Perheen kujanjuoksu

ma 17.9.2018

"Nyt kun tytöt ovat lähdössä maailmalle (Maria on jo siellä. Vuosaaressa.), haluan ajan itselleni. Haluan myös aviomieheni itselleni!!!! Haluan Matin kanssa suppilovahveroon, puolukkaan ja mustikkaan. En tunne Mattia eikä Matti tunne minua, mutta haluan, että me tutustumme toisiimme.

Hannu Mäkelä kirjoitti aiheesta Perhe. Näinhän se on:

https://www.hannumakela.com/2018/09/15/perhe-2/

Kyllähän Matti on ollut mun tytöille ihan oikea isä. Matti opetti Annan ajamaan autoa ja nyt sitten Anna ajaa autolla pois meidän vaikutuspiiristämme, mikä on ihan helvetin hyvä, vaikkakin Anna teki viime torstaina ja perjantaina sellaisen tempun, että meinasin jättää perinnöttömäksi. Tosin palasi sitten. Kaksi ja puoli tuntia myöhässä, mutta selvitti itse sotkunsa.
Minä en tiedä, mikä tässä meidän perhekuviossa kalvaa, että me ei Matin kanssa ole muodostettu "oikeaa perhettä". Mikä on sellainen "oikea perhe"? Ja on tunnustettava Leonidin osuus. Leonid teki tytöille ruokaa joka päivä kuolemaansa asti. Nyt Matti tekee mulle (ja itselleen) ruokaa ja minä siivoan pöydän, lataan astianpeuskoneen ja teen semmoiset jälkityöt. Pesen pyykin. Siivoan."

Kirjoitin aamulla sähköpostiviestiä ja keskelle syntyi osa päivän merkintää. Siksi yllä oleva on kursiivilla. Tässä merkinnän jatko:

Kun vajoan masennuksen kaivoon tai ajaudun aviomiehestäni kauas, mietin, miksi Matin ja minun muodostamasta elämisen konstruktiosta ei ole minun tulkintani mukaan tullut "oikeaa perhettä". Minähän olen kaivannut eniten maailmassa jotain sellaista, että keittiössä olisi pitkä pöytä, jossa perhe voisi kokoontua ja jossa juteltaisiin läpi kaikki maailman asiat. Sellaisia hetkiä välähdyksenomaisesti meillä onkin ollut. Kun Anna ja Maria olivat päivähoito- ja alakouluikäisiä, meillä oli usein kylässä ja yökylässäkin ajattelevaiset siskokset Miia ja Meri sekä ihana, suloinen rauhanrakentaja Tia, josta on kasvanut mielenkiintoinen ja monimutkainen nuori ihminen, enkeliä muistuttava Katja tai sitten vanhalta kunnantalolta lestadiolaisen perheen epälukuinen määrä lapsia, lapsia oli niin paljon, että meillekin, naapuriin riitti. Ihanata!

Ne olivat hyviä hetkiä. Minulla oli tietokoneellani omat työt. Lapset leikkivät keskenään ja aina välillä järjestelin ruokapöytään jotakin. Perjantaisin kokosin kaikki penskat, jotka meiltä löytyivät, omat ja muiden, ja vein Iisalmeen Rossoon. Sitä kadun koko elämäni, että kerran pakotin pikku-Tian syömään riisiä. Tia otti haarukkaansa yhden riisinjyvän ja nielaisi sen. Näytti siltä, että pieni hahmo lyhistyy kokoon. Se oli kauheata.

Jännittävää on, että Matti kyllä tietää, miten minut saa palautettua takaisin kaivosta tai ulapalta. Hänellä on siihen keinonsa. Kun kaipaan läheisyyttä, alan äristä. Haastan riitaa, jotta voisin tönäistä toisen vähän kauemmaksi, niin se muuten on. Eilen kävimme metsässä ja olin vähällä kävellä konkreettisesti toiseen suuntaan kuin aviomieheni. Onneksi kuitenkin seurasin tätä ja löysimme puolitoista ämpärillistä suppilovahveroita.

Suppilovahveroiden siivouksen lomassa Matti tekaisi meille sienikastikkeen ja keitti perunat. Ai vittu, että inhoan sanaa pottu. Vittu Matti meni aina suhteemme alkuaikoina, kun kaikki oli vielä epäselvää ja nihkeää, kaikkea muuta kuin kaunista alkua, kotiin vaimon potuille. Voi vitun vitun vitun vittu. Potuille. Sitä sanaa ei meidän perheessä saa sanoa. Tai saa, mutta sitten puren aviomieheni kivekset irti. Omin pikku hampaineni.

Minä kävin S-marketista perunapussin ja kolmea erilaista kaalia: parsakaalia, sitten jotain sellaista kaalia, jolla on italialaistyyppinen nimi ja kukkakaalia. Annalle ostin mustikoita. Kaupassa oli kiva käydä, sillä näin, miten IPA:n Olli oli kahdessa vuodessa kasvanut pitkäksi ja raamikkaaksi mieheksi, Kalevanpihan työmaalla Olli oli ahkera ja uuras, hieno poika, mutta nyt kaupan hyllyjen välissä näytti kävelevän aikuinen. Iloitsin myös siitä, että jotenkin edes liityn tähän paikkakuntaan.

Kuuntelimme vähän aikaa Anni Sinnemäkeä Arto Nybergin ohjelmassa. Anni Sinnemäki sanoi, että kirjoittamista haittaa se, jos on pää täynnä kaikkien muiden kirjoittamia tekstejä. En muista sanatarkasti, mitä Sinnemäki sanoi, mutta Matti aloitti tutusti - ja minun verenpaineeni nousi jo ennen kuin Matti sanoi mitään; jos lukee paljon, on pää täynnä saastuneita, jonkun toisen ajattelemia, ajatuksia.

Keittiössä syttyi sota.

Aviomies kokeili kepillä arkaa paikkaani ja tökkäsi. Minä otin esille verbaalisen tikarini. Tiedän, että juuri häpyluun yläpuolella ja suoliston alapuolella on hyvä paikka. Siihen voi upottaa teroitetun veitsen. En ole ihan varma, mitä siinä miehellä on. Eturauhanen ehkä.

En sanonut, että sinä lukihäiriöisenä ylikompensoit nyt lukemattomuuttasi. Jätin sen väliin ja siirryin suoraan huutamaan, että tässä avioliitossa sitä ei ole keskinäistä kunnioitusta ja arvonantoa. Ja huusin, kuinka monta kertaa olen sanonut, että on ihan sama, mitä kautta informaation saa, kuuntelemalla, katselemalla, koskettelemalla, mutta joka tapauksessa ihminen syntyy vuorovaikutuksessa ympäröivän todellisuuden kanssa ja joskus tarvitaan myös sanoja. Taisin kyllä korostaa, että mitään ei ole ilman sanoja, nyt tosin mietin sitä, että kommunikoinhan minä meidän Pyrynkin kanssa jotenkin ylisanallisesti. Tai no. Minusta Pyry sanoi minulle tänä aamuna, että mnjoo, kun kysyin siltä, haluaako se ulos ja onko se saanut yhtään Matilta edes ruokaa. Pyry venytteli tuvan sängyllä ja mutisi partansa sisältä mnjooooo.

Sitten pidin esitelmän Hannu Mäkelän kirjasta Valo, jossa kirjailija on jo täyttä häkää rakastunut tulevaan vaimoonsa, kun avioliitto edellisen vaimon kanssa oli käynyt olemattomaksi, ja vaikka kirjailija ei muistanut juuri mitään tulevan vaimonsa fyysisestä habituksesta, koska oli nähnyt tämän vain kerran ja ohimennen ja oli ollut itse huonossa vireystilassa. Ei hän muistanut, oliko vaimolla yllään punainen kolttu vai ei kolttua ollenkaan. Kirjailija rakastui vaimoonsa pelkkien sanojen välityksellä. Ja sanatkaan eivät olleet kovin kummoisia, sillä kirjailija ei niin hirmuisen hyvin osannut venäjää eikä tuleva vaimo lainkaan suomea.

Siinä me mäiskimme aikamme taas toisiamme naamaan henkisesti. Listasin mielessäni kaikkia niitä henkisen väkivallan keinoja, joilla olen aviomiestäni pahoinpidellyt (tähän kohtaan kopioin Ylen nettisivuja):

Henkinen väkivalta on:

syyttelyä
nimittelyä, haukkumista
alistamista
nöyryyttämistä
mitätöintiä
vähättelyä tai nolaamista muiden kuullen
sosiaalista eristämistä
raha-asioihin liittyvää kontrollointia tai kiristämistä
sairaalloista mustasukkaisuutta
kyttäämistä
manipulointia
hylkäämistä
fyysisellä väkivallalla uhkailua

Loppujen lopuksi meille Matin kanssa tuli hyvä keskustelu. Voi persettiläinen, minulla onkin mies, joka tarjoaa minulle älyllistä haastetta! Tänään äsken puhelimessa jatkoimme juttua ja minä pääsin pitämään esitelmän taylorismista ja Frederick Winslow Taylorista (1856–1915), johtamisopeista. Sivusin hieman Richard Sennettin Uuden kapitalismin kulttuuria ja juuri nyt tuli mieleen, että ensi viikolla, kun Matti on Suomenniemellä hommissa, ei siis työllistä minua millään työmaalla, on pakko pitää lukupäivä ja lukea rykäistä Pauli Juutin Organisaatiokäyttäytyminen sekä alkaa hahmotella siitä työnohjausopintojen esseetä.

Eilisen keskustelun keskeytti Korpelan kujanjuoksu. Matti käski minun olla hiljaa, sillä pitää television maalaiskomedioista. Minä jäin miettimään, miksi Korpelan kujanjuoksu minua niin ärsyttää. Arvostan sen käsikirjoittajaa Heikki Luomaa paljon. Matti sanoi, että pitäisi Ylen Areenalta katsoa Laura Joutsin ohjaama henkilökuva Jukka Mäkisestä - maaseutudraaman mestarista.

Hm.

No ensinnäkin. En ole ihan varma, mitä mieltä olen Janne Katajasta. Onhan Kataja sympaattinen ja joskus onnistuin kuuntelemaan radio-ohjelman, jossa Kataja puhui kummallisen syvällisiä. Kataja oli siinä haastateltavana. Kuitenkin muistan Kansan Uutisten haastattelun, jossa Kataja, Aku Hirviniemen nuoruusbestis, kertoi vetäneensä stand up -illan yrityksessä, jossa juuri samana päivänä oli jaettu tiedot mittavista irtisanomisista.

https://www.kansanuutiset.fi/artikkeli/2091948-suomalainen-masennus-vaivaa-koomikkoa

Alkuperäistä juttua Viikkolehden uuden vuoden numerosta en nyt onnistu löytämään, mutta Kataja sanoi haastattelussa jotain sellaista, että hän toipui illasta kuitenkin hyvin. Se oli koomikon floppi ja koomikko selviytyi. Lausuman täytyi olla jotain monitasometaironiaa, sillä minä mietin, miten irtisanotut selviytyivät. Kuinka moni esimerkiksi harkitsi itsemurhaa?

Mutta onhan se hyvä, että koomikko selviytyi.

Pidän Korpelan kujanjuoksussa tamperelaisen Ilkka Jokisen esittämästä roistosta. En tiedä, pidänkö sittenkään niin roistosta, mutta Ilkka Jokisen olen tavannut livenä myöhäsyksyllä 1986 Tampereen yöelämässä ja hän oli tosi mukava ihminen. Kertokaa minulle, miksi minulla on sellainen olo, että Ilkka Jokinen oli tuolloin demari tai on joskus ennen vuotta 1986 ollut demari? En tarkoita nyt sitä, miltä tämä kuulostaa, ei se mikään häpeä ole. Tapasin kivan demarin Tillikassa.

Hm.

Minusta sarjan sankarittaren siskon kohtalo on liikuttava. Hän on kouluavustaja, jolla kuitenkin on ilmeisesti matkailumerkonomin tutkinto ja hänet ollaan valitsemassa kuntaan matkailusihteeriksi. Hänen miehensä on lipevä konsultti, joka pettää sarjan sankarin entisen vaimon kanssa sankarittaren siskoa.

Miten tämä nyt meni?

Niin. Sankarittaren siskolla on kauniit silmät. Kuin kauriilla, mutta itse sankaritar on ärsyttävä, Juuri niin. Olen sankarittarelle mustasukkainen. Hän on platinan vaalea, pitkähkö ja hoikka. Viileä, asiallinen ja hyvin työteliäs. Kaikkea mitä minä en ole.

Lisäksi sarjassa on kaksi Jehovan Todistajaa, jotka on käsitelty niin stereotyyppisesti, että se ei ole enää hauskaa. Toivon, että todistajille on käsikirjoitettu jokin yllättävä sankarirooli., Hehän kulkevat talosta taloon näkemässä asioita. Se, että ääriuskovaiset on ohjattu kömpelöiksi, yksinkertaisiksi, teennäisiksi ja vastenmielisiksi ja että kaikkea tätä alleviivataan rumalla pukeutumisella, vaikuttaa kesäteatteritasolta. Muutenkin osa näyttelijöistä replikoi kuin Ylä-Möttösenmäen harrastenäyttämöllä. Anteeksi, tämä on loukkaus Ylä-Möttösenmäen harrastenäyttämöä kohtaan. Itse asiassa kesäteatterit nykyään näyttävät todellisuuden paljon moni-ilmeisempänä kuin Korpelan kujanjuoksu heikoimmissa kohtaa.

Suhtautumiseni Matin seuraamaan sarjaan on ambivalentti. On siinä paljon hyvääkin. Juuri kepulaisen kunnan kaivoskähmäily on juuri sitä itseään! Osuvaa. Ja komediahan sarja sanoo olevansa. Mnjojoo.