Anna-Leena Härkösen Valomerkki
ja muita kesällä lukemiani kirjoja

Leonidin haudalla

su 12.8.2018

Kävin välillä lukemassa kirjailija Hannu Mäkelän blogia Vanha mies mutisee. Kun minulla on nyt Facebook puhelimessani, blogien lukeminen on jäänyt vähemmälle. On ihan oikeasti mukava, kun vanha luokkakaveri Kämpin Pekka, joka tosin ei tykännyt yhtään aikoinaan minun alkeisvasemmistolaisuudestani, tosin minäkään en yhtään tykännyt järveläläisten alkeisuusoikeistolaisuudesta ja mälsästä epä-älyllisestä fiftarimeiningistä ja pidin itsepintaisesti ja supernaiivin tyylittömästi rinnassani Maukka Perusjätkä -rintanappia, - mutta siis on oikeasti mukava tsekkailla Facebookia, jossa Pekka Kämppi kuvaa hassua koiraa, jolla on jotain karvoja päässä kuin irokeesi ja vanhaa kissaansa, joka ei jaksa helteellä muuta kuin makoilla.

On ihana nähdä kaimani Pia Kyyrö-Harjun taidokkaita luontokuvia ja seurata sellaisten ihmisten elämää, joihin ei muuten törmäisi. No enhän minä tuolla metsiä pitkin kulkiessani kovin moneen luonnollisesti törmää. Pia Kyyrö-Harjuun törmään tosin aika usein ja vilkutan hänelle autosta. Siinä on luontaisesti iloinen ihminen. Minä huristan autollani koirien kanssa kymmenien kilometrien päähän.

Tietenkin stalkkaan myös ensimmäisen aviomieheni perhe-elämää. Olen helpottunut siitä, että avioeromme mahdollisti hänelle lapset. Hänellä on ihana perhe. Järkevät lapset ja varmaan rauhallinen vaimo, Jumalan kiitos.

Jostain kumman syystä vain on niin, että kun on selannut Facebook-kaveruston kuulumiset, ei jaksakaan lukea pidempiä tekstejä. Outo juttu. Eihän Facebookiin niin kauaa mene. Jotenkin se vain imaisee voimat. Tätä on koettanut bestis usein viestittää. En pääse asiasta jyvälle.

Kirjailija Hannu Mäkelän venäläinen vaimo Sveta kuoli noin vuosi sitten. Vaimo on monessa asiassa edelleen läsnä. Nytkin Mäkelä oli lähdössä Lappiin pariksi viikoksi yhden yöpysähtymisen voimin ja asetteli blogiinsa viimevuotisia kuvia, jolloin vaimo oli vielä mukana ja voimissaan iloisena. Luin alkukesästä Hannu Mäkelän kirjoituskokoelman Krimiturkkinen karhu. Venäjää kotikäyttöön. Se oli kasassa jo ennen vaimo-Svetan kuolemaa ja muistaakseni asia vain piipahti kirjoituskokoelman johdannossa.

En ehtinyt kirjoittaa Krimiturkkisesta karhusta mitään, kuten en juurikaan ehtinyt kirjoittaa Markku Envallin Paperihaarniskastakaan. Luin myös suurella ennakkoinnolla Lena Anderssonin Enpä usko. Lena Anderssonhan on kirjoittanut kaksi kirjaa aiheesta "Olen toinen nainen ja ainakin kaksi kertaa takertunut naimisissa olevaan mieheen, joka kärsii välttelevästä kiintymyssuhteesta." Mielestäni yksikin kirja aiheesta olisi riittänyt tai sitten Anderssonin olisi pitänyt yhdistää keisit samaan kirjaan. No saahan kahdesta kirjasta tietenkin enemmän rahaa kuin yhdestä.

Vailla henkilökohtaista vastuuta ja Omavaltaista menettelyä olivat kyllä hyvin hyvin hyvin tarkkaa ja erittelevää kuvausta ja voi olla, että luen ne uudestaan. Sen sijaan odotin Anderssonin esseekokoelmalta Enpä usko jotain enemmän. Sain siitä oikeastaan irti vain, että uskovaiset ovat tyhmiä ja yhteisöllisyys on perseestä, jos ei ihan mahdotonta ylipäätänsä. Pitää varmaan lukea Enpä usko paremmassa mielentilassa. Tekstistä jäi ankea ja tympeä jälkimaku. Sijoitan kirjan jo yläkertaan odottelemaan parempia aikoja. En usko, että moneen vuoteen tulee sellainen parempi aika, että lukisin Enpä uskon uudestaan.

Mäkelä ja venäläinen vaimo ei kun minä ja venäläinen mies

Hannu Mäkelän Krimiturkkisessa karhussa oli aika lailla tarkennettuja huomioita suomalais-venäläisestä avioliitosta. Ainakaan anopista ei tullut lulluttelevaa kuvaa. Vähän änkyrältä akaltahan tämä vaikutti. Vahva se Venäjällä olla pittää - varsinkin, jos on vanha nainen.

Selasin luetteloita Hannu Mäkelän tuotannosta, kun etsin Krimiturkkisen karhun nimeä, en sitä millään muistanut. Lohduttava ajatus on, että jos innostuisi lukemaan systemaattisesti Mäkelän tuotantoa, se ei ihan vähällä loppuisi kesken.

Nauratti, kun Mäkelän merkinnässä, jossa tekee lähtöä Lappiin, oli kuvaus siitä, kuinka oli menossa Kajaaniin, varmaan runoviikoille, ja kävi yötä Valamossa. Merkinnän otsikko oli Mitä Valamossa valetaan ja minä tietysti luin, että Mitä Valamossa vaietaan. Totta kait klikkasin otsikkoa heti siltä istumalta. Kirjailija kokee Valamon vapauttavana armollisena paikkana, jossa hänen vaimonsa kävi viimeisellä katumuksen sakramentillaan. Niinhän se Valamo varmaan onkin, jos ei ihan kaikkea tiedä. Eikä kaikkea tarvitse tietää, herramujee sentään, ja voihan olla, että tunnelma luostarissa on muuttunut. Igumeni on palautettu paikoilleen ja varmaan jokin sopu velkojen kanssa on, mene ja tiedä, eivät hemmete nämä asiat minua ala vaivata enkä mene nyt kurkkimaan ort.fi -sivuille.

Kiellän Suomen ortodoksisen hallinnollisen järjestelmän ongelmien alkamasta vaivata itseäni! Hm. Tsekkaan ihan nopeasti, onko isä Hannu Pyykkönen, HAP-mies, Suomessa ja mitä on viime aikoina kirjoittanut. Oliskohan Juneksen Mikon sivuilla jotain....?

Stop, stop! En nyt mene tähän. Menin kuitenkin.

No niin. Tässähän tämä tulee, mitä olen monesti ajatellut: "Harmittavaa tällaisissa tapauksissa (seurakuntien ongelmissa) on tietysti sekin, että piispa ei syystä tai toisesta toisinaan tee mitään." http://pyykkonen.blogspot.com/2018/05/vapaaehtoiset-kirkon-voimavarana.html

Minulla olisi paljonkin sanomista ortodoksisista piispoista riviseurakuntien kirkkoherrojen esimiehinä. Tai oikeastaan. Aika vähän kerrottavaa.

Huvitti, kun Mäkelä kuvasi matkaansa Sitarlasta Valamoon. Matkalla hän oli nähnyt kyltit Mäkelä Kumia. Matti kysyi kuulokkeet päässä, mitä minä oikein nauran - Matti katsoi televisiota enkä minä kestänyt Kimmo Ohtosta, jota alkoi itkettää, kun yhtä sutta jahtasi 50 sudenverenhimoista metsästäjää. Ei kun kyllä minä Ohtosta olisin kestänyt, mutta en juuri niitä 50:ttä metsästäjää, jotka poseerasivat tapetun suden äärellä. Minusta se oli vastenmielistä ja aloin itkeä heti, kun Ohtonenkin itki, kun ensimmäisen kerran katsoin dokkarin, vaikka en todellakaan tykkää ajatuksesta, että sudet tulisivat vastaan lenkillä. Mielestäni jokainen Suomen susi voitaisiin pannoittaa ja me muut metsässä liikkujat voisimme katsoa nettikartalta, missä sudet liikkuvat ja mennä jonnekin muualle. Niin. Salametsästäjätkin osaavat katsoa susia nettikartalta ja menevät ampumaan ne. Valitettavasti.

Kerroin Matille kylteistä, joissa kirjailja venyy: Mäkelä Kumia ja meistä kummastakin alkoi tuntua siltä, että olemme ajaneet kylttien ohitse. Matti googlasi. Kumia on Nastolassa. Kun matkustin Helsingistä keskiviikkona myöhäiltaan Puumalaan, eksyin Lahdesta vanhalle Kouvolan-tielle. Nastolakin vilahti jossain, mutta minä olin niin syvällä Kalle Haatasen ohjelmissa, että en ehtinyt rekisteröidä sen enempää Kumia kuin Rouhiaisen tallin tienristeystäkään.

Meni viisi ja puoli tuntia Vuosaaresta Puumalaan. En tiedä, miten se on mahdollista, mutta osasyynä oli se, että vanhalla Kouvolan-tiellä ainakin Kausalan kohdalla oli kuudenkympin rajoitus. Muutenkin köröttelin nopeusmittarin mukaan ja FFennan nopeusmittari näyttää noin kymmenen kilometriä vähemmän kuin vauhti todellisuudessa on.

Ensi lauantaina Puumalassa olisi kirjakemmakat. Kirjakemmakoissa on kuitenkin liian sutina ja hutina. Olen ehkä jo tämän kesän Puumala-fibat aistinut viettämällä kiireettömän päivän kävelemällä uudelle hautausmaalle ja takaisin alamäkeen kirkonkylällä. Muutamaan kilometriin meni koko päivä. Se ei olisi ollut mahdollista, jos olisivat tytöt olleet mukana tai Matti.

Ja jos joku sanoo, että päästä nyt jo irti Leonidista, kysyn, miksi päästäisin. Leonid on lasteni isä ja parhaimmillaan juuri haudan takana, multakerroksen alla, hiljaisena, mutta ah, niin olemassa olevana.

Valomerkki

Emmin pitkään Anna-Leena Härkösen Valomerkin lukemista. Ajatus lukea viisikymppisen vanhenevan ja rapistuvan naisen kokemusmaailmasta oli kiehtova, mutta yhtä aikaa pelkäsin, että en halua lukea kokoomusakan reseptistä vanhenemiseen. En halua, että meille lisääntymisiän ohittaneille naisille kukaan suosittaa eutanasiaa.

Ei se ihan niin tympeä kirja ollut. Tympeitä kohtia oli vain kaksi.

Aivan kirjan alussa päähenkilö kuvailee ystäväpiiriään. Hän miettii, kuka ystävistä voisi olla apuna armomurhassa. Päähenkilö on masennusta sairastava kirjailija, jonka masennus kyllä on noussut lähinnä omasta napanöyhtästä. Mutta niinhän se ilmeisesti keskiluokalla paljolti on. Ei ole oikein mitään konkreettista ongelmaa. On hyvä avioliitto, kuten Valomerkin päähenkilöllä. On ystäviä, saattaa tehdä työtään melko vapaasti, ei ole toimeentulo-ongelmia, kustannustoimittaja on ehkä kusipää, mutta hänestäkin pääsee eroon, kun vain avaa suunsa ja samalla tavalla lähtee vanha ystävä, miespuolinen, joka on jossain kännäysbiletyksessä käynyt kourimassa.

Lukiessani Härkösen kuvausta alistavasta ja lyttäävästä miespuolisesta ystävästä minulla nousi tietty kuva. Kuvittelin miespuolisen ystävän Jyrki Lehtolaksi. Kuka muu olisi niin kusipää, että olisi ilkeillyt lapsensa äidille ylipainosta ja kuka muu olisi uuden naisystävän kanssa, sellaisen, joka ei anna hyppiä nenilleen tai alistaa henkisesti? Lehtolalla on jokin itseään nuorempi kuvataiteilijapuoliso ja ainakin naistenlehtien mukaan uusi puoliso on täyttä rautaa.

Kummallista on, että niin valitettavan useasta opiskeluaikojen terävästä nuoresta miehestä on tullut keski-iässä sumeita mussuttajia, jotka näyttävät lähinnä keskittyvän erilaisiin punaviineihin. Jyrki Lehtolankin artikkelit Imagessa ovat olleet aikamoisia pettymyksiä. Jokin puuttuu. Syvyys, ajatus, elämänkokemus. Arto Nyberghin ohjelmassa Lehtola vaikutti lähinnä siltä, että joko tekohampaat olivat huonosti kiinni suussa tai sitten osatekarit olivat jääneet kotona vesilasiin. Mitähän tyyppi on vetänyt, että vaikuttikin niin himmeäajatuksiselta?

Valomerkin puolisot eivät kovin läheisiltä sielunkumppaneilta tunnu. Heidän välillään kuitenkin on edelleen ainakin jonkinlainen eroottinen yhteys. Ystävällinen eroottinen yhteys. Vähän pliisu suhde kyllä. En kuitenkaan menisi päähenkilönä siksi masentumaan.

"Sakke on kaikin tavoin epätodennäköinen kumppani minulle. Hän ei esimerkiksi lue kirjoja. Paitsi minun kirjojani. Se riittää. Meillä ei ole edes yhteisiä harrastuksia. Sakke vaeltaa Lapissa, minä täällä kotona huoneesta toiseen." (Anna-Leena Härkönen Valomerkki s. 55)

Myötätuntoista kuuntelemista harjoittelen vasta nyt työnohjauskoulutuksessa ja omassa blogissani voin kylmästi olla lukematta myötätuntoisesti. Siksi sanonkin tässä Valomerkin päähenkilölle, Anitalle, kannattaisiko kokeilla joskus Saken kanssa yhteistä Lapin-vaellusta?

Kuvaus Anitan ystävistä ei romaanissa syvene. Ystävät jäävät tapetiksi tai kehystämään ihmettelyä, mistä masennus oikein tulee. Ystävien kuvaus on oikein eloisaa. Etenkin Taina tuntuu ihmiseltä, johon haluaisin minäkin tutustua. Taina ei ole luonteeltaan ilkeä. Hän vain iloisesti tuumailee, kuka mikäkin on. Joku on psykopaatti, toinen lahjaton ja kolmas deekiksellä tai muuten vain luuseri.

Harmi vain, että Anitan lähimmät ystävät häviävät alkuasetelman jälkeen omiin elämiinsä. Ainoastaan Vellu herää Anitan luota seuraavana päivänä.

Valomerkki kertoo paljon myös kirjailijan ammatista ja työstä. Siksi se oli minulle kovin mieluisaa luettavaa. Härkönen kertoo Anitan suulla: "Periaatteessa juonet ovat minun juttuni: leikin rakenteilla, kääntelen asioita päälaelleen, kokoan lopuksi palaset yhteen. Monimutkaisen juonen taakse on helppo piilottaa itsensä." (Anna-Leena Härkönen Valomerkki s. 55)

Tuntuu siltä, että Valomerkissä Härkönen ei juurikaan piilota itseään. Ainakin hän on Me Naisten haastattelussa kertonut kierähtäneensä kanootilla ympäri. Samaisessa haastattelussa Härkönen sanoo: "Herätän myös joissakin ihmisissä valtavia aggressioita."

https://www.menaiset.fi/artikkeli/ajankohtaista/ihmiset/onnettomuus-muutti-anna-leena-harkosen-elaman-karsin-elamastani

Mietin, miksi Anna-Leena Härkönen herättää minussa niin suuria aggressioita. Ehkä en pääse sen yli tai ohitse, että hän on ollut Nykypäivän kolumnisti. Oikeistolaisuus paistaa joka riviltä Härkösen tekstiä - ei voi mitään. Hän ei esimerikiksi pidä ihmiselämää pyhänä.

Minusta Esko Seppänen syyllistyy melkoiseen kardinaalityhmyyteen eutanasiaa kannattaessaan. Oikeistopaskat oitis käyttävät eutanasiaa sosiaali- ja terveydenhuollon säästöihin. Mummo pissaa vaippaan, pannaan mummo piikille, jos se on köyhä, kun kukaan ei jaksa köyhän mummon vaippaa vaihtaa, eihän se ole ihmisarvoista elämää se, että perse pyyhitään, varsinkin jos pyyhittävä on pelkkä kansaneläkeläinen.

Härkönen karsi elämästään ilkeät ihmiset ja tyhmät, kuormittavat sukulaiset. Sillä lailla. Sehän hyvä, mutta eikö Härkönen ole saanut kirjoituksiaan julki jokaisessa aikakauslehdessä juuri sen vuoksi, että niissä on ilkeä pohjavire. Härkösellä on lupa sanoa asioita, joita muut eivät kehtaa sanoa. Hänen teksteissään on tyylikkään vittuilun sävy ja siksi luen ne aina, kun jossain niihin törmää. Olen ostanut Härkösen kolumnikokoelmat aina, kun ne saapuvat markettien alepöydille. Toki hän asettaa itsensäkin kolumniteksteissään alttiiksi, mutta silti.

Olisin pitänyt kirjasta, ellei siinä olisi ollut kahta tosi outoa kohtaa. Päähenkilö saa raivokohtauksen luettuaan lehdestä luunhaurastumageeniä kantavasta äidistä, jolla oli neljä luunhaurastumaa potevaa lasta. Päähenkilö hyperventiloi sitä, että vammainen äiti on halunnut lapsia, vaikka tietää, että ne ovat vammaisia. Niin....?

Anna-Leena Härkönen suuri vammaisten ja heikkojen ihmisten ystävä! Olisikohan kirjailija suosittamassa eutanasiaa kaikille oman elinpiirinsä ulkopuolisille? Heikoille, rumille, rujoille, ei-kirjailijoille, sairaille, vammautuneille?

Muistan vuosia sitten, kun tampereen-opiskeluaikojeni Heikki Ali-Hokka jututti Härköstä Ylen aamutelkkarissa. Härkönen sai hillittömän inhokohtauksen ja oli vähällä menettää malttinsa, kun tuli puhe raskaudesta ja tupakanpoltosta. Härkönen meni ihan tolaltaan, hän ei voinut ymmärtää, miksi jotkut jatkavat tupakanpolttoa, vaikka odottavat lasta. Todella outo moraalipaniikki. Jokin projektio se oli.

Toinen outo kohta kirjassa oli, kun päähenkilö näkee muistaakseni kadulla äidin ja vammaisen lapsen. Vammaisen lapsen kuvaus oli irvokas. En kertakaikkisesti ymmärrä sitä. Ikään kuin kirjailija olisi kysynyt, voiko sellaista lasta rakastaa, jonka pää on epämuodostunut tai muistuttaa amerikkalaista jalkapalloa. Oksettava kohta, joka teki koko kirjasta hieman kuvottavan.

Jahas, tämmöinen asia löytyi kirjailijan taustasta - sisko, Killi, oli tehnyt itsemurhan ja tämäkin vielä: "Olin hirveän onnellinen, kun raskaus viimein onnistui, mutta halusin kaikki mahdolliset seulat. Yksivuotiaana kuolleella pikkuveljelläni Veli-Jussilla oli ollut Downin syndrooma. Olin kuudentoista, kun hän menehtyi. "

https://www.menaiset.fi/artikkeli/ajankohtaista/ihmiset/onnettomuus-muutti-anna-leena-harkosen-elaman-karsin-elamastani