan hikoilevaa naista kiinnostaa se, kuinka jotakuta mamumiehet suorastaan jonottavat. Höpsistä, nyt tsekkasin kertomuksen toisen sivun. Siellä minäkertoja alkaakin yht´äkkiä kertoa suomalaisesta älyköstä, joka on pieni, kalju mies ja linnunnenäinen sekä honottaja. Suomalainen älykkö rakastaa omaa ääntään eikä jaksa kuunnella kuin omaa monologiaan. Älykkö puhuu takaumassa Risto Ahdista. Ehkä siitä päättelin, että kirjassa saattaa olla jotain muutakin kuin nuoren naisen seksi-, parisuhde- ja rakkaushuolia. Sitähän kirja oli täynnään, tietenkin, ja hyvä niin, mutta semmoisessa muodossa, että minun, vanhan ei-lisääntyvän ylipainoisen kääkän, mielenkiinto säilyi.

Ulkomaalainen Diego muodosti täydellisen vastakohdan kaljulle älykölle. Nyt tajuan! Minut koukutti Kummun terävä kuvaus: ”Diegon (isku)tekniikka on huomattavasti parempi, kuin Iljan humalainen pärskiminen ja yksinäiset älylliset monologit, joista en onnistunut saamaan otetta.” (Essi Kummu Hyvästi, pojat! s. 9)

Diego suutelee minäkertojaa. Ei vaikutusta. Sitten Diego alkaa hieroa minäkertojan harteita. Minäkertoja on työskennellyt koko viikon, kirjoittanut ja hänen hartiansa ovat jäykät. Lämpö leviää koko minäkertojan vartaloon. Hän on kapakassa saamassa hoitoa.

Niinpä niin. Minulla on varmasti koko Ylä-Savon epäaistillisin aviomies. Tämän hajuaistia viiltävät valkosipulit ja mahaa polttelevat curryt ja inkiväärit. Chileistä puhumattakaan. Aviomieheni haluaa vaimonsakin meikkaamattomana ja pukeutuneena ruskeaan hameeseen, jonka helma ulottuu polvien alapuolelle, hän haluaa myös, että aviovaimon jalassa on ruskeat kengät, jossa ei ole korkoa. No, korottomuus sopii minulle, sillä jalkani eivät ole korkokengille rakennetut. Vaikka niitä kyllä ihailen ja ihailen naisia, jotka pitkine säärineen harppovat piikkarit jalassa estradille. Aviomieheni vaikuttaa haluavan aviovaimon riisuttuna täysin ruumiillisuudesta. Toivevaimosta ei valu maito, hiki tai jokin muu erite. Hän on steriili, kliininen ja hyvin turvallinen. Hän ei ole äiti, häntä ei haista eikä hän maistu millekään. Hän on riisuttu seksuaalisuudesta ja vaatimuksesta. Hän on henkeä. Hän on ehkä enkeli. Rintoja hänellä ei ainakaan ole.

Joskus salaa aamuisin haistelen takkuista koiraa, joka haisee mudalle, suovedelle, koirankakalle, pierulle, mädille lehdille ja kuivuneelle hiekalle. Tunnen koiran karkean takkuisen turkin. Rakastan sitä.

(Rakastan myös aviomiestäni. Rakastan hänen vanhenevaa ruumistaan, vanhan miehen hajuaan, hikeään ja harmaata parransänkeä, jolle hän on itse allerginen ja siihen kasvaa helposti sieni. Rakastan hänen ohueksi käyvää ihoaan ja pakaroitaan, jotka toivoakseni pian alkavat hieman roikkua, jotta ne eivät olisi enää niin ylivoimaiset niiden kaikkien rinnattomien, pitkäsääristen, hajuttomien, henkevien, lepattavien ja erityisherkkien pitkäsääristen kauriinsilmäisten nuorien enkeleiden mielestä. Raija Oranen käytti romaanissa Kohtauspaikka Marinad hyvännäköisen miehen pepusta kielikuvaa sämpylänpuolikkaat, hän varmasti tarkoitti pyöreitä kotisämpylöitä eikä Vaasan leipomon pitkulaisia, minun aviomiehelläni on rakentajamiehen, työläismiehen kovat pakarat kuin vahvakätisen äidin leipomat ruisleivät, kaksi kovakuorista ja ravitsevaa, vähän happamalta tuoksuvaa.)

Tajuan äkkiä, miksi jatkoin Essi Kummun kirjaa. Romaanin minäkertoja elää itsekseen, mutta kaipaa kosketusta. Jaan hänen kanssaan myös kiinnostuksen kohteet. Tosin en minä Risto Ahtia valaistuneena pidä. En varmaan ole runon runoa häneltä lukenut. Varmaan pitäisi, sillä Jakke Holvas Ylen kulttuuriuutisista haastatteli Risto Ahtia pari viikkoa sitten ja minä ajattelin, että haastattelu tulee kaivaa Yle Areenalta. Jakke Holvaksella (miten sukunimi taipuu?) on tuttava, joka haluaa kirjoittaa hyvin monimutkaisen romaanin, siinä on kosolti intertekstuaalisia viittauksia länsimaisen kirjallisuuden historian kanoniin.

Hyvästi, pojat! -romaanin minäkertoja ei lähde kenenkään afrikkalaismiehen kanssa panemaan kapakasta. Hän hyppää pyöränsä selkään ja polkee kotiin: ”Rakas lukija. Tämä ei ole niitä kirjoituksia, joiden lopussa on kasvettu ihmisinä. Tämä on niiä, joissa tehdään kierros, ja kun tullaan maaliin, ollaan epäonnistuttu ihmisinä ja kasvattajina ja tarvitaan ryyppy.” (Essi Kummu Hyvästi, pojat! s. 9)

Kursivoitu osuus on myös kirjan takakansiteksti. Takakansitekstit tympivät. Jos olisin lukenut osuuden puhtaasti ensimmäisen luvun lopussa, olisin hurrannut. Romaani on tietoinen itsestään ja se lupaa heti alussa antikliimaksin!!!! Jee!!!!

Kirjallisuusblogisti Ihminen välissä (kirjailija Siina Tiuraniemi) on joutunut lukemaan elämänsä ensimmäisen Kalle Päätalon. Hän valitsi Kunnan jauhot, sillä kauhukseen kirjallisuusblogisti huomasi, että aika moni Iijoki-sarjan kirja käsittelee sota-aikaa, josta hän ei mielellään lue puolta sivua.

http://www.siina.fi/2018/05/kunnan-jauhot.html

Blogisti pani merkille, että Päätalo ei rakenna kirjoissaan draamaan kaarta. Miten voisikaan, sillä Päätalo kirjoittaa elämästä ja elämä on elämänmakuista mielestäni juuri sellaisenaan. Draamakaarettomana.

Minä olin ensin vihainen Kjell Westölle, sillä hänen kirjassaan, josta pidin kovasti, Missä kuljit kerran, kaikki kuolivat ennen loppua. Epäreilua, huusin, tämä ei ole kivaa! Romaanissa kuolivat myös romaanihenkilöt, joista pidin. Elämän lopussa käy useasti niin. Elämän lopussa tavallisesti kuollaan. Ja useimmiten aika arkipäiväisesti.

Essi Kummu noudattaa samoja epäsääntöjä kuin Kalle Päätalo tai Karl Ove Knausgård. Tai hän rikkoo sääntöjä tietoisesti. Kummun romaanissa oli vähän mihinkään liittymätön pätkä runoilija Jenni Haukiosta. Minäkertoja kuvailee Haukion runoja helpostilähestyttäviksi, mitä ne toden totta ovatkin. Pidän niistä ja olen lukenut niitä aviomiehelleni ja runoilevalle tyttärelleni, joka siinä vaiheessa ei vielä runoillut yhtään mitään, oli hädintuskin lukutaitoinen, ääneen Fiat Ducaton etuosassa matkalla lasten biologisen isän haudalle Savonlinnan takaosien kautta. En muista, missä Anna silloin oli. Ehkä jossain oman hellaripiirinsä kanssa.

Olen myös antanut Haukion rakkausrunoja kirjan verran ihmiselle, joka sen kestää. Aviomieheni ei kestä. Voisin kirjoittaa kokonaisen eepoksen siitä, kuinka kuormitan aviomiestäni rakkausrunoilla ja -tunnustuksilla. Ja nyt varmaan huomaatte viittauksen runoilija Timo Harjun tekstiin Kastelimme niitä runsaasti kahvilla. Ne avasivat kukintonsa, ryppypaljaat jotkut ..... en ehdi nyt enempää googlata tätä, pidän valtavasti lauseesta Kastelimme niitä runsaasti kahvilla.

Tosin muistan säkeen väärin. Se on ainoa säe, jonka Timo Harjulta tiedän. Muistan, että säkeessä kastellaan heitä runsaasti kahvilla ja minä aina ajattelen, että mummoja, ryppyisiä mummoja, elämää nähneitä naisia.

Essi Kummu kertoo pohtivasti myös, että Jenni Haukio käyttää vähän tätimäisiä vaatteita ja hänen kampauksensa on epärunoilijamainen. Miksi Jenni Haukio on romaanissa? Yks´kaks`? Hän tulee minäkertojan elämään kahvilassa Eeva-lehdestä vuoden Eevana ja minäkertojan oikeastaan pitäisi olla jo kotona, lastensa luona, sillä esikoinen kiusaa kuopusta ja kuopus itkee. Onko Haukio romaanissa sen takia, että rakastui itseään monta kymmentä vuotta vanhempaan mieheen? Jenni Haukio voisi melkein olla Sauli Niinistön lapsenlapsi. Miltei.

Essi Kummu lukee romaanissa ranskalaista Marguerite Duras´ta ja siteeraa tämän tekstiä keskustelukirjasta Näkymätön intohimo:

”Miksi soimaatte miehiä?
Siitä, että heitä on
rakastettava aika lailla
sietääkseen heidän
kyltymätöntä haluaan
keskeyttää, puhua päälle ja
selittää auki kaikki, mitä
ympärillä tapahtuu.”

Meillä kotona asetelma on toisin päin. Ehkä olen mies. Minä keskeytän, puhun päälle ja haluan selittää auki kaiken, mikä ympärillä tapahtuu. En vain kestä asennetta, jonka mukaan vaimon pitäisi olla taustamaisema ruskeassa puolihameessaan ja kannattomissa seksittömissä kengissään. Taustamaisema, joka välillä vain humiseen rauhoittavasti, kielikuva ei ole omani, vaan Kaarina Hazardin ja se on tarkoitettu elokuvamaailmaan, mutta käy hyvin tähänkin avioliittoon.

URST, haluan olla hikeä, haluan olla visvaa, räkää ja emätineritteitä, haluan olla kovaa ääntä ja ryystämistä sekä leualle valuvaa mansikkahilloa. Haluan olla väkevää pistävää inkivääriä ja kellarille lemuavaa vanhaa muskottia.

Kummun minäkertoja tutustui virolaiseen Ahtoon, joka osoittautuu pihtaavaksi mieheksi, joka on käsittämättömällä tavalla solmussa seksuaalisuuteensa kanssa. Romaani on rakennettu niin, että Ahto vain putkahtaa minäkertojan luokse matkalla pohjoiseen johonkin seminaariin. He alkavat seurustella, mutta suhteen toinen osapuoli pitää romaanin minäkertojan ikään kuin käsivarren mitan päässä. Toisaalta hän haluaa osaksi minäkertojan elämää ja tämän kanssa lapsia, toisaalta hän pitää tämät jatkuvasti puutteessa, aito pihtari! Mikä loistava vallankäyttäjä! Onhan näitä ja kun sellainen tielle asettuu, huh, en löydä sanoja nöyryytyksen kuvaamiseksi, pihtari näkee toisen tarpeen, mutta ei tee mitään tullakseen vastaan, pihtari nauttii asemastaan tavoiteltuna ja tavoittamattomana.

Minäkertoja on tutustunut mieheen siten, että lähetti tälle itsepintaisesti sähköpostiviestejä. Vastaukset olivat ensin muodollisia ja sitten lämpenivät, sillä minäkertoja oli ollut itsepintainen.

Äh, etsin kohdan kirjasta ja jatkan merkintää vaikka huomenna aamulla, jos saan herättyä kuudelta tai seisemältä. Kello on nyt puoli kaksitoista ja jos meinaan tänään vielä saada jotain aikaseksi, on Maria kiskottava sängystä ylös.

Haluan Hyvästi, pojat! -kirjasta vielä mainita, että enpä ole osuvampaa äiti ja tyttäret -kuvausta lukenut. Kirjassa on kasvua! Minäkertojan tyttäret kasvavat. Lisäksi pienenä sivujuoneena romaanissa on uskonnollinen etsintä. Romaanissa on kohtaamani ensimmäinen rehellinen kuvaus ortodoksisesta kirkosta, yleensähän ortodoksista maailmaa kuvataan jotenkin sillä tavoin imeläpussi leuan alla, ällöä ja teeskenteleväistä. Kummun kuvaus ei kuitenkaan ole vihamielinen, minäkertojan ja ortodoksisen isän maailmat eivät vain kohtaa.

Tuli mieleen, että Lähellä on yllättävän tässä tai mikä se nyt olikaan Lähelle on kovin lyhyt matka -kirjan kirjoittaja Kati Reijonen on julkaissut uuden tajunnanvirtaesityksen. Uusin Kotimaa esitteli sen. Kirjan nimi on Iso ajatus, pitäisikö Jumalalle antaa vielä mahdollisuus?

Kotimaassa oli taas niin hyviä kolumneja, etten malttaisi mennä Mariaa herättämään. Kaisa Raittila kirjoitti Kirkko on väärässä. Kolumnin aihe oli se, että kirkko on väärässä, kun ei anna pappia lapsen nimiäisiin, jos lasta ei kerta kasteta. Raittila kirjoitti, että ne takarivin kirkottomat kummit tulee myös kirjata yhteystietoihin, jotta heidät voisi kutsua kirkkoon, kun on jokin lapsi ja kummi -juttu. Aivan niin! Aivan niin! Minä kirjoitin vähän aikaa sitten ja aikaisemminkin, että ehtoollista pitää jakaa kaikille! Ei pelastusta saa rajata vain meihin. Pelastusta tulee tyrkyttää myös heille, joita se ei ehkä nyt voisi vähempää kiinnostaa.

Toki tietysti sillä tavalla, että ihminen ei tunne itseään ahdistelluksi. No, moni tuntee itsensä ahdistelluksi, vaikka olisi miten hienotunteinen. Mutta voisihan pappi sanoa, että hän voi kirjata yhteystiedot myöhempää kummitilaisuutta varten, jos kakkossarjan, kirkkoon kuulumattomat, kummit haluavat.

Toinen hyvä Kotimaan kolumni oli Meri Toivasen Seurakunnassa ei ole yhtään avun kohdetta. Se kertoo diakonisesta katseesta. Ei saisi olla diakonista katsetta. Ei saisi olla auttajia ja autettavia. Diakoninen katse kutistaa! Toivasen ajatus on paolofreireläinen, arvelisin.