Naiset, jotka hoitavat hautoja

pe 10.8.2018

He ovat hiljaisia ja voimakkaita. He pukeutuvat beigen värisiin kangashousuihin ja järkeviin kenkiin. Puserot ovat usein samaa sävyä tai sitten raidalliset tai kukalliset, ostettu Asuste-Katariinasta tai Asu-Maija-Leenasta pieneltä paikkakunnalta siitä tutun samanoloisen yhden naisyrittäjän kaupasta. He pitävät yllä muitakin pienen paikkakunnan pienyrityksiä. Ostavat hautakukkia ja muuta sellaista kuolemankamaa paikallisesta hauta- ja kukkajaispalvelusta.

He kulkevat hautausmailla melkein joka päivä. Vaitonaisina, vähän niin kuin omissa ajatuksissaan, kantavat kesällä kastelukannua, huolehtivat sen Hannunkin sukulaisten haudoista. Hannu kun on niin mies. Eiväthän miehet hautoja hoida. He ostavat seurakunnan hautaustoimelta haudanhoitosopimuksen ja se on siinä. Kuollut, mikä kuollut.

Istuin Leonidin, lasteni isän, haudalla ja mietin, milloin minuun tulee samanlaistan äänetöntä voimaa ja etenkin  viisaus, etten halua pitää melua itsestäni tai läyryä asioitani julkisesti. Olin toki käynyt ensin tekemässä ristinmerkin sen toisen Puumalan hautausmaan ortodoksin haudalla. Nainen oli ehtinyt syntyä Impilahdella ja päätynyt varmaankin evakkona Puumalaan. Missähän hän on päässyt käymään palveluksissa? Puumala kuuluu Saimaan seurakuntaan ja entiseen Mikkelin ortodoksiseen seurakuntaan. Juvalla on muutama ortodoksi, mutten koskaan Soleaa päätoimittaessani havainnut minkäänlaista ortodoksista liikettä Puumalassa. Ei tiistaiseuran tiistaiseuraa tai edes ehtoopalvelusta kunnantalolla.

Kävin myös tsekkaamassa kirjakauppiaan pojan Ilkan ja lossinkuljettaja-Veskun haudat. Ovat kuolleet molemmat saman lohkon ollessa aktiivisena. Leonid on heistä seuraavassa lohkossa. Mukava oli huomata, että serkkuseuralaiset edellisenä lauantaina olivat vieneet kukan myös Leonidin haudalle. Olin käynyt aiemmin päivällä istumassa Puumalan vanhalla hautausmaalla. Jostain syystä ajatus tuhkattujen yhteismuistomerkin osasena olemisesta ei innosta. Tuntuu niin joukkohaudalta. Käyn kuitenkin aina tsekkaamassa, ketä Puumalan joukkohaudassa on. Voihan se olla, että alankin tuntea yhteenkuuluvuutta sen porukan kanssa, joka on yhteiskivessä.

Yhteismuistomerkkiin olikin tullut monta uutta laattaa. Oli tuttuja. Ilmeisesti Esukka oli kuollut vain vähän jälkeen äitinsä samana vuonna. Muistan Esukan, mutta hänen lempinimeään en muista. Tai siis muistan. Hän oli joko tuoppi tai tölkki. Se, mitä en muista, on se, kumpi oli kumpi. Heidän kuolinilmoituksensa muistan myös - vai olisivatko olleet sisko ja veli? Iso ikäero heillä kuitenkin oli.

Täyttäessäni juomapulloa hautausmaan hanasta, joka on juuri serkkumme, runoilija Mer-Syrin, Mauri Syrjäläisen, hautamuistomerkin takana. Avasin hanan ja letku ruiskautti vedet kauhealla paineella kohti hautoja. Säikähdin, että olin kastellut pariskunnan, joka kierteli hautausmaalla. Nainen oli touhukas, mies ikään kuin peesaili perässä.

Mies tuli hanalle ja kysyi, tarvitsenko kastelukannua. Sanoin, että täytän vain juomapullon. Aloimme puhua. Nainen pysyi kauempana. Kysyin keskustelukumppaniltani heti, kuka tämä on, ja esittelin itseni. Kävi ilmi, että keskustelukumppanini ei ollut semmoisen soittajamiehen poika, jonka isäni tunsi.

Esittelin itseni ja sanoin, että olen runoilija Mauri Syrjäläisen serkku. Sanoin myös, että me Sorjoset emme oikeasti ole niin mahtipontisia kuin runoilijan hautamuistomerkki antaisi ymmärtää, mutta erikoisiahan me jollain lailla kaikki olemme. Jälkikäteen mietin, että runoilija Syr-Meri ehkä vain toi esiin meissä Sorjosissa piilevän mahtipontisuuden. Ehkä mahtipontisuuden pelkomme ja huvittuneisuutemme sukukokouksessa Syrjäläisen huvilalla suojapussit kenkien päällä onkin ollut projektiota.

Pariskunta, joka ei kuitenkaan vaikuttanut pariskunnalta, lähti tielleen ja minä vielä kävin kävelemässä lohkon, jossa on äidin ja isän hauta sekä Hugo Kyhyräisen sekä puolisonsa hauta ja Ville Summasen sekä hänen vaimonsa, joksi äitini joskus halusi. Halusi vielä 1970-luvullakin, sillä aina kun saavuimme Puumalaan Vyyhtilään isän kotipaikalle ja isä meni jonnekin ulos mittailemaan Vyyhtilän tiluksia ja katsomaan metsän kasvua tai pellon itämisiä, äiti kysyi Liisa-tädiltä  (os. Teittinen), mitä sille Ville Summaselle kuuluu.

Tai no. En tiedä, oliko näin aina, mutta ainakin yhden kerran. Muistan äidin äänensävyn. Se oli sellainen matalan kursaileva; minä tässä ihan muina naisina kysyn. KaksoisL-kirjaimellisiin sanoihin äiti lisäsi ainakin kolme ylimääräistä ällää: mitä silllle Villlle Summaselllle...

Laapustin takaisin kirkonkylälle. Pariskunta oli lähdössä torilta autolla. Jokin tempaisi minut auton viereen. Rouva istui apukuskin paikalla ja alkoi puhua. Sanoi, että on isän talosta vähän Imatran suuntaan ja on käynyt meillä kotona seurakunnan ompeluseuroissa, muistaa äidinkin, vaikka äiti kuoli jo vuonna 1996.

Kertasimme vielä, miten on mahdollista, että isän tuntemalla soittaja-Kallella on ollut samanniminen poika kuin hautausmaan keskustelukumppanillani. Keskustelukumppanini sukunimi on suomennettu Smahlista.

Aloin yht´äkkiä siinä torilla puhua Matista ja Matin eläkkeellejäämisistä. Arvelin, että keskustelukumppanini vaimo on jättänyt tämän sen vuoksi, että mies ei ollut koskaan kotona. Syytä ei mies sanonut tietävänsä. Vaimo vain "löysi paremman".

Keskustelukumppanini on ollut nosturiyrittäjä, velkainen, kuten kaikki muutkin pienyrittäjät maailman sivu. Eipä siitä "paremman" löytämiseen muuta tarvita kuin itsensä äärimmilleen venyttävä yrittäjämies, joka uhkaa jättää vaimonsa leskeksi kuolemalla saappaat jalassa työmaalle, putoamalla väsymyksestä rakennustelineiltä tai muuten vain nukahtamalla kello kuusi kolmekymmentä aamulla rattiin matkalla jonnekin kello seitsemäksi - ja kotona on sukkien poimimiseen kyllästynyt, turhautunut ja huomionkipeä vaimo.

Mies sanoi, että hän kyllä hankki perheelleen kaiken tarvittavan materiaalisen. Sanoin: "Mutta kun se ei riitä."

Pariskunta kaasutteli tiehensä. He eivät olleet pariskunta vielä, mutta toivon, että heistä tulisi sellainen. Nyt yrittäjä on ollut turvallisesti jo pitkään eläkkeellä. Hänellä ei enää ole toimettomuuden ja avioeron kriisiä.

Puikahdin kirjaston koneelle. Tietokonehuoneessa oli kaksi nettipeliä pelaavaa tyttöä. Melu oli infernaalinen eivätkä aivoni menneet synkrooniin heidän aivojensa kanssa. Teki mieleni äristä, että olkaa herrajumala hiljaa! Tajusin samalla, että jos oikeasti olisin halunnut kirjoittaa tämän merkinnän jo eilen, olisin kaivanut läppärin repusta ja mennyt naputtamaan kirjahyllyjen väliin varsinaiseen kirjasaliin. En ärissyt tytöille enkä vastaisuudessa hälytä poliisia, jos mopo-, auto- tai traktoripojat vinguttavat rengasta makuuhuoneemme ikkunan alla lukion parkkipaikalla. Nuorten pitää saada pitää meteliä ja rauhan rakastajat väistykööt. Sitä paitsi yksi mopopoika amisviiksineen ajoi kerran Matin ja Liisan asemalta ojan yli tavoittaakseen meidät linja-autopysäkiltä ja sanoakseen, että meiltä jäi bensatankin korkki auki.

Ja onhan meillä nyt desibeli-ikkiunat. Toinen jopa asennettuna paikoilleen.

Kirjastossa luin Jukka Summasen, sen Villlle Summasen pojan, tekemän nettijutun uudesta kirjastonhoitajasta. Hän oli tullut Puumalaan Seinäjoelta. Oli syntyisin Ylihärmästä, jonne hänen äitinsä ja isänsä olivat kummallisella tavalla päätyneet. Uuden kirjastovirkailijan isä oli merikapteeni ja kotoisin joko Haminasta tai Kotkasta. Äiti oli päätynyt joko Haminasta tai Kotkasta Oravaisiin, joka oli "ummehtunut, pieni ja ahdistava" paikkakunta ruotsinkielisellä Pohjanmaalla. Oravaisista äiti oli oman äitinsä kanssa muuttanut samaan rivitaloon Ylihärmään, jossa asui hänen tulevan tyttärensä isä. Näin siis syntyi Puumalaan uusi kirjastovirkailija.

Ja kun Puumalan mäet ja metsät alkavat puristaa, voi kirjastovirkailija aina katsoa Saimaan selälle.

Siinä me sitten jo kovaa vauhtia kehitimme Puumalan kirjastoa Seinäjoen Apilan suuntaan. Purimme kirjastotalon pitkän seinän ja asensimme siihen suuret lasi-ikkunat, joiden takana olisi työpöytiä ja mukavia tuoleja sekä koversimme lapsille ja väsyneille mukavat kolot takahuoneeseen löhöämistä varten.

Yht´äkkiä sanoin, että älä nyt vain jätä tätä kirjastoa, sillä silmänräpäyksen ajan minulle tuli mieleen marraskuinen räntäsade, kun Puumalan kylänraitilla ei ole ketään, ei turistin turistia ja katuvalopylväistä kuuluu yksinäinen: kling, kling, kling. Niistä oikeasti tuulella kuuluu sellainen ääni - voisiko joku selittää, mistä ääni tulee.

Kun en ensimmäisten joukossa saanut kirjettä Tampereen yliopistolta, että minut oli hyväksytty toimittajatutkintoon opiskelijaksi, vietin yhden yön ulvoen ja purren tuskissani tyynyä. Kuulin korvissani painajaismaisen kling, kling -äänen ja kuolin jo etukäteen siihen, että joudun viettämään vuoden Puumala-lehdessä, ehkä myös jäämään lehteen ikuiseksi kesätoimittajaksi.

Partasen Oili (nyk. Orispää) oli saanut valintakirjeen päivää aikaisemmin kuin minä. Kun kirje saavutti myös minut, aloin etsiä tilalleni Puumala-lehteen jotakuta Otavan opistokaveriani ja niin Puumala-lehteen tuli syksyksi 1985 Joensuusta lahjakas luontomies Pekka Makkonen. Hänestä tuli myöhemmin valokuvaaja ja taiteen tohtori.

Mielenkiintoista on, että yhteydet Pekkaan hiipuivat, vaikka hän asuikin minun Puumalassani, erikoisen laboratoriohoitajan talon yläkerrassa. Laboratorionhoitajamiehellä oli myöhemmin lemmikkinään vai oliko se silloin jo vuonna 1985, kaksi näätää tai frettiä tai jotain muuta vilkasta petoeläintä, josta puhuttiin kylällä paljon. Erikoinen laboratorionhoitaja on varmasti jo kuollut, hänen talonsa muistan kyllä ja saatan seuraavalla kerralla käydä katsomassa postilaatikosta, kuka talossa asuu nykyään.

Koetin soittaa Pekalle joskus 2000-luvun alkupuolella, kun olin jo rouva Matti Valkonen Lapinlahdella, mutta silloin oli jo aika, että ihmisille ei enää soiteltu. Soitin mitä ilmeisemmin vielä kaiken muun kiusallisen lisäksi huonoon aikaan - olisihan Pekka saattanut jättää kokonaan vastaamattakin - mutta puhelun jälkeen tuli sellainen olo, että en iki kuuna päivänä enää soita kenellekään vanhalle ystävälle.