Ei menny ihan kuin Stromsössä

to 6.9.2018

Ei mennyt putkeen eilen Kyyjärven-reissulla. Olin nukkunut ehkä kolme tuntia yhtä menoa ja tunteroisen verran pätkissä. Itketti jo valmiiksi. Minulla oli kyllä mukana Jehovan todistajien Perhe-elämän 12 avainta menestykseen printtinä, mutten edes avannut sitä. Enkä ymmärrä, miten taas saatoin meidät kaksi kaivon pohjalle.

Ehkä ei olisi pitänyt lähteä ollenkaan. En vain hennonnut sanoa, että oikeastaan nyt kyllä käännän kylkeä, sillä Matti oli napsauttanut kello kuusi kirkasvalolampun päälle. Nukahdan nykyään siinä samassa sekunnissa, kun Matti lähtee vierestä, vaikka olisin siihen asti kierinyt hikisenä yhtä aikaa sekä kylmässä että kuumassa aallossa.

Matti sanoi tähän kireähkösti, mutta kepeää sävyä sankarillisesti tavoitellen, että saatan nukkua hänen aamulähtönsä jälkeen levollisesti, sillä siinähän mies lähti hankkeeseen.

Joskaan tämä nyt ei ole kovinkaan hauskaa, on tämä ainakin mielenkiintoista. Vaihdevuodet, lasten päästäminen kotoa, avioliiton uudelleenarviointi, siivous ja järjestely, kuolinsiivoustanikin olen jo miettinyt. Ja sitä, miten mukava olisi asettua asumaan johonkin Puumalan hautausmaan lähelle ja käydä päivittäin kävellen kaupassa ja kävellen hautoja hoitamassa.

Tekisin ruokaa tattarista ja tarjouslohesta, ohrasuurimoista uunipuuroa tai jostain muista edullisista aineksista ja voisin vaikka opetella leipomaan grahamsämpylöitä. Olisi aikaa itselle. Tosin nyt kuulen taustakuoron laulun: "Eikö sinulla muka tätä nykyä ole?"

Psykoterapeuttini kysyi, onko kuvassani mukana Matti. Jouduin sanomaan, että ei, En pysty näkemään häntä. Matti ei kuulu Puumalaan. Puumala on Leonidin, siellä hän ehkä oli onnellisimmillaan. Puumalassa paistoi aina (tai no, kesällä 1999) aurinko. Minä tosin melkein luhistuin. Kesä 1999 oli taistelukesä. Emme tietenkään Leonidin kanssa taistelleet rinta rinnan, vaan pääasiassa toisiamme vastaan, mutta kumpikaan ei kuollut (ihme kyllä.). Isäkin jäi minun huolehtimiseltani ja sapuskoilta henkiin. Maria on edelleen elossa. Muistan kesältä vain katkeamattoman pikku keskosen koliikki-itkkun. (Sekään ei pidä paikkansa, ei koliikkivauva koko aikaa itke.) Paula-siskolle kiitos Marian kanssa yön nukkumisesta sekä Kosti-Posti-enolle sekä Ritvalle Marian hoitamisesta, pääsimme Leonidin, Aune-tädin ja Jukka-serkun kanssa Retrettiin. En muista, mikä näyttely siellä oli enkä kyllä mitään muutakaan, sillä olin nukkunut keväästä lähtien kolmen tunnin pätkissä.

Kummallista kyllä Puumala ei paikkana ahdista. Minulla on sukujen oikeutus olla siellä. Eikä kulman takana vaaninut kunnansihteeri Matti Sollo huutamassa: Mitä valllllheita sinä kirjoittelet lehteen! Eikä rehtorin vaimo soitellut minulle (kännissä ehkä), että minun tekisi niiiiiiin mieleni lyödä sinua.

Käytän mielikuvaa Puumalan hautausmaan risteyksessä asumisesta rauhoittumiseen, sen ei tarvitse tulla todeksi  ja ehkä eilinen itkuisuus johtui siitä, että Matti ei mahdu rauhoitusmielikuvaani. Ja miten minä olisinkaan omaishoitaja unelmieni mineriittilevyillä päällystetyssä viisikymmentäluvun omakotitalossa, jossa on puulämmitys ja ulkosauna?

Kyyjärven-reissulla olin jo syvällä itkussani Lastun kohdalla. Aloitin rakentavasti siitä, että neljätoista vuotta yhdessä eikä meillä ole ollut hetkeäkään hauskaa yhdessä. Matti sanoi, että olihan meillä yhteisiä reissuja, kuten Baltiaan, ja sitten minä taas toistin tutut vuorosanat ja listasin Matin kaikki virheet, joita minä en anna anteeksi, Ingmanin käsi- ja taideteollisen restauroinnin opettajana. Olimme aivan suossa tai männikössä, kun saavuimme Kyyjärven sahan pihaan.

Ojentelin kuormaliinanpäitä ja pujottelin liinoja lenksuista läpi. Puutavarakuormanteon jälkeen ilmoitin iloisesti, että nyt lähdetään käymään Kyyjärven kirjastossa. Minä olin itkuni itkenyt, sanonut sanottavani, tyhjentänyt taakkani, reipastuin puolessa minuutissa, Matti vasta kulki kohti pohjia.

Sanaakaan sanomatta ajoi Kyyjärven kirjaston pihaan ja kivikasvoisena ilmoitti, että tässä sitten ulkoilutetaan koirat samalla. Minä vedin Matin kädestä pitäen kirjaston sisälle enkä ollenkaan tajunnut rytmiemme eritahtisuutta. Minä olin jo itkuni itkenyt ja järjestellyt asiani päässäni. Ei yhtään hyvää hetkeä neljäntoista vuoden aikana, sen minä olin päättänyt, aviomieheni on minulle vieras ihminen ja yhteisillä reissuillakin oli vain pelkkiä loukkauksia, eihän tähän auta muuta kuin raksaliikkeen alasajo ja avioero.

Olin valmis siirtymään seuraavaan asiaan esityslistalla. Se oli kirjastokäynti.

Kyyjärven kirjastossa oli mielenkiintoinen näyttely ja näyttelysalissa Matti vajosi vajoamistaan. Minä taas lisäsin kaasua ja henki meni päälle, mikä lisäsi toisen ahdinkoa edelleen.

Kirjastokäynnin jälkeen menimme järven rantaan. Pyry kiskoi tapansa mukaan taluttimesta. Annoin fleksin aviomiehelleni ja kuvasin videon. Panin videon Facebookiin ja lisäsin tekstin: "Puutavaran hakumatkalla Kyyjärvellä. Parasta avioliitossa on todellisuuden tutkiminen yhdfessä. Pyry meni järveen ja aviomies meinasi mennä perässä."

Mitä minä kirjoitin? Aviomies meinasi mennä perässä.

Syttyi sota. Matti komensi minut ja koirat autoon. Minä aloin huutaa, minne meillä jumalauta on taas kiire ja onko mikään ihme, että mieluummin matkailen XX:n kanssa ja tutkin Soinin hautausmaita tai Pyhäsalmen abceitä, kun juoksen hiki hatussa sun perässäsi, Aviomies alkoi huutaa - tai no eihän Matti huuda, vaan puhuu tukahtuneella sisäisesti vihaisen ihmisen äänellä, olinkin ehdottanut hänelle mieskuorolauluharrastusta torstaisin Iisalmessa, sillä tiedän, että hänellä olisi mahtava ääni, jos vain hän sitä käyttäisi, ja laulu olisi myös jollain lailla tunteiden ilmaisua, että aamulla ei ollut puhe mistään kirjastossa käynnistä, minä huusin, että luulin tämän olevan yhteinen reissu - haetaan puutavarakuorma ja sen jälkeen katsotaan, miltä Kyyjärvi näyttää, onko se aikeissa kuntaliittyä mihinkään ja mihin sotealueeseen se kuuluu - luulitko sinä ihan vakavissasi, että lähden Kyyjärvelle vain pelkän puukuorman tähden ja sen vuoksi, että sinä saat pitää monologin minulle työasioista.

(Perhe-elämän 12 avainta menestykseen vilkutti minulle surullisesti korista läppäripussin päältä.)

Aloin taas itkeä. Sanoin, että haluan vain kotiin, ei huvita enää mikään. Matti käänsi auton ja ajoi sataa ja tuhatta Kyyjärven kirkonkylän lävitse, parkkeerasi auton ja trailerin Kyyjärven kirkon eteen jarrut kirskuen ja sanoi, että katsotaan tämä kirkko. Nyt kyllä harmittaa, että itkin vuolaasti, en halunnut ulos silmäpusseineni, Kyyjärven kirkko näytti siinä kyynelten lävitse keskiaikaiselta, mutta onkin rakennettu vuonna 1953.

Sen jälkeen kiemurtelimme Kyyjärveltä pois idyllistä ja mukavaa tietä, mistä en muista muuta kuin mutkat ja kotimatkalla pysähdyimme Viitasaaren lentokentällä, mistä en muista muuta kuin tönäisin aviomiestäni kauemmaksi kuin painija ikään, kun tämä kysyi, etkö vieläkään, etkö todellakaan pidä minusta. Sanoin, että en.

Työmaalla tulin ulos autosta ja autoin puutavaran suojauksessa. Aviomies ehdotti sovinnollisesti, että kävisimme kaupassa Siilinjärven K-marketiissa. (Se oli selkeästi kädenojennus.) Sanoin vaimeasti, sopii, häpeästä alkoi kehittyä oikea emäpäänsärky, olin kuitenkin jo melkein hyvällä tuulella.

K-marketin eteisessä tsekkasin, missä kunnossa oli järjestämäni kirjakierrätyshylly. Siistimistä se kaipaisi, mutta kirjoja ei ollut pudonnut lattialle kuin muutama ja nekin olivat hyllyn takana ja pudonneet minun viime viikolla ylähyllylle tekemistäni huojuvista pinoista.

Ajoimme kotiin. Matti keitti perunat ja paistoi uunissa kalan. Teki salaatin ja minä korjasin aterian päätteeksi likaiset astiat sekä latasin astianpesukoneen ja kauhoin toisen kala-annoksen jääkaappiin.

Menimme yläkertaan jo kello 20 ja aamulla heräsin kello 5 hyvin ja keskeytyksettä nukkumani 8 tunnin yöunen jälkeen rentoutuneena.

Jotta tätä kirjoitusta voisi ymmärtää, tulee lukea Osmo Kontulan Mielen seksuaalisuus.