Kiitosakatistos Aikataikassa

la 8.9.2018

Ei eilen kävelty käsi kädessä pitkin Aikataikan Taidekatua. Ei haitannut, sillä Matti keksi meille mielekkäämpää puuhaa. Pyöräilin Kaikkien Pyhien Kirkkoon kuuntelemaan osan Kiitosakatistosta ja se oli sitten siinä.

Ihmiskontakteja tuli sen verran, että kirkon ovesta pujahti samaan aikaan kanssani sisälle kirkon naapurustossa asuva nainen. Kuuntelin akatistosta seitsemännen iikossin (kreikaksi: οίκος / säkeistö, talo, venäjäksi: икос) loppuun asti. Nainen lähti samalla ovenavauksella kanssani ulos.

Portailla kysyin rouvalta, kuka oli palveluksessa kanttorina. Olin juuri katsonut isalmen ortodoksisen seurakunnan sivuilta, että vakituista kanttoria ei seurakunnassa näyttäisi olevan. Kanttorina oli joku nainen, jolla oli polven yläpuolelle ulottuva hamonen ja päässään musta huivi.

Kanttorin hamosesta ja vähän hassusta huivista muistin itseni kesältä 1993, jolloin pölähdin Kuopion kaupungin lähettämien työttömien insinöörien kanssa Konevitsan luostariin kunnostamaan kehällä olevia tiloja laitoskeittiöksi. Oli minulla mukana yksi hame. Se oli luokkaa eilisen kanttorin hamonen, musta, kapea ja peitti pepun juuri ja juuri. Meitä keltanokkia nauratti suunnattomasti mukanamme Kuopiosta matkustaneet kahvilanaiset. Sanoimme heitä Sanniksi ja Matleenaksi laulun Oli lautalla pienoinen kahvila mukaan.

Kun Sanni ja Matleena kapusivat Konevitsan laivasta luostarisaaren rantaan, he olivat salaperäisllä tavalla kokeneet täydellisen metamorfoosin. Vielä talkoolaisia kuljettaneessa bussissa he olivat olleet tavallisia kuopiolaisia rouvashenkilöitä, mutta saaren rannassa heistä kuoriutui superortodoksin oloisia huivipäitä huiveineen ja pitkine hameineen.

Minua se tietenkin huvitti suunnattomasti. Seuraavalla luostarimatkalla koin itse samanlaisen kuoriutumisen. Luostari teki sen jollain kummallisella tavalla. Ensimmäisellä talkooleirilläni minulla oli päässäni pääasiassa sininen työlippis. En muista, keneltä sen sain enkä ehkä käynyt lainkaan kirkossa, sillä kärvistelin läpi senkertaisen vierailun pääasiassa mustissa farkuissa.

Kanttorin asun lisäksi kiinnitin huomiota takarivissa seisoneen naisen huimaan tatuointiin. Naisella oli yllään harmaata ja mustaa ja kun kurkin vasemman silmäni kulmasta hänen kädessään olevaa Kiitosakatistoksen liparetta, huomasin oikean käden käsivarressa yli ranteen kämmenselän päälle ulottuvan tatuoinnin. Aivan mahtavaa!

Ei voi muuta kuin lainata tähän Kiitosakatistoksen ensimmäisen iikossin sanoja: 

"Kunnia Sinulle jokaisesta ilon hetkestä;
Kunnia olkoon Sinulle, Jumala, iankaikkisesti."

Ikään kuin uudet tuulet puhaltaisivat Iisalmen ortodoksisessa seurakunnassa. Käsittääkseni ensimmäistä kertaa Aikataikan historiassa ortodoksiset seurakunta-aktiivit pitivät ruokakojua. Ohikiitävän ajan harmitti vielä, kun kurvasimme Matin kanssa metsäretkelle aukiolta Juhani Ahontietä pitkin. Olisin ehkä sittenkin halunnut olla mukana. Tunne meni nopeasti ohi.

Kanssani samaa matkaa Kaikkien Pyhien Kirkon pihalle tullut pikku nainen sanoi, että hän on jo pitkään harkinnut haluavansa käydä Lapinlahden ortodoksisessa kirkossa. Aloitin juttelun kirkon portailla kysymällä, kuka kanttori oli, kun en selän perusteella tunnistanut. Nainen sanoi, että ei tiedä, sillä tuli mukaan vain sen vuoksi, että kirkossa olivat avoimet ovet.

Minä ilahduin ja sanoin, että voi tänne toki tulla muutoinkin. Nyt semmoisen uskaltaa sanoa, sillä tunnelma Lapinlahden Kaikkien Pyhien kirkossakin on aivan toinen. Muistan erään keskiviikon pari vuotta sitten, kun yht´äkkiä kuulin kirkon kutsuvat ja vapautuneet kellot. Läksin siltä istumalta ehtoopalvelukseen. Palveluksessa kanttorina oli iloinen Kirsi-Maria silloin vielä Hartikainen. En muista, kuka oli pappina, mutta kanttorin mielialan vaistosi veisuista.

Kerroin, että ortodoksiseen palvelukseen voi tulla milloin vain - ei välttämättä tarvitse seurata koko proseduuria alusta loppuun, sillä palvelukset on rakennettu niin, että rukoukset toistuvat. Kerroin, että minäkin halusin oikeastaan kuulla vain Kiitosakatistoksen seitsemännen iikossin, jossa puhutaan taiteilijoista, runoilijoista ja tiedemiehistä.

Harmi, että en älynnyt kertoa nunna Kristodulin kirjasta Kuinka minusta tuli ortodoksi. En ole sitä lukenut, mutta jos oikein olen kirjasta kertovia lehtijuttuja tulkinnut, kirjassa nunna Kristoduli sanoo, että pyhäkön ovi tulisi aina olla raollaan uusille ihmisille. Sillä tavoin hänkin on joskus tullut Kuopiossa ortodoksiseen kirkkoon. Ohikulkiessaan vain huomasi, että ovi on hieman auki.

Saattaa olla, että nunna Kristoduli kertoi oman ortodoksisen tiensä alun minulle Solean haastattelussa vuona 2006. Kirja Kuinka minusta tuli ortodoksi valmistui vasta myöhemmin. Pitää katsoa arkistostani.

Pikku nainen Kaikkien Pyhien Kirkossa sanoi, että hän pelkää seurakuntalaisten katsovan pitkään, kuka uusi pyhäkössä oikein on. Sanoin, että niinhän se tuppaa pienissä seurakunnissa olemaan.

Ja jotta kirjoitus ei olisi lässytystä, kirjoitan tähän, että en ollut mikään nunna Kristoduli -fani, sillä tämä oli nyreä siitä, kun äiti Amma kävi halaamassa suomalaisia samaan aikaan, kun suomalaiset kirkkoon kuuluvat alkoivat eroilla kirkosta milloin minkäkin syyn varjolla. Ajattelin silloin mielessäni, että ihmiset niin kaipaavat ehdoitta rakastavaa syliä. Pehmoista energian antajaa. Kaipaus on käsin kosketeltavaa. Jumalansynnyttäjän apaattinen hahmo ei ainakaan ikoneissa (minulle) säteile rakastavaa lämpöä.

Esimerkiksi minä en ole kokenut koskaan Jumalansynnyttäjän ikonihahmoja läheiseksi. Ikonimaalarit ovat tietenkin alun alkaen olleet miehiä ja äitiys on nähty miehisen silmän lävitse. Lapsen on syytä ollut saada alkunsa ihan mistä tahansa muusta kuin lihan yhdistymisestä toiseen lihaan. Vaikka puolukasta. Äh, nyt en mene tähän.

Tällaisen kiemuran jälkeen pidän viisaana, että vaikkapa kirkkoleipiä periaatteessa saisivat leipoa vain naiset, joilla ei enää ole kuukautisia. Juttelimme tästä ortodoksisen kirkollishallituksen naisten vessassa vuonna 2009 ja ajattelin silloin, että jopas, jopas, mutta olen myöhemmin tullut toisiin mietteisiin. Senhän voi ajatella vanhojen naisten kunnioituksena! Hedelmällisillä naisilla on muuta puuhaa; synnyttää elämää. Vanhat ja viisaat naiset voivat kuuliaisuustehtävänään leipoa vaikka kirkkoleipiä.

Kirkkoleipien leipomisen sääntö kuulunee samoihin vanhoihin sääntöihin - en tiedä, onko se peräisin kanoneista, joiden noudattamisessa sovelletaan ekonomiaa - kuin se, että vanhojen sääntöjen mukaan nainen ei olisi saanut käydä ehtoollisella kuukautisten aikaan. Tästä on Luojan Kiitos luovuttu.

Kirkkoleipien leipominen vanhojen naisten kuuliaisuustehtävänä ei kuitenkaan ole paha juttu. Neuvostoliitossa ortodoksinen perinne välittyi vanhojen naisten kautta ja he jakoivat ehtoollistakin ilman sen kummempia siunauksia pönöttäviltä Moskovan piispoilta, jotka kyllä osasivat nuolla sopivasti kommunistisia vallanhaltijoita. Sama meno vaikuttaa jatkuvan nyky-Venäjälläkin. Kylmäävää on katsoa kirkkolippujen liehumista Kremlissä.

Matti lähti ärtyneenä kauppaostoksille. Murisi mennessään, ehdimmekö tänään ollenkaan mustikkaan. Kello on yllättäen jo puoli yksi iltapäivällä. Olen kuunnellut kuulokkeilta ortodoksista liturgiaa Oulusta Pyhän Kolminaisuuden Katedraalista. Erityisen tarkkaan kuuntelin kirkkoherra Marko Patrosen saarnan, vaikka ensi kuuntelemalla meinasin kelata saarnan yli. Patronen saarnasi ehtoollisjumalanpalveluksen syvemästä merkityksestä; se ei ole samanlaista pelkästään ajan pyhittämistä kuin vaikkapa ehtoopalvelus.

Tiuskaisin Matille takaisin, että sen kun nyt painut siitä ja piti sanomani, tee samalla lotto, Matti teki loton muistuttamattakin, ja vie kierrätysmateriaalit. Ei mennyt taaskaan hyvin tämä tiimityöharjoitus meiltä.

Eilen Matti halusi käydä katsomassa isovanhempiensa hautoja Varpaisjärvellä. Minulle se sopi mainiosti. Samaistan itseni Matin äidin äitiin, kiukkuiseen Iida Kainulaiseen (os. Rusanen, 1902 - 1976). Iida-mummo on ollut maailmassa ensimmäinen, joka on säilynyt hengissä luusyövästä. Matin synnyinvuonna 1957 häneltä oli amputoitu luusyövän vuoksi toinen jalka.

Iida Kainulainen on haudattu jonkin matkan päähän miehestään Matista. Tulkitsen asian niin, että Iida on ollut huonoissa väleissä miehensä kanssa - niin että haudatkin ovat pitäneet olla erikseen.

Iidan hautakaverina on poikansa Kalle Heikki. Onko Kalle Heikki nyt se Töyrylän isäntä? Töyrylää kävimme Matin kanssa katsomassa viime kesänä. Minua kiinnosti paikan ostaminen, mutta sitten kävi niin, että Matti käveli metsän peittoon. Oikeasti mies sulautui vehmaaseen metsään niin, että minua alkoi yht´äkkiä pelottaa.

Kummallinen kokemus. Maria jäi retkellä istumaan UKI-pakuun ja oli samalla tavalla kauhun vallassa, kun palasimme autolle. Ajoimme äkkiä pois ennen kuin olisimme pakuinemme kietoutuneet puustoon, liaaneihin, oksiin, lehviin.

Olen miettinyt myös Matin vanhempia. Matin isähän on kasvanut osin isättömänä. Kauko Valkosen isä Otto kuoli vuonna 1940, kun poikansa oli 12-vuotias ja perheen nuorimmainen Hilkka, joka elää edelleen, oli 10-vuotias.

Äiti Hilma Maria Räsänen eli vain kolme vuotta Otto-miestään kauemmin. Sen jälkeen lapsista tuli huolta pitämään vanhapiikatäti Josefiina, Viinu-tädiksi sanottu. Viinu-täti oli saanut valmiiksi urakkansa pikku veljensä perheessä. Viinu-tädin veli Juho oli jäänyt leskeksi marraskuussa 1918 ja kuopus oli vain 10 kuukauden ikäinen. Hänen vaimonsa Reetta Stiina oli synnyttänyt neljä tyttöä ja kuollut.

Viinu-täti (1881 – 1964) oli ollut jossakin "etelässä" sisäkkönä, varmaan hienommissa piireissä ja koska hoiti ensin toisen veljensä, Juhon (1885 – 1967) tytöt ja sitten veljensä Oton (1890 - 1940) lapset, Kaukon ja Hilkan, hän ei itse ehtinyt naimisiin ollenkaan. Tai ei! Kun Viinu-tädille naksahti Toini-vauvan ja sisartensa hoitonakki, hän oli jo 37-vuotias. Jostain syystä avioliittoa hän ei ollut "etelässä" solminut, kuten ei Otto-veljensä tytär Hilkka myöhemmin.

Mietin tätä siksi, koska me kannamme vanhempiemme taakkoja. Mitä merkitsee se, että tässä avioliitossa on ihminen, jonka isä koki sodan jälkeen suuren yhteiskunnallisen pudotuksen, sosiaalisen statuksen laskun - aikana, jolloin kaikki muut suomalaiset kapusivat keskiluokkaan ja työväestökin porvarillistui? Mitä merkitsee se, että oman äidin ja isän suhteesta muistan lähinnä sen, kuinka äiti koetti nalkuttamalla ja mouruamalla herättää isän huomion ja isä istui ison tupakeittiön pöydän ääressä ja koetti keskittyä milloin Helsingin Sanomiin, milloin Maaseudun Tulevaisuuteen, milloin Päätalon romaaneihin tai muuhun kirjallisuuteen, kuten Laila Hietamiehen Karjala-sarjaan. Sitten äiti meni piiloon omaa vaativaa itseään sekä lepäämään loputtomasta raatamisesta masennukseensa.

Ja mitä merkitsee se, että Matin isä on juuri murrosiän kynnyksellä menettänyt oman isänsä ja Matin äidillä on äitinä ollut äkäinen ja yksijalkainen kiukku-Iida, johon minä samaistun ja jota kuulema kyllä muistutankin?

Tähän kopioin Kiitosakatistoksen seitsemännen iikossin ihanat sanat:

"Pyhä Henki innoittaa taiteilijoiden, runoilijoiden ja tiedemiesten ajatukset. Tietoisuuden ylittävällä tavalla he käsittävät Sinun lakisi ja paljastavat meille luovan viisautesi syvyyden. Heidän työnsä kertoo tahtomattaankin Sinusta: kuinka suuri Sinä oletkaan luoduissasi, kuinka suuri olet ihmisessä!

Kunnia Sinulle, sillä maailmankaikkeuden lait todistavat meille voimastasi;
Kunnia Sinulle, koko luonto on täynnä Sinun lakejasi;
Kunnia Sinulle kaikesta, mitä hyvyydessäsi olet meille ilmoittanut;
Kunnia Sinulle siitä, mitä viisaudessasi olet meiltä salannut;
Kunnia Sinulle ihmismielen nerokkuudesta;
Kunnia Sinulle työn voimistavasta vaikutuksesta;
Kunnia Sinulle innoituksen tulisista kielistä;
Kunnia Sinulle luomistyön tuottamasta ilosta;
Kunnia olkoon Sinulle, Jumala, iankaikkisesti."