Lopun alut tai alun loppu

En ole vielä päättänyt, kumpi

su 16.9.2018

En vielä eilen kirjoittanut viestiä Makkosen Pekalle. Haluaisin kirjoittaa hänelle, miten tarpeellista oli, kun Pekka Otavan Huvikummussa syksyllä 1984 tai keväällä 1985 sanoi minulle, että näytän kännissä tyhmältä. Olenkin humalassa juuri sitä. Etenkin jos minulla on silmissäni piilarit. Kaikki energiani valuu silmien räpyttelyyn, aivot tuntuvat samealta ja en saa sanaa suustani. Meni vuosia ennen kuin tajusin. Tämä ei ole minun juttuni. Ei minun tarvitse ehdoin tahdoin hankkia huonoa oloa.

Eihän minun nyt tästä pitänyt kirjoittaa! Piti kirjoittamani tähän alkuun sitä, että Makkosen Pekan lausuma laski myös terveellisellä tavalla kusen tasoa päässäni. Mehän olimme lukioaikaan Sami Hilvon, Nykoppin Marjan, Sirkku Kivistön ja Irmeli Ålanderin kanssa paikallislehti Hämeenkulman nuorisosivun toimittajia. Ryhmän keräsi kokoon sarjakuvataiteilija Harri Vaalio, Wallu, jonka sarjakuvaa Unto Uneksija luin Pellervo-lehdestä. Kirjoitimme ja piirsimme, haastattelimme (toisiamme, niin olen tehnyt haastattelun kirjailija Sami Hilvosta Hämeenkulman Peruskooppiin, kun Sami Hilvo palasi interrail-reissultaan.). Me olimme joukko lahjakkaita nuoria ja Wallu ikään kuin näki meidät.

Ylioppilaskirjoituksissa kirjoitin äidinkielestä vain ämmän. Tajusin äkkiä omat rajoitukseni, mutta meni 33 vuotta ennen kuin minulle kirkastui, että kirjoittamista voi opetella. Juutuin vuosikymmeneksi yhteen samaan kirjoittamisen maneeriin, toimittajamaiseen läpätykseen. Enkä piirtänyt juuri ollenkaan. Seuraava tyrmäys tuli Otavan opiston tiedotus- ja viestintälinjalla. Oli kokonainen luokallinen täynnä osaavia, sosiaalisia, älykkäitä, erikoisia, ihania nuoria ihmisiä.

Itsetuntoni surkastui vuosiksi. 

Kiitän taiteen tohtori Pekka Makkosta kasvattamisestani. Kiitän myös yhdessä ja erikseen kaikkia niitä öh miehiä, jotka ovat asettaneet minulle rajat, kiitän myös kaikkia niitä miehiä, jotka ovat öh antaneet minun mellastaa rauhassa pöhöttyneen hybriksen vallassa.

Kiitän lisäksi lapsiani siitä, että ovat uskaltaneet syntyä minulle. Ylistäkää Herraa, sillä hän on hyvä. Sillä hänen laupeutensa pysyy iankaikkisesti. Tikkisen Hannele kysyi tekstarilla, mistä tämänaamuinen televisioitu ortodoksinen jumalanpalvelus on. Avasin telkkarin ja tunnistin ensin Ylen TV-oppaasta katsomatta.

Palvelus tulee Pyhän Aleksanteri Nevskin ja pyhän Nikolaoksen kirkosta.

Ulkopuolella

Päihteetön elämäntapa tarkoitti jäämistä monien sosiaalisten piirien ulkopuolelle ja valjuja hetkiä sellaisten ihmisten kanssa, jotka osaavat "rentoutua" ja "avautua" vain humalassa.

Olen järjestänyt meillä kotona parit societedebyytit lapinlahtelaisille ja ihmetellyt, miksi täkäläiset istuvat tuvassamme kuin tikku paskassa. Kenelläkään ei ole ollut kivaa. Ei ole kuulunut innokas rupattelu, ihmiset eivät ole keskusteluissa menneet syvälle maailmankaikkeuden ytimeen. Meiltä on puuttunut viini ja laulu. Totta tosiaan! Niin onkin! Shit happens.

Haluan kuitenkin järjestää viinittömiä ja lauluttomia kahvi- tai teekekkereitä vielä joskus. Kunhan tästä aviokriistämme nyt pääsemme. Haluan järjestää Raamatun tutkiskeluja, Raamattumeditaatioita, maailman synty ja evoluutio -keskusteluja, Jeesus-juttuja ja tieteellisiä debattitilaisuuksia ja syvälle luokkayhteiskunnan ytimeen käyviä ihmisten kohtaamisia.

Juu.

Kirjoitukseni on valmis. Ei siitä tullut novelli. Siitä tuli kirjoitus, teksti, jonka funktio kuitenkin jäi journalistiseksi, dokumentoivaksi. Oli joka tapauksessa ilo kerrankin kirjoittaa jotakin sellaista, minkä suunnittelin etukäteen. Kirjoitukseni on samalla kerronnallinen harjoitus ja sen alkuun kirjoitin itselleni muistiinpanoiksi sen, minkälaisia kerronnan teknologioita käytän. Teksti on samanlaista toimittajamaista läpätystä kuin olen koko tähänastisen elämäni kirjoittanut, mutta uutta kirjoituksessa on, että suunnittelin rakenteen etukäteen. Useinhan kirjoitan niin, että tekstiä tulee kuin ripulikakkaa. Roiskuu pitkin seiniä ja pytyn kannenkin väliin varmasti jää.

Tässä eilen kirjoittamani ja tänä aamuna loppuun saattamani kirjoitus nyt on:

Otsikko tähän, otsikko tähän 

Olin innoissani. Istuin sammaleisessa puolukkavarvikossa ja haroin hajamielisesti marjoja ämpäriin. Tai sankkoon niin kuin aviomieheni Matti minua aina niin mielellään korjaa. Ämpäri on hänen mielestään ruma sana. Liikaa ä-kirjaimia. Niistä savolaiset eivät pidä. Ääkkösien ja öökkösien lausumiseen pitää liikuttaa suuta liikaa tai panna kieli vaikeaan asentoon. Pitää mennä epämukavuusalueelle. Sitä paitsi sankossa on perusmuodossaan kaksi koota ja sana tulee astiasta, jossa on sanka.

Pulputin marjametsässä, lämpäreellä oli joskus ammoin ollut metsäpalo ja sen jälkeen, kun Matin isä on ollut siellä savotassa, ei marjapaikassa ole metsää hakattu. Puolukat kasvavat siellä hyvin ja vaikka metsäkaistale on pääosin männikköä, kosteimmissa paikoissa on mustikoitakin.

Olin lukenut paikallislehdestä, että joku nuori nainen kerää graduaan varten muistoja lapinlahtelaiselta tanssilavalta Honkaharjulta. Päätin kirjoittaa aviomieheni nuoruuden uusiksi. Olen kuunnellut hänen tarinoitaan satoja, jos ei tuhansia kertoja, ja koska olimme avioliittomme käännekohdassa – minun lapseni oli kasvatettu pois kotoa – piti kertoa miehen tarinat vielä kerran hänelle sekä itselleni.

Halusin järjestellä hänet kuin kirjakierrätyshyllyn Siilinjärven K-marketin eteisessä. Poistin hyllystä Valittujen Palojen kirjavaliot. Ne jäävät aina kierrättäjien ristiksi eikä niillä ole oikein kaunokirjallista arvoa. Eikä juuri viihdearvoakaan. En kuitenkaan hennonnut heittää kaunismuotoisia kirjoja pois. Käytän niitä hyllyinä ja tasoina.

Samalla innostuin ajatuksesta, että panen täytäntöön nyt myöhemmällä iällä opiskelemiani kirjallisuustieteen opintoja. Erityisesti minua kiinnostavat kerronnan eri tasot, mutta valitettavan hämäräksi jäivät kirjallisuusteorioiden intra- ja ekstradiegeettiset kertojat. Oli minäkertojaa, kaikkitietävää kertojaa, oli kertojaa, joka osallistui tarinaan itse, oli kertojaa, joka ei osallistunut tarinaan itse.

- Ajattelin myös olla noudattamatta kronologiaa. Kertomus voisi alkaa avioliiton lopusta ja päättyä avioliiton alkuun – toiveikkuuteen, hihkuin ja aviomieheni näytti mietteliäältä. – Sehän tulee ainoastaan tutkimuskäyttöön. En minä sitä blogissani julkaise. Toki voit antaa sen biologisille lapsillesi luettavaksi. Ja vaikka entiselle vaimollesikin.

Seuraavalla viikolla teimme yhdessä reissun sahatavaraa hakemaan ja kirjasin vuosilukuja aviomieheni elämästä parisuhdeoppaan takakanteen ja viimeisille tyhjille sivuille. Muistin, että kerronnassa saattoi käyttää hidastuksia tärkeissä ikään kuin tihentyneissä kohdissa ja nopeútuksia sellaisissa, jotka sisältävät liian ilmeisiä aineksia tai joihin ei vain tällä kertaa kiinnitetä huomiota.

Eilen Matti lähti biologisen tyttärensä pojan syntymäpäiville. Meilläkin piti olla samana vuonna syntynyt lapsi. Ja seuraavana sekä sitä seuraavana. Meistä ei tullut oikeaa perhettä. Jäin kotiin pesemään pyykkiä ja kirjoittamaan.

Päätin itse olla mukana aviomieheni kertomuksessa. Ja päätin, että teksti olkoon tietoinen itsestään. Ei se varmaankaan mikään perinteinen novelli olisi. Ehkä pikemminkin jonkinlainen kertomus elämästä, elämänkaarijuttuja. Mitään draaman kaarta en myöskään sommittelisi. Inhoan kaavamaisia kertojia, jotka sijoittavat mihin tahansa pakkautuvaa jännitystä, kliimaksin ja lopulta seestymisen.

Ensin Matti kertoi Honkaharjun tanssitustarinat ja sitten viimeksi tarinat, joissa hän on urheillut. Sujautin urheilutarinat rakkaustarinoiden lomaan ja itse pilkotan tekstissä milloin Tiara Fashion -kehykset nenälläni ja milloin lyhytjalkaisena hevostyttönä. Joka tapauksessa ulkopuolisena ja yksinäisenä kertojana. Sellaiselle ei ole kirjallisuustieteellistä termiä. Tai on. Termi ei ole kirjallisuustieteellinen tai kaunokirjallinen. Se on ammattinimike. Toimittaja.

Varsinainen tarina on tässä. En kopioi sitä toistaiseksi blogiini.

Alku, keskikohta ja loppu

Olimme puolukassa pakojaisissa ensin Aikataikaa. Meistä kummallakaan ei ollut tapahtumajärjestäjän tai edes järjestysmiehen roolia Lapinlahden taideillassa ja tuntui aivan liian intiimiltä ja paljastavalta kävellä kaksin roolittomana pitkin kirkonkylää lapinlahtelaisten joukossa.

Lauantaina sain idean Matin Honkaharju-kokemusten kirjoittamisesta ja lauantai sujui hyvin. Matti jutteli leppoisasti. Minä tapani mukaan kuuntelin ja tein tarkentavia kysymyksiä, suunnittelin kirjoitukseni rakennetta. Sunnuntaina aloin taas vajota tuttuun mustaan pohjattomaan kaivoon. Mitä helvettiä minä täällä teen? Lapseni ovat muuttamassa Lapinlahdelta pois – heidän biologinen isänsä on venäläinen ja kuollut, toinen lapsistani on koulukiusattu ja toinen muuten vain on eristänyt itsensä kaikista täkäläisistä yhteisöistä. Aviomies tuntuu vieraalta ihmiseltä.

Vietimme suurimman osan päivästä erillämme. Vaikka välissämme oli vain muutama puolukkamätäs, tuntui siltä, että välissämme oli koko maailmankaikkeus. Erilaisten todellisuuksien, erilaisten kokemusten sakea meri.