Melkein geisha ja Esirippu

Hautausmaanainen

la 11.8.2018

Puumalan-käynnilläni aloin kuvitella, kuinka ostaisin pienen valkean 1950-luvulla rakennetun talon - se on päällystetty jollain rakennuslevyllä - Puumalan uuden hautausmaan tienristin vastapäätä Vanhan Puumalan tien varrelta ja suurin piirtein siitä kohtaa toiselta puolelta, jossa Rauhantie liittyy Vanhaan Puumalan tiehen.

Kävisin joka toinen päivä katsomassa, miten kukat Leonidin haudalla voivat ja joka toinen päivä kiertäisin äidin ja isän haudat, joskus kävisin mummon ja ukon haudallakin, mutta he eivät olleet minulle läheiset. Mummoakaan en muista. Pystyn vain tavoittamaan kauhun, joka syntyy virsien veisauksesta. Mummon hautajaisissa laulettiin kammottavia surullisia lauluja, niitä sanottiin virsiksi ja kaikki itkivät.

Sen jälkeen menin monen vuoden ajan pöydän tai tuolin alle piiloon, kun joku alkoi veisata.

Vähitellen etsisin muutkin sukulaiset hautausmaalta ja tutustuisin sukuuni. Ehkä alkaisin tehdä sukututkimusta äidin, Tiusasten, puolen suvusta. Kiehtovaa olisi selvittää esimummo Sofia Essmanin tausta. Toiko hän meille huonon sorbigeenin Saksan ja Puolan rajamailta aikuisiän diabeteksineen ja MBO:ineen?

Sorbit on pieni länsislaavilainen kansa. Heitä on sanottu myös vendeiksi. Koska sorbit eivät koskaan suostuneet siihen, että natsit olisivat kaapanneet heidät germaaniseksi kansaksi, oli kohtalo joutua keskitysleireille. Sorbeja Hitler kohteli niin kuin muitakin slaavilaisia kansoja. Huonosti.

Minulla on kesken Milan Kunderan Esirippu. Siinä Kundera, joka sen jälkeen, kun alkoi kirjoittaa ranskan kielellä, on muuttunut marmattavaksi, happamaksi, jopa katkeraksi. Ehkä sen huomaaminen, että ranskaksi hänestä ei ollakaan samalla tavalla kiinnostuneita kuin eksoottisena tsekkipakolaisena esiripun takaa, on ollut kova paikka. Kundera kirjoittaa Esiripun alkupuolella siitä, kuinka kukaan ei klassista musiikkia kuunnellessa ajattele, että Bach on saksalainen tai kuinka Alfred Schnittke on syntynyt kaupungissa nimeltä Engels vuonna 1934 ja Engels sijaitsi entisessä Neuvostoliitossa, Saratovissa, Volgan etelämutkassa. Tai no minä kyllä ajattelen aina Sibeliuksen mahtipontian kantautuessa korviini, että vittu mikä natsinpaska tämäkin.

Sen sijaan Kundera huomauttaa, että vaikka islannin kieltä puhuvia on jokunen satatuhatta, loivat islantilaiset huimat saagansa 1200- ja 1300-luvuilla. Samaan aikaan ei sen enempää englantilainen kuin ranskalainenkaan kielialue kyennyt synnyttämään vastaavaa kansankielistä proosateosta.

Kunderaa aivan suunnattomasti harmittaa, että on luotu käsite Keski-Eurooppa. Hän koettaa muistuttaa tsekkiläisten suuruudesta ja pitkästä sivistyksestä Jan Husseineen (Husinecký) sekä tämän uskonnollisine reformeineen. Jan Husineckýn kohtalona oli tulla teloitetuksi Saksassa kerettiläisenä, vaikka Husinecký ja kumppanit halusivat vain uudistaa katolista kirkkoa. Puhuttiin niin sanotusta böömiläisestä reformista. Jan Husineckýn - olen mieltynyt hänen tsekkiläiseen sukunimeensä, joka kertoo, mistä tyyppi on, tyyppi on Husinecista Etelä-Böömistä, vaikutus sai lopullisen muotonsa englantilaisen John Wycliffen ajatuksissa. Wyckliffe piti Raamattua ehdottomana auktoriteettina ja korosti, että Raamattu on saatava kansankieliseksi.

Baptistien sivuilta nappasin tämän. Vapaiden uskonsuuntien neljä periaatetta ovat: yksin Raamattu, yksin uskosta, yksin armosta ja yksin Kristus. Tämä on taustalla vahvasti myös Jehovan todistajilla. Katolisessa ajattelussa sekä myös ortodoksisuudessa on tullut mukaan kaikenlaista sälää, kuten Pyhä Traditio, jota jokaisen ortodoksin tulisi rakastaa ehdoitta. Herrajumala sentään!

Jehovan todistajien teologia on mielestäni kaunista, mutta organisaatiokäyttäytyminen pyllystä. Tosin uskontokunta on hyvin järjestäytynyt ja sangen tehokas. Sellainen totalitarismi ei vain taida nykyään toimia. Kävin eilen Iisalmen kirjastosta hakemassa lainaan Pauli Juutin Organisaatiokäyttäytyminen ja tekisipä mieleni kirjoittaa oppimisessee otsikolla Organisaatiokäyttäytyminen Jehovan todistajien yhteisössä rivitutkiskelijan silmin.

En muuten lakkaa ihmettelemästä, miksi tiedotusvälineet rakastavat ilmastonmuutoksesta varoittajia, mutta vihaavat Jehovan todistajien pelottelua.

Kansa, kieli ja mieli

Olen kuunnellut kaksi kertaa läpi Kalle Haatasen ohjelman, jossa Lari Kotilainen puhuu suomen kielestä. Lari Kotilainen on sitä mieltä, että suomen kielellä ei ole mitään hätää, sillä suomi kuitenkin on samassa sarjassa maailmankielistä kuin heprea - kuulumme kummatkin 3 - 10 miljoonaiseen kielenpuhujaväestöön. Paljon on kieliä, joita puhutaan paljon vähemmän.

Wikipedia kertoi että kielitieteilijä Juha Janhusen mukaan uralilais-altailaiset kielet ovat agglutinatiivisiä (taipuvia) kuten suomen lisäksi myös turkki, mongooli, tunguusi, korea, ja japani. Ja japanin kielestä pääsen toiseen Kalle Haatasen ohjelmaan, jonka vahingossa kuuntelin ajaessani Juuasta Lapinlahdelle muutama viikko sitten. Ohjelmassa Minna Eväsoja kertoi teeseremoniaopinnoistaan Japanissa.

Ohjelman innoittamana kaivoin hyllystäni esille kirjan Melkein geisha, jota en ollut avannutkaan sen vuoksi, että ei niin kovasti kiinnosta alistuvainen geishakulttuuri. Luin Melkein geishan ahmien, mutta koska olin syvällä aviokriisissäni, en kirjoittanut siitä mitään.

Nyt kirjoitan.

Alkupuolella kirjaa Minna Eväsoja kuvaa asumistaan Kiotossa. Hän vuokrasi tavallisen pikku talosen ja jopa onnistui sulautumaan japanilaiseen katukuvaan vähän rasittavine vuokraemäntineen ja naapurin rouvineen. Kiehtovaa oli, kuinka hatarassa talosessa kesällä oli luonnollinen tuuletus vetävistä nurkista (Kiotossa saattaa lämpötila nousta 37 asteeseen) ja talvella, jolloin jääkaapissa saattoi olla lämpimämpää kuin keittiössä, oli pakko nukkua lämmitettävällä patjalla sähköhuovan alla pipo päässä.

Hieman kirjan alussa ahdisti, että Minna Eväsoja ei kertonut opiskelukavereistaan tai -riennoistaan mitään. Ikään kuin hän olisi asunut japanilaisessa umpiossa, jossa ainoa kontakti ulkomaailmaan oli teeseremoniaguru ja naapurin rouva, joka kävi tonkimassa suomalaisen kummallisuuden roskiksen.

Niinhän se elo ei tietenkään ollut. Ehkä taiteellisen vaikutelman luomiseksi Eväsoja rajasi lukijat hänen henkilökohtaisen elämänsä ulkopuolelle. Sen takia kummallisesti kirjassa korostuivat Eväsojan kokemukset japanilaisesta sukupuolisesta ahdistelusta.

Raskaana oleva pankkivirkailijanainen oli ystävättärensä kanssa innostunut länsimaalaisen naisjättiläisen rinnoista ja tullut ihan asian perästä ystävättärensä kanssa kylään kokeillakseen, miltä isot rinnat tuntuvat. Kummallinen juttu se! Toinen kokemus oli jonkun opiskelijatoverin herratoveri, joka myös kävi käsiksi suomalaiseen.

Sen sijaan kertomus Kambodžan monarkin Norodom Sihanoukin pojan pojan eskorteeraamisesta japanilaisessa yöelämässä oli hilpeä. Minna Eväsoja olisi päässyt monarkin pojan pojan ties kuinka monenneksi vaimoksi Pariisiin, jossa ylimys olisi käynyt vaimoaan tapaamassa ja jossa vaimo saattoi olla lähellä koti-Suomea. Pariisissa - lähellä koti-Suomea? Niin. Lähempänä joka tapauksessa kuin asuisi Phnom Penissä Kambodžassa.

Minulla oli jokin ajatus, joka tuli siitä, kun luin kuvausta teeseremoniaopinnoista Japanissa, mutta nyt alan imuroida ja heitän tämän kirjoituksen nettiin. Teen tänään muitakin juttuja, joita olen ajatellut tai luvannut tehdä. Merkinnän loppu tästä eteenpäin syntyi aamusta ja välillä hyppelin etsimään kirjahyllystä muun muassa Milan Kunderan Romaanin taiteen. En ehkä lue sitä uudelleen nyt. Kovin tuntuu eurooppalaisuus olevan Kunderalle asia, jota hän kääntelee eri kantilta.

Minä tosiaan tätä kirjoittaessa havaitsin, että mieluummin olen vähäpätöinen länsislaavi kuin eurooppalainen pöhöttynyt teutoni tai brutaali germaani.

 Suku

Oli jotenkin maaginen hetki, kun löysin äidin isän, maallikkosaarnaaja Jaakko Tiusasen, syntymämerkinnän nettiin skannatuista kirkonkirjoista. Kyllä minä enemmän Tiusanen olen kuin Sorjonen. Olen äidin tyttö ja jos joku tulee mussuttamaan minulle, että isän tytöillä on siivet, sanon, että vedä tumppuus.

Otavan opiston aikaiselle ystävälleni Pekka Makkoselle, taiteen tohtorille, koetin soittaa joskus vuonna 2005, kun Anna ja Maria olivat Muksulassa päivähoidossa, muistan, kuinka puhuin kävellessäni. Varmaan kimitinkin tyhmästi. Olisin halunnut sanoa, että minusta oli hupaisaa se, kuinka Pekka sanoi joskus Huvikumpu-illassa, miten minusta tulee tyhmän näköinen, kun olen juovuksissa. Menen kuulema ihan hiljaiseksi ja vain räpyttelen silmiäni.

Se on niin totta! Hankin ennen Otavan opistoon menoa kesällä itselleni piilolinssit ja pidin niitä härkäpäisesti ja ihan liikaa, vaikka piti koko ajan räpytellä. Linssit tahtoivat kuivua kiinni silmiin pitkinä kapakkailtoina - ja niitähän Otavan opistoaikoina totisesti riitti ja Tampereen yliopiston ensimmäisinä opiskeluvuosina valitettavan paljon.

Voi olla, että tietoisuus siitä, että näytän juovuksissa tyhmältä on johtanut siihen, että pelkäänkin ihan hysteerisesti tosissani paljastuvani tyhmäksi ja siksi en juo. En tosin juo siksikään, että oksennan niin helposti. Pelkkä alkoholin ajatteleminen saattaa laukaista migreenin.

Jossain vaiheessa vain ajattelin, miksi jatkaa toimintaa, joka ei tuo hyvää oloa. Pikemminkin päinvastoin. Yrjöttää.

Viikko sitten lauantaina olisi ollut tarjolla Lapinlahden juusto- ja viinijuhlat 60-vuotispäivien päätteeksi. Olisihan se ollut jännittävä kokemus nähdä lapinlahtelainen keskiluokka pienessä sievässä ja kerrankin estoistaan vapautuneena. Emme menneet. Valitsimme toiset 60-vuotispäivät ja veikkaisin, että meillä oli paljon rattoisampaa, antoisampaa ja ajatteluttavampaa käydä niillä toisilla 60-vuotispäivillä kuin koettaa sulautua juusto- ja viinijuhlijoihin pikku sormet elegantisti pystyssä.