Mikä sanomatta jää?

Korjaus Eduard Uspenskiin, se olikin Kornei Tšukovskin kotimuseomökki, jossa kävimme Moskovan-opiskeluvuotenani - Корне́й Ива́нович Чуко́вский -  пуст всегда будет солнце, от двух до пяти .....

pe 31.8.2018

Olipas harvinaisen vastenmielinen ja inhottava kirja. Niin paljon kuin pidin Hannu Mäkelän Valosta ja Mäkelän Eduard Uspenski -kirjasta ja Mäkelän blogista Vanha mies mutisee oli  Mäkelän aiempi avioiittoromaani Mikä sanomatta jää? tympeä kokemus. Sen loppu oli ennalta arvattava ja kirjan kaikkitietävä kertoja neuvoi sormi pystyssä loppuluvun minäkertojan kautta.

Myöhemmin merkintää kirjoittaessa alkoi vahvistua epäilys siitä, että Mitä sanomatta jää? on vaivihkaisempi ja monitulkintaisempi kuin viimeöisellä raivokkaalla pikakelauksella - en saanut unta taaskaan kello kahden ja viiden välillä - от двух до пяти - hiivin alakertaan ja kun Matti neljältä tuli hakemaan päänsärkytablettia, kapusin ylös ja luin romaanin nyt aamulla ihan loppuun. Ehkä romaani päättyy parodiaan?

Syitä, joiden vuoksi olin Hannu Mäkelälle raivoissani,

.... niin sijoittakaa merkinnän tämän väliotsikon jälkeen arvostelun todelliseksi kohteeksi Matti Valkonen, en minä Hannu Mäkelälle raivoa, vaan omalle aviomiehelleni, omalle Martilleni, terveisiä alfaromeon tavalla kiihtyvältä alfanaaraalta, kyllästyttää ja väsyttää olla alfanaaras, vittu, ottakaa firman talousjohtajuus minulta pois, en jaksa, en jaksa, en jaksa enää olla yrittäjäkumppani.... olen pieni ja heikkovoimainen nainen enkä jaksa kantaa raksalla tiiliä tai olla jokin perkeleen sitkeä rappari-Tyyne...

Mitä sanomatta jää? -avioliittoromaanin lloppuluvuissa puheenvuoron sai aviovaimo, se, joka oli käynyt lihavaksi ja oli lihavuuteen päin ja lihavoitumassa. Jostain syystä Mäkelä juuttui kolmeen kertaan samaan. Juu, juu, ymmärretään vähemmästäkin, miten vastenmielisiä me lihavat ihmiset olemme. Todellakin! Mikseivät mieskirjailijat käytä inhottavuuden symbolina laihoja naisia?

"Hänen lantioluunsa kolahtivat ikävästi sisäreittäni vasten, hänen vatsansa oli ilkeästi kuopalla ja hänen rintansa - missä ne ovat?  Hänen treenatut käsivartensa ja pullistuneet pohkeensa - sain jo mustelmia pelkästään ajatuksestakin."

Sen sijaan oma naiseni, pehmeä kuin taskuvenus, painautui kylkeeni ja häntä oli ihana pidellä kainalossa. Yhtä pientä pehmeyttä koko nainen.

Just joo.

Näin kirjoittaisi toiveaviomieheni. Toiveaviomieheni siis ..... kirjoittaisi. (Mistähän liskoaivon poimusta nuokin lauseet tuohon tunkivat itsensä?)

Raivoa, riitaa, riitaa, riitaa

Meille suurin viime aikojen aviokriisi oli taas aviomiehen kuntoutus. Sain hyperventilaattisen raivo-, mustasukkaisuus- ja vaihdevuosikohtauksen, kun sain puhelimeeni kuvan, jossa oli muita kuntoutettavia. Taustalla aviomieheni. Ryhmä oli pullollaan nöyriä marketin kassoja, jotka eivät paljoa miestänsä vaivaisi maailman syntyä koskevilla keskusteluilla tai muullakaan. Pääasia olisi, että rillattaisiin yhdessä ja sitten lähdettäisiin reippaasti sauvakävelemään. (Onneksi Matti ei katso formuloita tai muuta urheilua eikä ainakaan sauvakävele.) Mutta ne marketin kassat. Hoikkia ja pitkäjalkaisia. Tissit juuri sopivat. Eivät liian pienet eivätkä ainakaan läskitissit.

Vituttaa.

Juuri ne sopivan kokoiset tissit valokuvassa - kaikilla oli vaatteet päällä, mutta kireät ulkoiluteepaidat, siksi kiinnitin huomioita tules-kuntoutettavien naisten rintoihin - herättivät raivoni. Minun tissini eivät ole koskaan olleet sopivat tähän avioliittoon, saatana.

Totta kai tilasin Hannu Mäkelän kirjan sen takia, kun arvosteluissa paljastettiin, että romaanissa aviomies rakastuu vaimon veljen tyttäreen, mies on rakastunut naiseen, joka on hänen oman tyttärensä ikäinen. Sehän on minunkin pahin pelkoni.

Arvostelija mussutti jotain epämääräistä siitä, että avioparin, Lauran ja Martin, välillä on jotain kohtaamattomuutta.

Olin "se nuorempi nainen", jonka matkaan viidenkympin villityksen kokenut mies lähti  tyhjäksi ja sisällyksettömästi käyneessä avioliitostaan, joka olisi saattanut palata toimivaksi kovalla pariterapialla, johon kumpikin, myös vaimo, olisi sitoutunut, kumpienkin olisi pitänyt vain kaivaa esille avioliiton hyvät ja yhteiset hetket, lasten syntymät ja kasvut. Yhteisen kodin rakentamiset ja yhteiset matkat.

Minuun tarttui miehen itseään kohti tuntema häpeä. En saa sitä itsestäni irti - semminkin, kun en ole enää hedelmällinen, lempeähän minä en ole koskaan ollut enkä katso miestäni alhaalta ylöspäin. (Tahdon tosin katsoa häntä tasavertaisesti, samalta silmien tasolta. Sitä minä niin toivon ja toivon, että aviomieheni sen sietäisi.)

Pelkään, että Matti löytää paremman, nöyremmän, rakastettavamman, leppoisamman vanhemman tai nuoremman. Mäkelän romaanissa yli viisikymppinen Martti, maisterismies, joka osaa kasvattaa kukkia, mutta joka oli tekniikan kannalta toivoton, vakuutusmies ammatiltaan, pitää rakkauttaan vaimonsa veljen tytärtä kohtaan puhtaimman rakkauden muotona.

Hannu Mäkelän kirja Mikä sanomatta jää? taisi sittenkin olla parodia. Kirjan alussa kuvaus oli tympeää. Kaikki mikä ei ollut paskaa tuntui kuselta. Aviopari oli lähdössä anopin synttäreille. Kertomassa oli ristiriita. Ensin anoppi oli myös vastenmielinen, yhtä leveä kuin pitkäkin. Ja sitten muutaman luvun päästä - päähenkilö pitikin anopistaan, joka oli yht´äkkiä älykäs.

Hyppelin alussa monta sivua kerrallaan. Haa! Nyt tajuan. En halua lukea vanhenevien miesten, masentunutta märinää. Claes Anderssonin Otto oli niin kammottava, että heitin sen kirjakierrätykseen katumusta tuntematta. Onko nyt niin, että naisia miellyttäneille miehille esimerkiksi tukan menetys on kova juttu tai pömppömaha? Mäkelä on pannut romaaniin vaimonsa puhumaan ilkeästi miehensä alkavasta päälaen kaljusta.

Kaikki vanhenevat miehet eivät kirjoita vanhuudesta märisevästi. Esimerikiksi sosiologi Antti Eskola sanoi jo omaelämäkerrallisessa Mikä henki meitä kantaa: Katselen työni jälkiä, että sen jälkeen, kun hän tulee kuntoon, jossa ei iltapäivällä enää nousta veneeseen, on elettävä niin, että iltapäivällä ei nouse veneeseen. Niin yksinkertaista se on. Ehkä Antti Eskola ei ole koskaan ollut mikään fyysinen alfauros, ajattelumiehiä varmaankin. Ehkä fyysispainotteisille alfauroksille vanheneminen on vaikeaa.

Romaanin Martti pelaa tennistä ja voittaa kerta toisensa jälkeen jopa kovakuntoisen nuoren rakastajattarensa, sillä osaa kiinnittää huomionsa palloon. Myös Hannu Mäkelän Valossa pelataan tennistä - ja myös Krimiturkkisessa karhussa, ai niin, siitäkin pidin.

Mitä sanomatta jää? sisältää viittauksen Nabokovin romaaniin Pnin. Romaanissa ei viitata Lolitaan, vaan Pniniin. Tämä pitää ihan googlata. Marin aviovaimo, kränäävä, alistava, alfanaaras, joka kiihtyy nopeammin kuin alfaromeo, luki nimenomaan Pniniä.

Miksi Hannu Mäkelä on pannut Martin alfanaaraan lukemaan Pniniä? No niin. Nyt olen tilannut Huutonetistä joltain Jorma Kedon Kukalta Pnin. Kirjasammon kuvauksessa kerrotaan, että Timofei Pnin on huvittava henkilö, häntä voi halveksia, hänet on helppo nujertaa - mutta hänestä ei voi olla pitämättä.

Oliko Hannu Mäkelä avioliitossaan Anna Kortelaisen kanssa huvittava professori Pnin?

Valossa Hannu Mäkelä ehkä kahdessa tai kolmessa kohtaa raottaa avioliittoaan kirjallisuustutkija Anna Kortelaisen kanssa. Anna Kortelainenhan on ulkoiselta habitukseltaan aivan Svetan oloinen, mutta ehkä Valon Tuojaa kipakampi, nopeasti kiihtyvä alfanaaras. Sveta oli hoivaaja, rakasti varmaan suomalaista kirjailijaa pyytettömästi kuin äiti lastaan. Pyyteettömästä rakkaudesta puhuu Mitä sanomatta jää? -romaanin lopussa Martin vaimo Laura. Romaanin puhuja arvelee, että sitten lapsuusiän ei ole mahdollista saada osakseen pyyteetöntä rakkautta.

Olen taipuvainen ajattelemaan, että edes äidin rakkaus ei ole pyyteetöntä ja kaiken kattavaa. Se on riittävää. Jumalan rakkaus on kaiken kärsivä, kaiken kattava. Ja Jumala ei sitten minulle ole oikeastaan "persoona", vaan Jumala on kaikkeus.

Svetan vanhimman tyttären isä oli tullut ammutuksi Gruusiassa, kun Neuvostoliitto kaatui, jos nyt oikein muistan. Svetassa oli syvyyksiä ja traagisuutta, joita varmaankaan suomalaisessa alfanaaraassa ei ollut.

Anna Kortelaisen ja Hannu Mäkelän avioliitossa oli Valo-rakkaustarinan mukaan alistamista ja kylmyyttä. Kirjailija tarttui venäläisen toimittajan kirjeisiin kiitollisena kuin lapsi. Svetan ystävälliset ja lämpimät sanat olivat kuin oljenkorsi; kirjailija tarttui niihin, vaikka ne olisivat voineet olla vain lumetta. Kirjailija oli alkanut tuntea itsensä kotona lähinnä rasittavaksi tapaukseksi.

Niin. Veikkaisin, että kirjailija ei vetänyt tarvitsevuudessaan ihan niin övereitä kuin meikäläinen maatessaan lattialla ja takoessaan päätä seinään. Niin. Koetin vain kertoa kiireiselle aviomiehelleni, että haluan syliin. Vastauksena oli, että kun on näitä virkavelvollisuuksia, on oltava järjestysmiehenä tai ylipäätänsä ainoana miehenä (Lampiinsalmella) ja vielä pitää pyytää anteeksi kaikilta osapuolilta sitä, että on ottanut rinnalleen minut, ulkopuolisen. (Tämä oli viime juhannuksena.)

Martti vielä joissain tilanteissa muistaa Lauran ja hänen suhteensa alun intohimon sekä miettii, olisivatko alun tunteet mahdollista palauttaa. Laura näyttäytyy ohimennen romaanissa jopa rakastettavalta. Marttia kuitenkin karkottaa Lauran viiltävät huomautukset. Martti ei osaa käyttäytyä esimerkiksi kutsuilla ja kokkareilla, joissa Laura viilettää edellä ja lähinnä häpeää professori Pniniään.

Ja Mitä sanomatta jää? -romaanissa toden totta on tšehovilainen ase. Asetta pöyritellään ja hipelöidään ja sillä tähdätään pitkin matkaa. Nyt sitten tulee loppupaljastus. Vaikka ase ei ole Martin, tämä ampuu sillä itsensä. Kirjassa on tässä kohtaa virhe. Jos joku on jo kuollut, ambulanssi ei ota kyytiin. Paikalle on tilattava ruumisauto.

Kun Martti on saanut hengen itseltään, aloin arvella, että parodiahan tämä nyt on, sillä romaanin viimeisen osion kertoja on Laura, joka ennalta arvattavasti alkoi miettiä, että hyvä mieshän Martti on. Mäkelä kirjoittaa Lauran aika tyhmäksi tässä kohtaa. Tämä ei arvaa edes veljensä tyttären kirjeestä, mitä Martin ja neitosen välillä on tapahtunut.

Vaikka Mäkelän avioliittoromaania olisi luettava liioitteluna ja ilveilynä, pidän sitä kuitenkin aika teennäisenä ja jotenkin pelkurimaisena. Kirjailija menee romaanihenkilöidensä taakse ja ampuu sieltä kaunokirjallisen viattomana entistä vaimoaan. Ovatko alistetut miehet aina leppoisuutensa ja rauhallisuutensa takana passiivis-aggressiivisia?

Ehkä luen Mitä sanomatta jää? joskus vielä tarkemmin. Ehkä en. Yksi kohta jäi askarruttamaan minua: "Ikääntyvän ihmisen mahdollisuudet eivät olleet ruusuisia ja se tulevaisuus odotti jokaista, joka jaksoi tai sai elää. Nopea kivuton kuolema oli monen ikääntyneen toive, mutta oikukas elämä ei kuunnellut, vaan sysäsi en option syrjään ja antoi tilalle hitaan kidutuksen." (Hannu Mäkelä Mitä sanomatta jää? s. 54)

Valon Sveta kuoli äkkiä. Hän ei kokenut hidasta kidutusta. Nyt kun Hannu Mäkelä on kokenut läheisen ihmisen menettämisen raastavan surun, arvelen, että saattaisi kirjoittaa kuolemasta toisin. Sveta asettui vain sängylle ja kuoli. Hän koki romaanin kertojan ihannoiman kivuttoman äkkikuoleman.

Onko vanhuuden, kaiken riisuva hidas kidutus loppujen lopuksi hidas kidutus? Mitä jos saisikin vain maata sängyssä ja joku pyyhkisi pyllyn? Ja hoivaisi säärihaavat? Voisi sanoa, että nyt minä olen niin väsynyt, että en jaksa. En jaksa herätä kello viideltä ja olla työmaalla kello seitsemän, en jaksa kantaa rappauslaastisankoa enkä jaksa kantaa edes puolillaan olevaa vess´sankkoa.

Jos olisi niin väsynyt, että ei jaksa niellä, saisikin ravinnon letkusta? Heli Laaksosella on runo suihkutetuista tyytyväisistä mummoista. Se on ihana. Odotanko minä nyt sisimmässäni, että saisin pestä Matin pesulapulla ja kääriä puhtaaseen vaippaan? Minä kun en saanut vuosina 2005, 2006 ja 2007 Matille vauvaa.

.... пуст всегда будет солнце, от двух до пяти ....

Eilen tuli puhe pinskuleireillä lauletusta laulusta Paistaa aurinko aina, taivas kirkas on aina, elää saa äiti aina, elää saan minä myös. Minullahan ei ole pikku pioneeritaustaa, mutta lasten isällä on. Hänen jäämistöstään löytyy valokuva pikku pioneeri-Leonidista.

Laulu liittyy jotenkin neuvostoaikaiseen kirjallisuudentutkija ja lastenkirjailijaan Kornei Tšukovskiin. Laulusta on jotain, mistä en pikagooglauksella saa selvää, Tšukovskin teoksessa Kahdesta viiteen (от двух до пяти). Kirjallisuuden tutkija sai Oxfordin yliopiston kirjallisuuden kunniatohtorin arvonimen vuonna 1962 ja Paistaa aurinko aina -laulu on vuodelta 1962.

Hannu Mäkelän tuotantoa koskevaan merkintään otan Kornei Tšukovskin siksi, että sekoitan Eduard Uspenskin Kornei Tšukovskiin. Ja syynä on synestesia. Kummankin neuvostoliittolaisen lastenkirjailijan sukunimi on sininen. U on sininen. Olimme Moskovan-opiskeluvuotenani Gubkin instituutin opettajan, sen tumman Natalian, jonka nimen tsekkaan vielä jostain, Natalia Aleksandrovnan, joka sanoi minulle, että minun on syytä mennä naimisiin hetimmiten, en tajua, miksi opettaja näin sanoi, mutta otin hänen sanoistaan vaarin, ei kun Antin, vaikka sillä hetkellä, kun opettaja näin sanoi, ajattelin, että just joo, evvk, minua kiinnosti juuri silloin epätoivoinen intohimo ja mahdoton rakkaus, no niin.... Olimme syksyisellä sunnuntairetkellä Zagorskin luostari- ja kirkkokaupungissa ja samalla kävimme jonkin neuvostoliittolaisen lastenkirjailijan, jolla oli outo (sininen) nimi, kotimuseossa.

Perkele, sen on täytynyt olla Kornei Tšukovski, sillä tämä oli kuollut jo vuonna 1969 ja asui viimeiset vuotensa Kuntsevon huvilakaupungissa Moskovan alueella. Ei ole jäljelläl ketään enää, keneltä kysyä, muistatko. Opettajat ovat varmasti jo kuolleet, syyrialainen Bassam Kassam ehkä hävinnyt sisällissodassa ja Marian kummi hullujen huoneella. Kuntsevo nimittäin on kuitenkin eri puolella Moskovaa kuin Zagorsk.

Uspenskin paikka on samalla puolella kuin Zagorsk, mutta itse kirjailija oli vielä syksyllä 1990 elossa. Muistan, että kirjailijan mökki oli pieni ja vaatimaton, pittoreski. Olisivatko opettajat olleet niin julkeita, että olisivat vieneet meidät ulkomaalaiset journalistiopiskelijat elävän kirjailijan kotimökille. Itse kirjailijaa emme tavanneet. Joko hän oli kuollut Tšukovski tai ulkomailla käymässä ollut Uspenski.

Ärsyttävää! Haluan tietää, miten asia oikeasti oli.

Elää saa äiti aina... 

Sen sijaan Paistakoon aurinko aina ja Пусть всегда будет солнце! -laulua en pysty kuuntelemaan. Minä, joka olen pienenä tyttönä etelähämäläisessä korvessa - Hollolan Lahen lähellä - takertunut joka yö äidin selkään kuin pieni apina, olen pelännyt eniten maailmassa, että äitikin kuolee. Isä ei ollut kuollut, mutta oli poissa, Hämeenlinnassa Ahveniston keuhkotautisairaalassa työperäisen astmansa takia.

Пусть всегда будет солнце!
Пусть всегда будет небо!
Пусть всегда будет мама!
Пусть всегда буду я!

Kas auringon, taivaalle on,

maalannut pikkuinen poika,
sen alle hän on kynällään,
maalannut tunnuksen tään.

Paistaa aurinko aina,
taivas kirkas on aina,
elää saa äiti aina,
elää saan minä myös.

Oi ystävä, pikku ystävä,
rauhaa myös aikuiset kaipaa,
toivo se on sammumaton,
lasten ja vanhempien.
Paistaa aurinko...

Seis sotilas, kuule sotilas,
pelkäävät jyskettä kaikki,
kauhistuen miljoonat sen,
kuulevat toistaen.
Paistaa aurinko...

Päin kuolemaa, kammottavaa,
nousemme suojaksi lasten,
pois sota pois, niin että sois,
kirkkaana pinnalta maan.
Paistaa aurinko...

(текст неточен)
1962

Sitten äiti kuoli. Syksyllä 1981, kun aloitin lukion. Äiti kävi puusohvalle, pitäisiköhän tuikata sohva tuleen?, kyljelleen ja masentui pois.