Kerro minulle minusta

to 28.6.2018

Lähetin Facebookiin kaksi videota Talaskankaalta. Ei koskaan näytä aamulla olevan tiedossa, mihin tässä avioliitossa päädytään illalla. Suonenjoelta ajoimme Siilinjärvelle, jätimme aviomiehen siihen, mies palasi Kuopioon ja me Annan kanssa pyyhälsimme Iisalmeen. Välissä pyörähdin kotona selvittämässä autokoulukuviot ja varasin inssin uusinnan. Päätin, että mama hoitaa tämänkin homman, vaikka alunperin se en pitänyt olla minä, joka tämänkin mietin ja aikataulutan ja organisoin.

Mutta kun on nyt tulossa uupumus. Mies saapui Kuopion pikatyömaalta sen näköisenä, että sydän pysähtyy. Häipyi yläkertaan nukkumaan ja tuli alas, otti lyijykynän ja piirsi luonnoksen, sanoin, että voin lähteä nyt kuskiksi, jos otetaan JHA-Saab. Lähdettiin ja Pyry tavalliseen tapaan tunki itsensä takapenkille. Pimu ei selvästikään halunnut mukaan. Jäi pihaa vahtimaan. Pyry sai reissussa paljon uusia kokemuksia ja pääsi kahlaamaan Joutsenjokeen sekä Talaskankaan tulvaojaan.

Joutsenjoelta mies ehdotti, että otetaan jokin outo tuntematon tie. Otettiin ja päädyttiin Talaskankaalle. Se oli ihanata, vaikka ei ehditty kuin tsekata opastaulut. Talaskankaalla on reilun 12 kilometrin reitti, jonka haluan kävellä, vaikka aviomies on sen jonkun hirrenveistokurssiryhmän kanssa joskus kävellyt läpi. Mitään neitseellistä ekakertakokemusta ei Talaskankaaltakaan voi näemmä hakea.

Sitten ajoimme Sukevalle ja hoidimme työasian. Minäkään en alkanut kirkua, vaikka muistin, että niin, täältähän jostain oli nainen, joka tuli kerran keskellä meidän aviokriisiämme Sonkajärven nukkemuseolla mussuttamaan Matille taas kerran asettumalla hänen eteensä alaviistoon ottaen tiukan katsekontaktin niin, että miesparkani ei pysty katsomaan sivuille, jotta olisi nähnyt kuinka hänen vaimonsa vilkuttaa jostain nurkasta, hei, minäkin olen täällä, olen täällä, minä olen olemassa, minä olen elämässäsi, näin teki tämä pösilö, kuten ne sadat muutkin nautaeläimet, joita olen halunnut potkaista perseelle vuosien varrella. Tämä umpityhmä lirpunlärpyn lurpukka ehti kertoa, että on seurannut aviomieheni vaiheita lehdistä lukemalla jokaisen hänestä tehdyn lehtijutun. On kerännyt varmaan ihan leikearkistoakin, sitä en ehtinyt kuulla, sillä me tyttöjen kanssa olimme hieman sivummalla ja kun näin mitä tapahtui, väistin vieläkin sivummalle, nielin itkuani ja purin muistiinpanolehtiötäni, ehkä upotin hampaani tuskissani myös käsivarteeni, me olimme minun juttukeikallani. Aviomies ei tehnyt elettäkään, että olisi ottanut minut kainalooni ja sanonut: "Saanko esitellä; tässä uusi vaimoni, julkisuuden tekijä, olet varmaankin lukenut monta hänen minusta tekemäänsä lehtijuttua?"

Minä olisin siinä voinut vaikka ääneen sanoa, että kyllä nyt varmaan vituttaa, kun jäit ennemmin tyttöjen kanssa ryyppäämään kuin tämän miehen kanssa tantsuihin.

Tanssi on syntiä

Olen äidiltäni omaksunut elämän perusperiaatteet. Kun tuli tilanne, kertakaikkisesti sellainen, että ei ollut ulospääsyä tai ratkaisua ja omat voimat loppuivat, äiti sanoi: "Kyllä Jumala meistä huolen pitää."

Siitä tuli voimalause niin ukkosta paossa iskän pikku Fiatissa Vuorimaan tallineteisen suurten liukuovien takana tai syksyisenä iltana, kun lunta ei ollut maassa ja isä oli Hämeenlinnassa Ahveniston sairaala-keuhkotautiparantolassa massiivisen astmakohtauksen takia, piti käydä nukkumaan, ikkunoiden takana oli läpitunkematon musta pimeys ja koirat alkoivat haukkua pihalla, minä liimauduin äidin selkään kuin apinanpoikanen ja loputa nukahdin. Aamulla ikkunoiden takana oli sama pimeys, mutta emme olleet yön aikana kuolleet. Oli lähdettävä kouluun.

Äiti sanoi myös, että tanssiminen, alkoholin juominen, tupakanpoltto, kortinpeluu, meikkaaminen ja liian räikeä pukeutuminen sekä käytös ovat syntiä. Korvarenkaita hän ei muistanut mainita, mutta otin reiät korviini vasta lukiossa, kun en enää asunut vanhempieni kanssa. Olen ollut omillani viisitoistavuotiaasta asti. En voi sanoa, että muutin omilleni, sillä äiti ja isä muuttivat Puumalaan.

Jos elettäisiin nykyaikaa, minusta olisi tehty lastensuojeluilmoitus.

Tai eihän se niin yksinkertaisesti mennyt, että vain muuttivat. Äiti ensin asettui kylkiasentoon puusohvalle eikä noussut enää. Hän masentui pois ja sitten isä sai taas astmakohtauksen ja joutui viereiseen keuhkosairaalaan. Äiti toimitettiin Hattelemalaan.

Juhannuspäivän jälkeisenä yönä aviomieheni oli tulossa tanssilavalta. Olin juuri nähnyt hänestä irvokkaan kuvan Facebookissa. Siinä hänellä oli kukkaseppele sekä rinnuksilla että päässä.

Kirjoitin juhannuspäivän merkintää ja ajattelin julkaista sen ja häipyä tieheni ennen kuin mies on kotoa. Ajattelin, että näin vältämme näppärästi minun tunnekuohuni.

Ensisijaisesti en ajatellut avioeroa.

Mies tulikin kesken merkinnän kirjoittamisen. Sanoin, että minulla on kirjoitus kesken. Kirjoitin sen minkä kirjoitin, vähän piti seuraavana päivänä korjata, oli tautologiaa.

Printtasin tekstin ja ruttasin sen miehen käteen. Tein lähtöä, mutta piti palata monta kertaa takaisin ulko-ovesta. Kännykkä ei tullut mukaan, takki jäi, piti ottaa juomavettä säiliöön.

Siinä aviomies ehti kertoa, että oli tanssinut tanssilavalla. Niin. En mene yksityiskohtiin, ne ovat liian henkilökohtaiset. Potkaisin postilaatikon lyttyyn ja paukautin ulko-oven kiinni niin, että ulko-oven ikkunalasin säleikkö putosi kolisten invaluiskalle, tosin se ei ole siinä kunnolla kiinni ollutkaan. Huusin, että nyt lähden Keuruulle.

Kerro

En minä minnekään Keuruulle mennyt. Ajoin lentokonehallille ja vein sinne astiallisen juomavettä sekä käsin tiskaamani leipäveitset sekä talouspaperia.

Toivoisin niin, että kertoisit minulle minusta. Kertoisit, mistä minä olen tullut ja miten minusta on muotoutunut minä. Ei sinun tarvitsisi kaikista piirteistäni pitää, pääasia, että pitäisit edes jostain. Vaikka äänestäni, vaikka se olisikin kehräävän ammattimainen, olenhan minä saanut puhetekniikankin opetusta, nykyiseltä kansallisoopperan pääjohtajalta, jota oikeasti inhosin, oli niin kylmän tuntuinen ihminen, ehkä sellaiset ihmiset menevät urallaan eteenpäin kuin risteilyohjus, aina kuitenkin maaliinsa ja tuhoisasti, muutan ääneni kehräävän ammattimaiseksi silloin, kun pelkään, että kaikki kuulevat, että olen hysteerinen, kun olen hysteerinen, alan kimittää ja puhua nopeasti, olen silloin rasittava ja minut voi sysäistä syrjään, pois, ei minua tarvita, en saa olla tarvitseva.

Kerro minulle siitä, kuinka olin se pienikokoinen lettipäinen tyttö toisella luokalla eturivissä, koska oli likinäköinen, mutta hyvä piirtäjä, ainakin silloin, kun voitti Osuuspankin piirustuskilpailun piirtämällä naisen, joka juoksi alasti - varpaillaan, mutta se nyt oli taiteellisen vaikutelman vuoksi - naisella oli pitkät hiukset, vihreät, ja hänen vartalonsa oli violetti. Pankin piirustuskilpailusta sai palkinnoksi laukun. Siinä säilytimme työkaluja, meillä oli porakonekin.

Kerro minulle, kun olin lukiolaistyttö ja lähdössä yliopistoon ja minä huomasin Uimosen kioskin kuistilla, oliko se kiska Uimosen vai muistanko minä vain väärin, että on elämiä, joita ei vain voi yhdistää toisiinsa, ei se ole kiinnostavaa, en ole kiinnostava, en oikeastaan ole olemassa, minut voi sivuuttaa, en kuuntele sinua, mene pois, olet liian vaativa ja haisetkin pahalle.