Yksin sinun eilen Kajaanissa ja vuoroin Varkaudessa

su 21.10.2018

Kirjoitan niin pitkään, kun tietsikka pysyy netissä. Matti ajaa ja minä olisin halunnut istua takapenkillä. Mutta ollaan nyt sitten etupenkillä. Maria istuu kuulokkeet korvilla takana ja tarkoitus olisi etsiä jommankumman puhelimesta Ylen Areenan DDR- ja nukkumattidokumentit. Maria on ne kuunnellut, mutta haluaa kysyä meiltä jotain. En tiedä, ehdimmekö kuunnella "kuminaaman" itselukemaa omaelämäkertaa. Siitäkin Marialla olisi kysymyksiä. Niin. Kuminaama on Alexander Stubb. Anna asensi meille toimimaan aux-johdon, jotta voimme kuunnella puhelinta autoradion kautta. Tulossa on pitkä automatka.

Siunatut kuulokuvat ja perinteiset radio-ohjelmat sekä siunatut äänikirjat.

Paluumatkalle minulla on Jan-Erik Andersson Elämää lehdellä. Se on kirja orgaanisesta arkkitehtuurista. Luin sitä jo harppoen ja ajattelin, että tämä on nyt jotain mullistavaa selkeiden ja funktionaalisten linjojen miehelle. Jan-Erik Andersson on Li Anderssonin arkkitehti-isä. Isä Andersson on rakentanut hassun keltaisen talon, jossa on erilaisia ornamentteja ja sotii varmasti kaikkea sitä vastaan, mitä Matti arkkitehtuurista ajattelee. Aiomme paluumatkalla väitellä! Tai ainakin minä aion!

Eilen itkin kuin vesiputous Kajaanin kaupunginteatterin Yksin sinun -näytöksessä.  Ihan ensin alkuun oli vaikea virittäytyä seuraamaan näytelmää. Ehkä minulle meinasi jäädä päälle kiire ja pitkä matka. Vaikka läksimme ajoissa ja olimme entisellä suojeluskuntatalolla liiankin aikaisin. Oli vain sellainen hätä.

Näköjään nykyään teatterissa ei enää ole esirippuja. Ei varmaan ole ollut valovuosiin, mutta en ole tullut ajatelleeksi. Näyttelijät olivat nytkin näyttämöllä valmiiksi viikkaamassa lakanoita, kun valuimme sisään. Menimme saliin ikään kuin suoraan näytelmään sisään. Sama oli Seinäjoen kaupunginteatterin Saarnaajassa. Olimme kuin herätyskokousteltan katsomossa. Teki mieleni yhtyä näytelmän lauluihin.

Yksin sinun -näytelmässä ei ollut kuin kaksi näyttelijää. Eeva Aitta Leenana, kymmenisen vuotta aviomiestään nuorempana vaimona, ja Kari Suhonen, Jari-Mattina, perinteisenä miesmiehenä, jolla oli lanteillaan naulapussivyö ja joka teki koko ajan saunan lattian korjausta. Projekti vaimon mielestä olisi saanut olla jo valmis kauan sitten. Miten osuvaa tämäkin.

Matillakin on sellainen vanhanaikainen naulapussitaskuvyö. Hämärästi muistan. Siinä on kaikki tarvittava. Se kuitenkin kului niin loppuun, että joutuu roikkumaan reliikkinä aitan oven pielessä. Aitta pitäisi korjata. Rengasvarasto pitäisi korjata ennen kuin se kaatuu lahona jonkun päälle. Nykyajan timpurin liivit ovat kuin joutavat taisteluliivit. Ne kun lataa täyteen, ei mahdu telineiden välistä eikä pienistä raoista, kuten Rautalammin museon puurakennusen alapohjan sokkellin tehdyistä ryömimisaukoista. Ai niin. Meillä on ensin viikolla yhteinen projekti. Pitäisi käydä museolla viemässä tuulimyllyn porras ja pärehöylää suojaavaa vitriini sekä tyhjentämässä smainen kuuluisa alapohja lahottavista aineksista. Matti saa häiriöttä rakentaa porrasta, kun minä en tiistaina pyöri jaloissa. Menen Sukevalle ja Sonkajärvelle Markku Suokonaution piiriin. No niin. Tulipa ensi työviikon aikataulu tähän kirjattua.

Seuraavassa tekstissä on juonipaljastuksia. Kirjoitan näytelmää itselleni auki, jotta muistaisin nyt kaikkia asioita, joita eilen panin merkille ja joita ajattelin, että näitä pitää ajatella. Yksin sinun oli kuin suoraan äänitetty meidän keittiökeskusteluistamme. Maria sanoi väliajalla, että ihan sama olisi kuin olisi istunut kotona ja kuunnellut Matin ja minun riitelyä. Ilmeisesti pitkään yhdessä olleiden puolisoiden väliset vuorosanat ovat kaikkialla - näin siis yltäkylläisissä länsimaissa, missä oikeasti ihmisten huolet eivät ole kovin kummoisia, näin sanon, kun venäläisten nykynovellien Toisaalta, kaikkea voi tapahtua lukeminen on hieman kesken. Kaikkea voi tapahtua. Isäpuoli voi vallan hyvin humalapäissään heittää kaksivuotiaan kitisevän penskan kerrostalon roskakuiluun ja lapsen äiti voi saada lemput työstään sen takia, kun menee sairaalaan hoitamaan lastaan. Kaikenlaista. Roskakuiluun heitetty lapsi voi jäädä henkiin.

Eilisessä nähtelmässä saunan lattian alta löytyi luita. Lattian korjaus lykkäytyi siksikin. Lattian alla olevat luut olivat symboliset. Luuranko kaapissa. Ja niiden avulla selitettiin sitä, miksi Jari-Matti sai päähänsä, että aviopari lähtee ilman poikia Kreikan-matkalle. Vaimo kyllä olisi ennemmin tehnyt vaikka yhdessä Jari-Matin kanssa lattian valmiiksi, mutta remonttia ei kannattanut jatkaa, sillä luiden alkuperä piti selvittää. Sekin oli symbolista. Leena  olisi mieluummin läiskinyt lattian umpeen ja jättänyt luut silleen. Hän ei selvästikään halunnut lähteä Jari-Matin kanssa yhteiselle matkalle eikä ylipäätänsä kohdata tuskaa tuottavia asioita pariskunnan yhteisestä menneisyydestä.

Leena verhoutui pelkoonsa. Kulisseista kuului lasten ääniä. Vaikka lapset eivät olleetkaan näyttämöllä, lasten äänet velvoittivat. Yhteinen matka ilman poikia tuntui pelottavalta tietenkin siksi, että äiti pelkäsi lapsille matkan aikana "tapahtuvan jotain", mutta myös siksi, että hän ei yhtään halunnut kohdata aviomiestään. Yhteisellä matkalla he olisivat kahden.

Toisaalta Leena on yrittänyt jotain. Jari-Matti valittaa, että aina kun hän näkee vaimon yöpöydällä parisuhdeoppaan, tiedossa on seuraavan yönä kello neljä piinallista parisuhdekeskustelua. Leena myös heilutteli jotakin paksua koirankorville luettua opusta.

Näytelmässä tuli hyvin esille naisen raivo. Leena kävi kerran viikossa nyrkkeilemällä purkamassa aviomiestään kohtaan tuntemaansa vihaa. Tunnistin raivon ja vihan. Meillä se ehti kasautua kymmenen vuoden ajan. En usko että Matilla ei olisi ollut vihan tunteita minua kohtaan. Tai jos ei vihaa niin ainakin inhoa on ollut. Matilla inho ja minulla viha ja voimaton raivo. Kiltin ihmisen tapa purkaa negatiivisia tunteita on ollut passiivis-aggressiivisuus ja pistely.

Minä hain apua. Ja petyin siihen, että toinen tuli niin eri tahdissa.

Samaa sanoi aviopari Leena Aitta ja Kari Suhonen, kun näytelmän jälkeen yleisö saattoi jäädä saliin juttelemaan näytelmäprosessista. Me Marian kanssa myöhästyimme keskustelun alusta, sillä luulimme, että tilaisuus on teatteritalon aulassa. En tiennyt, että näytelmäpariskunta on aviopari todellisessakin elämässä. Itse asiassa en juurikaan googlaillut näytelmää. Jotenkin ajattelin, että kuluta elämystä puhki etukäteen ja hyvä niin.

Näytelmässä puoliaikaan piillyt pointti, punctum, kaiken taustalla olikin Leena Aitan ja Kari Suhosen omasta elämästä. Heitä kokemus on yhdistänyt. Matin ja minun avioliiton kulminaatiopiste löi väliimme kiilan. Asia on aivan täysin vielä puhumatta. Kirjoittamatta, käsittelemättä. Nyt pissattaa. Jari-Pekkaan on viisi minuuttia. Matti on ärtynyt. Voin minä kusta puskaankin.