Perintö

ma 10.9.2018

Kyllä vituttaa. Ihan armottomasti vituttaa. Takana on kolmisen tuntia yöunta. Päässä pätkii niin, että naps, naps, naps. Minulle on kehittymässä polviin asti ulottuvat silmäpussit.

Nukun nykyään viikonloppuisin hyvin ja kokonaisia öitä. Valvominen alkaa aina maanantain vastaisena yönä. Toki voisin ajatella positiivisesti, että pystyn unohtamaan työasiat viikonloppuna. Jos nukkuu kaksi kertaa kahdeksan tuntia kahtena perättäisenä yönä per viikko, on se ehkä riittävä määrä. Ja työasiat unohtuvat täydellisesti marjoja poimiessa. Kävimme perjantaina löytämässä Varpaisjärven Lapiomiestä ihanan ja sakraalin metsäsen. Metsälaikku on säilynyt toistaiseksi hakkuilta, se on vanhaa metsäpaloaluetta, jossa Matin isä on joskus 1950-luvulla ollut savotassa.

Maamerkkinä keskellä metsälaikkua on luonnon liekki: metsäpalon jälkeen salaman halkaisema mänty. Salama on suikaloinut puun liekin muotoisiksi siivuiksi. Pidimme siinä lauantaina leiriä ja sunnuntaina Matti merkkasi GPS-laitteeseen suppilovahveropaikan.

Minä kaivoin omasta vihreästä Sasta-repusta, Anna ostatti minulle muutaman vuosi sitten joululahjaksi punaisen Sasta-repun, sillä vihreä on kuulema liian eräjormamainen, raksatyömailla käytettävää vahvaa käsipyyhepaperia ja solmin suppilovahveropaikkaan valkean liehuvan merkin. Jos minä tulen hakemaan kasvamaan jätetyt yksilöt, en taatusti ota mukaan Gepsiä ja jos vaikka ottaisin, en osaisi sitä käyttää. Vahveromättäät merkitisimme tyhjillä kananmunankuorilla.

Jos metsään tulisi vaikkapa amerikkalainen antropologi, voin vain kuvitella, mitä hän ajattelisi. Suomalaiset elävät lähellä luontoa. He uhraavat jopa suppilovahveroille. Mielenkiintoista olisi myös tietää, mitä antropologi tai jokin sienenpoimija Väisälänmäen kupeessa ajatteli joskus vuosia sitten, kun merkkasin suppilovahveropaikan repustani löytämällä terveyssiteellä. Liimasin sen kepin nokkaan.

Lauantaina marjanpoimuussa meillä Matin kanssa oli ihan hauskaa. Kirjoitimme yhdessä novellia hänen nuoruuden Honkaharju-kokemuksistaan. Novellia en ole vielä tulostanut päästäni. Pitää ensin tehdä itselleni jonkinlainen miellekartta vuosiluvuista. Ensimmäinen vuosiluku siinä on 1973. Novelli ei ala Honkaharjusta tai no, jos rikkoisi kronologian, se voisi alkaa Honkaharjun uudelleenavajaisista joskus 1990-luvulta ja miesten vessan käsienpesulavuaarin äärestä.

Hm.

Matin vanhemmilla on varmasti ollut aika mutkikkaat isä- ja äitisuhteet. Se juolahti mieleen, kun aloin tutkailla aviomiehen isovanhempien syntymä- ja kuolinvuosia, mutta se, mikä jäi päällimmäiseksi, on se, että orpolasten avuksi tuli aina Josefiina-täti, joka oli omistanut elämänsä toisten palvelemiseen. Oikeasti! Semmoisia Josefiina-tätejä on Valkosten suvussa ollut!

Ja sitten Matin äiti kuulema piti ompeluksillaan myöhemmin aviomiehensä kasvattajan Josefiina-tädin vaatteissa. Matin Hilkka-täti, joka työskenteli ensin vaiheompelijana Kuopiossa Turolla ja sitten Helsingissä Syväsen Asusteella, lunasti aina ruakkikappaleita ja fiksasi ne itse vaatteiksi Matille ja hänen sisaruksilleen.

Matilta jäi rippikoulu aloittamista vaille. Syynä siihen oli se, että kun hän oli saanut juuri ensimmäiset ostofarkkunsa jostakusta Varpaisjärven kirkonkylän vaatekaupasta, varmaankin Kettuselta, virkkoi Matti, seurakunnan pyhäkoulun opettaja sanoi puhuessaan kuninkaan pojan häistä, että eihän tännekään kukaan tule farkuissa. Ne kun eivät ole juhla-asu. Matti ilmoittautui kyllä rippikouluun, mutta tuli sitten siihen tulokseen, että koska seurakunnassa ei hyväksytä köyhän pojan juhla-asua, ei hän rippikokuluun sitten mene.

Matti haki ja sai Suomen Kommunistisen Puoleen jäsenkirjan vuonna 1978. Ihailimme sitä hetken lauantai-iltana ja minä sanoin, että haluan sellaisen myös, pieni punakantinen jäsenkirja on tosi cool. Matti sanoi, että coolius ei ole peruste puolueeseen liittymiselle.

Ja onhan siinä jotain, että Iisalmen, Lapinlahden, Sonkajärven ja Vieremän yhteisessä maaseutulautakunnassa on FEMINISTISEN PUOLUEEN jäsen. Viime kokouksessa hytkyin pidätetystä hihityksestä, kun lopulta tajusin, minkälaisen mutkan olen tehnyt.

Matin äiti oli ollut Varpaisjärven kirkonkylällä ompeluopissa, paikka oli tiettävästi kirkon vieressä, jossa nyt on jonkinlainen elintarvikekioski, olisikohan siinä sijainnut jonkin ompelijan talo ja ompelija olisi sitten opettanut nuoria naisia? Matin Otto-ukin veli Eero Valkonen oli ollut kiertävässä puusepän koulussa ja saanut puuseppämestarin paperit. Hän erikoistui myöhemmin suksien tekemiseen ja valmisti metsäfirmoille työmiesten suksia. Onkohan Ingmanin käsi- ja taideteollisella tai siis kotiteollisuuskoululla ollut osuutta Eero Valkosen puuseppämestarin papereihin? Niin samaisessa Ingmanin oppilaitoksessa Matti opetti restaurointia avioliittomme alkuaikoina ja minä niin hyvin muistan kaikki virheet, joita Matti opettaessaan teki! Saimme siitäkin aikaan emärähäkän Kyyjärven-matkalla.

Mielenkiintoista myös on, että Minna Kettusen kirjassa Ingman 100 vuotta
kerrotaan, että kiertävä puutyöopetus lakkautettiin sisällissodan jälkeen. Koulun johtokunta pelkäsi, että maaseudun nuoret miehet saavat liikaa oppia, menevät puusepäntehtaisiin kaupunkiin töihin ja tulevat kommunisteiksi. Parempi on lakkauttaa opetus ja pitää nuoret miehet nöyrinä maataloustyöläisinä, joiden tajuntaa ei kommunistinen tiedostaminen paljoa häiritsisi.

Meidän isä putosi sodasta tultuaan tulevasta sukutalon isännästä juuri sellaiseksi nöyräksi tiedostamattomaksi ja työnantajalle edulliseksi kiertäväksi maataloustyöläiseksi. Sosiaalisessa vajoamisessa auttoi puuhakas äitini, joka kauniilla käsialallaan väärensi Puumalan Harmaalan kyläkoulun opettajan Selma Jaakkolan työtodistuksen ja suositukset siitä, että Vieno (os. Tiusanen) ja Unto Sorjonen ovat olleet töissä kyläkokululla - siis oikeissa palkkatöissä, tyyliin koulutalkkarit.

Helmikuussa 1950 äiti, isä ja kolme sisarustani, Kosti-veli vielä äidin mahassa, lähtivät muutama häälahjalautanen kontissa Vyyhtilästä sukutilalta Haminaan Reitkallin puutarhakoululle. Kesällä 1999 Koivulan talon aitan tyhjennyksessä isä itki omaa isän perintöään (ainoaansa?). Se oli lammasvuoripomppa, johon hiiret olivat tehneet pesän. Heitimme pompan menemään, samoin kuin minun koulukirjani (ei harmita yhtään) ja Suomi-lehden vuosikerrat (harmittaa, ne olisivat nyt poliittista historiaa). Tahtoisin kysyä joltain, oliko isä niin äykkäpäinen, että kieltäytyi vuonna 1958 Timo-veljensä maksamasta sisarosuudesta. Timo-setäni osti sukutilan Kalle-ukolta ja Roosa-mummolta (os. Smolander, Smolanderilta tuli kuivaan ja vihamieliseen Vyyhtilän taloon märännyt tapa - nukkua aamulla pitkään, se ei Vyyhtilässä ollut tapana ennen mukavuudenhaluista Roosa-miniää, tämä tuli Molanterin talosta Sorjolasta), Vyyhtilän hinta oli ollut 1,8 miljoona markkaa, josta sisarosuuksiin meni 1,125 markkaa.

Niin. Äitini, köyhän talon tyttö Kaipaalan salolta ja körttiläisen maallikkosaarnaajan, melkein papin, sanoi isä, tytär, oli ollut sota-aikana Puumalan kansahuollon apulaisjohtaja. Hän ei tainnut mennä isän kanssa naimisiin suuresta rakkaudesta, sillä suurena rakkautena vaistosin olleen Vilho Summasen, joka ja jonka vaimo pötköttävät samassa hautarivissä Puumalan hautausmaalla kuin äiti ja isä. Leonid samassa uuden hautausmaan uudessa osassa, mutta eri lohkossa.

Elo sukutalossa, suvun, joka oli tullut Puumalaan 1540-luvulla, jäsenenä, outona, köyhänä ja epäkäytännöllisenä, ei vissiin nii ku ihan napant´ itsellisenä virkanaisena työskentelyn jälkeen. Isä ja äiti keräsivät penskansa - niin kuin isä aina sanoi, ennen kuin tulee riitaa - ja lähtivät.

Reitkallin puutarhakoulu Hamina vuonna 1950, Salmenkylä Vehkalahti tehtailija Yrjösen maatila vuonna 1953, Luhjus-Hyytelä Juva vuonna 1955, Putikko vuonna 1957, Orivesi vuonna 1961, Imatra vuonna 1961 ja Kärkölän Järvelän Nummenkulma Vuorimaan tila vuonna 1969, Puumala vuonna 1981.

Luhjus-Hyytelä -tilan perheen legenda sanoo menneen konkurssiin. Sisarosuudet Vyyhtilästä jaettiin vuonna 1958. Jokin tässä ei täsmää.

Yhtä kaikki! Hyvin mielenkiintoista. Isä muistuttaa niin Mattia. Herramujee, periaatteen mies. Voisin hyvin kuvitella, että kun kerta Vyyhtilästä on lähdetty perintönä Kalle-ukon pomppa, ei sitä sen jälkeen olla mitään vailla. Asian päälle voi hieman itkeä oman omakotitalon hienoksi kengitetyssä aitassa 79-vuotiaana, kun kuopuksellakin (se nyt on ollut ongelmalapsi koko ikänsä, mutta jospa se asettuisi) on jo lapsi ja toinen tulossa. Ei sen enempää.

Toisaalta en vaihtaisi pois omaa absurdia lapsuuttani. Äiti ja isä keräsivät työkseen Vuorimaan tilalla muun muassa käpyjä ja myyriä. Kävyt olivat mäntyvartteista, joita Helsingin yliopiston sammaltutkija, professori Eemil Multamäki, oli kait tutkinut tai sitten hän istutti vartteita ihan huvikseen ja maksoi toismaakuntaiselle pariskunnalle palkkaa käpyjen keräämisestä. Myyrien keruu liittyi myyrätutkija Asko Kaikusalon hankkeisiin. Aina odotin, että jossain pyydysten liepeillä olisi ollut elävä myyrä lemmikiksi. Niin välillä olikin.