Noin joka kolmas suomalainen pettää

Tabu

Merkinnän alku on kirjoitettu torstaina ja juhannusaaton merkintä löytyy lopusta 

to 21.6.2018

Istun Kuopion pääkirjaston juhlavassa pääsalissa kuin jumalanpalveluksessa kuulokkeet korvilla. Kuuntelen Sámi Radiota, koska jostain kirjaston rakenteista kuuluu poran ääni. Kylläpä osaa olla vittumainen ääni. Välillä kuuluu vasaran pauketta. En todellakaan haluaisi kuunnella rakennusääniä täällä.

Kuuntelin tänne tullessa Ylen Areenalta Sari Valton ohjelman Jehovan todistajista. Ohjelmassa oli haastateltavana Vien sinut kotiin -kirjailija Ben Kalland ja uskontotutkija Seija Ronimus, jonka väitöskirjaa Vartiossa maailmaa vastaan lueskelin jokunen vuosi sitten. Löysin sen blogisti Johanneksen pojan sivuilla käytyäni. Olen jotenkin otettu, kun Johanneksen poika otti minuun yhteyttä ja korjasi joitain kirjoituksiani.

Perhana! Muistinko minä ollenkaan korjata - vai jäinkö vain kellimään siinä ilossa, että sain Johanneksen pojalta postia? Kallandin Vien sinut kotiin -kirjaa en ole lukenut enkä tiedä, miksi. Ehkä se vain ei ole koskettanut tajuntaan, näkömuistihavainto kirjasta minulla on. Romaanin kansikuvan olen nähnyt ilmeisesti kirjakaupassa, se tuntui tutulta. Googlasin Ben Kallandin juhannusaattona ja tämän kappaleen kolme sisintä lausetta lisäsin vasta perjantaina.

Heti tänne kirjaston ylätasanteella kavutessa silmä osui punaiseen kirjaan Toisen kanssa - tarinoita kolmiodraamoista. Kirjan ovat toimittaneet Sanna Raita-aho ja Tuija Sorjanen. Sain juuri Markku Envallin Paperihaarniskan loppuun, mutta en kirjoita siitä nyt mitään. Hiiren napukka jäi Matin läppäriin. Vituttaa sekin. Pora vituttaa, vasaran naputus vituttaa. Eniten vituttaa kaikki. En nyt jaksa aloittaa mitään sen kummempaa kirjaa muutamaan päivään; ehkä lainaan kolmiodraamakirjoituskokoelman. Otsikot ovat mielenkiintoisia: Vapautta ja vahimista - milloin monisuhteisuuden tabu murtuu? Jahas, mutta ensin luen luvun Petetyt.

Pitänee lisätä kursiivit jälkikäteen. Vituttaa. Luulin, että ei onnistu edes otsikon muuttaminen ilman hiirtä. Onnistui, mutta googlaaminen on vaikeaa sormenpäähiirellä. Prkl.

Kolmiodraamakirja alkaa otsikkoon ottamallani lauseella. Se, että tiedän nykyään paljon lapinlahtelaista reilun kahdenkymmenen vuoden takaisesta sukupuolielämästä, roiskahti eilen merkintääni juuri keskiluokkaisen teeskentelyn takia. Kuvastavaa oli, että kun Lapinlahden kansalaisopistossa oli pari vuotta sitten tarjolla parisuhdekurssi, kurssi ei tullut täyteen. Sitä ei järjestetty. Ilmeisesti lapinlahtelaisilla ei ole parisuhdeongelmia, kaikki asiat hoidetaan neljän seinän sisällä, peiton alla ja pimeässä lähetyssaarnaaja-asennossa ja mieluummin naapurin rouvan kanssa uudessa vesisängyssä tai vähän vapautuneemmin ihan luonnossa.

Noh, kylläpä olen aggressiivinen tänä aamuna.

Niin. Mustasukkaisuus saa ihmisen käyttäytymään pakkomielteisesti ja olo tuntuu siltä kuin koko keho olisi kääritty jätesäkkiin. Näin Ranta-aho ja Sorjanen heti ensimmäisellä sivulla.

Nyt on pakko kirjoittaa tästä, sillä olen tullut parisuhdekriisissäni siihen kohtaan, kun pitäisi alkaa muistella asioita, joissa toisessa ihastui. Minä ihastuin Mattiin ja minä päätin. Minun parisuhteeni, minun parisuhdekriisini, minun lapseni, jotka menivät kesken. Minun suruni.

En voi muistella suhteemme alkua, sillä koko suhdetta ei pitäisi olla. Söin kuormasta ja samalla tulin rikkoneeksi avioliiton, joka tosin omasta mielestäni - siis minun mielestäni, kursivointi tulee myöhemmin sanaan minun - jouti jo päättyäkin.

En hahmottanut sitä, että rikkomalla nykyisen aviomieheni entisen aivoliiton, tunkemalla väliin, tungin myös muiden ihmisten tielle. Siinä meni moni sosiaalinen kuvio pienellä paikkakunnalla täysin sekaisin ja edelleen oksennan Lapinlahden kylänraitilla inhosta asioista, joita ei oikein saisi käsitellä, ne pitäisi unohtaa, niistä tulisi päästä yli, pitäisi päästää irti, kyllä, kyllä, tässäpä sitä juuri teen kirjoittamalla, ilmaisemalla vihani, inhoni ja aggressioni.

Jo vappuna 2002 Lapinlahden työväentalon ovella päätin, että tuolle miehelle ryhdyn hänen elämänsä naiseksi, mutta tämä poloinen ei sitä millään meinaa tajuta. Minä kannan tämän suhteen alusta ja mahdollisesti myös lopusta täyden vastuun.

Minä. Aina minä. Tästä aviomieheni on kyllä joskus valittanut. Minä ja minä. Missä on Matti?

Ranta-ahon ja Sorjasen kirjassa tulee johdannossa esille termi monisuhteisuus, non-monogaamisuus. Minusta ei siihen ole, sillä haluan itselleni kyllä kaikki maailman ilot, mutten toiselle soisi samaa, pitää ilmeisesti lukea kaikki kirjan tarinat, jotta asia hieman hahmottuisi. Hauska ilmiö muuten, että kirjoitan samassa rytmissä kuin kuulokkeista kuuluu musiikkia.

Nyt on menossa jokin hauska saamenkielinen kappale. Hauskaa rämpytystä. Kirjoitan rämpyttäen. Aluksi oli aggressiivisen kuuloinen rappi. Kirjoitusfiilis oli aggressiivinen.

Räpy, räpy.

Se v i t u t t a a, että aviomieheni haluaa minut taustattomana, jotta voisi vaalia jotain ideaalikuvaa nuoremmasta naisesta, jolla ei ole liikaa seksi- tai ylipäätänsä mitään kokemuksia. Tätä samaa alitajuista nöyhtää kuvasi Matti Mäkelä esseekokoelmassaan Kaksi vaimoa. Kiemurtelin naurusta lattialla, kun luin hänen tyrskähdyksensä siitä, että haluaa panna neitsyttä, haluaa olla jollekulle eka mies, haluaa opettaa. En vain tajua sitä, miksi Matti Pulkkisen sisusnöyhtät ovat jotenkin parempia vaikkapa Markku Eskelisen Raukkojen rajojen mukaan kuin Matti Mäkelän, tuon kepulaisen pienpervertikon. Ja nyt tunnustan. Raukoilla rajoilla on mennyt kirja-arkistossani piiloon enkä pääse tekemään tähän sivunumerolainausmerkintöjä.

"Tällä hetkellä voimassa oleva tiukka yksiavioisuuden ideaali ja siinä epäonnistumisen tuoma häpeä näyttävät estävän monia hakemasta apua tai puhumasta kokemuksistaan." (Sanna Raita-aho ja Tuija Sorjanen Toisen kanssa - tarinoita kolmiodraamoista s. 10)

Tuntuu sillä, että non-monogamialla pyritään ratkaisemaan monia kysymyksiä. Tai hetkonen, enpä mene tarinansa kertojien edelle. Mutta tämä on ennakko-oletus.

Kaikella tällä koetan kysyä sitä, miksi minä en kelpaa. Mikä vittu tässä avioliitossa on vikana? Mikä minussa on vikana? Toinen osapuoli vinkuu sitä, että hyökkäilen ja kastroin ja ties mitä, minä kysyn, mikä mättää minussa, kun vastassa on muuri mykkyyttä ja puhumattomuutta. Samaa kysyy myös Facebook-ystäväni omassa liitossaan ja sai ainakin sata myötäelävää tykkäystä. Minusta on ihana, että hän pui henkilökohtaisia asioitaa julkisesti - tai no puolijulkisesti.

Kirjoitus päättyi siihen, kun Anna soitti, että koe on tehty ja on aika lähteä tytön kanssa lounaalle ja Iisalmeen autokoulukirjallisiin. Kirjalliset eivät menneet läpi ja menimme kahvila Hillaan sitä potemaan. Hillassa luin Tikkisen Hannelen vinkistä Savon Sanomien Sunnuntaisuomalaisen Hannu Taanila -haastattelun, joka oli sangen hyvä. Nuoret toimittajat ovatkin fiksuja, herranpieksut sentään. Luin myös Toisen kanssa -kirjan loppuun Hillassa ja illalla loput lentokentällä.

Kirje ystävälle

juhannusaatto pe 22.6.2018

"Li Andersson - muuten taisi olla Kuukausiliitteen perusteellisessa henkilöjutussa - sanoi, kun olivat toimittajan kanssa menossa jonkun länsisuomalaisen Eläkeläiset ry:n tilaisuuteen, että semmoisia vassarit ovat - sopivat puheenjohtajan käynnit poliittisen sihteerin kautta eikä sen jälkeen kuulu koko järjestöstä tai tilaisuudesta pihaustakaan - puheenjohtajapoloinen saa olla epävarmuudessa, onko mitään tilaisuutta ollenkaan. Ja aina kuitenkin on! Niinhän se on. Järjestöt järjestävät, sopivat ja ajattelevat, että niin on hyvä, eivät halua häiritä kiireistä puheenjohtajaa yhtään liikaa. Minusta Li Anderssonissa on paljon vieläkin sellaista ihanaa luontevaa ja jotenkin pilaantumatonta, ihan kuin se olisi jostain niityn reunalta repäisty ilman meikkiä ja tukka vain sutaistuna taakse, päällä jokin navettamekko (ne sen mekot ovat suloisia.)

Joten jos olet mökkihöperö erakko, älä pode sitä, että olet. Minäkin olen ja meidän tulee olla, jotta voisimme olla vapisevia naisia ja herkkiä kirjoittavia luovia hysteerikkoja.

Nyt Matti meni jo pihalle. Ollaan lähdössä siivoamaan lentokonehallia. Siellä pääskyset ovat paskoneet koneiden päälle ja kauheata oli, että yksi pääskysen pesä oli pudonnut Ikaruksen katolle. Joku oli liiskannut pääskysenpojan betonilattiaan ja muut poikasenraadot olivat levinneet pitkin hallia.

Niin juuri, kiitos, keskityn sillä tavalla, että hyppelehdin välillä tästä koneen äärestä vaikka juuri katsomaan, ovatko pyykit pyörineet, mutta ruoanlaitto on aivan liian monimutkainen juttu tehtäväksi kirjoitusten välissä. Mun vissiin välillä pitää tehdä jotain yksinkertaista käsilläni, kirjoituksen lomassa, mutta mitään ajatustyötä vaativaa se ei voi olla. Näin työskentelin friikkuna 1990-luvun. Koska olin kotona töissä, tein ehkä enemmän kotihommia kuin Antti. Siivosimme kuitenkin yhdessä ja ruoanlaitto - Antti teki omat ruokansa, minä söin pääasiassa Oululaisen jälkiuunileipää ja metwurstia - aamiaiseksi, lounaaksi, illalliseksi ja iltapalaksi. Lämmintä ruokaa en syönyt kuin viikonloppuisin, jolloin me kyllä pääosin kokattiin yhdessä. Olin minä joskus kotona viikonloppuna. Ainakin avioliiton alkuvuosina. Sitten en. Leonid taas suvereenisti hoiti melkein kaikki kotityöt. Mulla oli vain pyykinpesu, koska Leonid ei tykännyt mistään koneista. Ja lasten roudaus päivähoitoon sekä Marian kuntoutusjohtajan hommat. Sekä tietysti perheen rahaliikenne ja sen semmoinen hallintopäällikkyys.

Juuri siitä on kyse, että haluaisin Matin lukevan tekstejä. Ikään kuin se ei haluaisi tutustua minuun ollenkaan. Siis että haluaisi vain semmoista kokematonta neitsyttä, jolle Hän voisi opettaa asioita (seksiä.)

Juu, se Matin tekemä autojenhuolto ja asennus - se on vähän niin kuin semmoinen odotas, hm, yhteisasia, joka pitäisi olla luettavissa kotitöiden yhteiskassaan. Äh, todella meidän pitää tehdä tässä excel-taulukko kotitöistä. Siis siitä, että jos minä kirjoitan, pitää Matillakin olla mahdollisuus johonkin Ikiomaan. Autojen asennus, pahoin pelkään, on rinnastettavissa kotitöihin. Nyt kun olen riistänyt Matilta Lapinlahden Vasemmiston, mutta sallinut hänelle Lapinlahden ilmailijat ja lentokoneen …. hm, hm, hm, minä kyllä haluan olla mukana muun muassa sen hallin siivouksessa, en halua Mattia mukaan kirjoittamisen prosessiin muuten kuin, että hoitaa pyykit kuivumaan. Minä voin ne kiskoa pesukoneesta kyllä ja hoitaa likaiset pyykit oikealla tavalla ryhmitellysti koneeseen. Hm. hm. Kyllä saisi mies ihastella minun tapaani sanoa asioita ja pureutua asian ytimeen kiertokautta.

Alice Munro! Kerro mitä mieltä olit? Minä ensin tykkäsin, mutta sitten alkoi vituttaa Munron salavihaisuus. Tai siis koin sadismiksi, että sen kirjoitukset toistivat samahkoa kaavaa - eivät tietenkään kaikki - että lopussa oli aina jokin julma pieni kohta, kuten novellissa, jossa äiti ja pieni lapsi olivat yöjunassa (menossa varmaan Kanadan Brittiläiseen Kolumbiaan, aina joku oli menossa sinne) ja sitten äiti lähti naimaan jotain satunnaista tuttavuutta ja lapsi olikin lähtenyt junassa etsimään äitiään junan käytävälle (oli semmoinen, jolla jalat kantoivat, mutta järki ei vielä pelannut.) Minä muuten olen päässyt sen puoleen vähällä, että penskat molemmat eivät ole karkailleet. Maria ei ole päässyt karkuun ja Anna on pysytellyt aina Marian pyörätuolin tuntumassa kiltisti.

Nyt Matti alkoi paistaa kananmunia, koska on raksan lounasaika. Anna on lähdössä hellareiden juhannuksenviettoon Keuruulle Isoon Kirjaan Konffaan ja minä pyysin Mattia tekemään kananmunavoileipiä mulle sinne lentokonehallille, koska mun lounasaika on vasta kello 12.35 jälkeen, kun Annalla ovat loppuneet kesälukion tunnit Kuopiossa ja me ollaan käyty yhdessä Kallavesiravintolassa.

Pitää varmaan mennä tai ainakin olla menevinään."