Yksin sinun vielä vielä vielä
ja loput 5.12. jälkeen

ma 22.10.2018

En ollut lukenut Snellman kesäyliopiston kutsua kirjoittamisen perusopintoihin loppuun asti. Lopussa oli pienellä painettuna, että opintoihin kuuluu ennakkotehtävä. Olisi pitänyt lukea jokin blogimerkintä, kirjoittaa siitä pari sivua tekstiä ja sitä ennen kirjautua järjestelmään. Kaikki muu kyllä onnistuu, mutta rekisteröinti ja kirjautuminen ei. Vihaan, vihaan, vihaan tietokonejärjestelmiä, joihin pitää kirjautua. Eniten vihaan raksaliikkeen palkanlaskentajärjestelmää, johon pitää kirjautua kaksi kertaa ennen kuin pääsee tekemään yhtään mitään. Nytkin pitäisi kahdelle ihmiselle tehdä palkkatodistus ja varmaan työtodistuskin. Viime viikolla, kun Maria oli kotona, sain hädin tuskin palkat laskettua. Palkkalaskelmat ovat vielä nätissä pinossa ikkunalaudalla. Kirjekuoret sentään tulostin.

Tänään! Tänään! Kirjaudun palkanlaskentajärjestelmään ja teen palkkatodistukset. Rykäisen työtodistuksetkin Matin allekirjoitusta vaille valmiiksi. Mainesanat Matti mieittiköön tykönään. Niin röyhkeä sentään en ole, että kirjoittaisin nekin omasta päästäni.

Tuntuu, että elämä hukkautuu. Järjestelmään kirjautumisiin. Johtamistaidon opistossa sentään on järjestelmä, johon pääsee sähköpostilinkistä. Kirjautua ei tarvitse. Siitä huolimatta en ole päässyt sinne sisään iloitsemaan Työelämä 2040 -paperista, jonka muudan opiskelutoveri sinne ystävällisesti meille etsi.

Eilen läksimme Helsinkiin. Veimme Marian. Otin varmuuden vuoksi mukaan isoveli-Kostin viimejouluisen joululahjakirjan. Se kävi Vuosaaressa. Piti jättämäni Marialle, josta veli tai Ronja-Sini voisi sen hakea. Hämärästi ajattelin myös, että jos olisimme lähteneet ajoissa, olisimme voineet käydä kahvilla Kosti-veljen viehättävässä pikku talosessa Mäntsälän etelämutkassa.

Eihän se niin mennyt. Aloin aamulla lukea Annan Rosebudista lunastamaa Jouni Tossavaisen Kuoharit I-III:a ja se oli sitten siinä se lähtö. Olin lukenut kirjaa salaa polvieni päällä lauantai-iltana entisessä Fransmannissa, minkäniminen ravintola nyt onkaan: Frans ja Sofie, miksi ihmeessä muuten? Kajaanista ajaa hujelsimme Lapinlahdelle, Maria lupasi tarjota koko perheelle ravintolaillallisen ja vaikka Matti ei enää ollut nälkäinen, kiristin hänet mukaan myös. Kuuluuhan hän perheeseen, hyvänen aika! (Naurua, hysteeristä naurua!). Kuohareiden lukeminen ei viivyttänyt mitään prosesseja Kuopiossa, mutta toimi vastalauseena Matin kuntoutusryhmäsomettelulle.

Pienirintaiset sauvakävelevät reippaat ja tekevät työläisnaiset marketin kassat ja siistijäyrittäjät siellä what´s up -ryhmässä helisevät Matille, että on jo ikävä. Viereisestäkin pöydästä ravintolassa joku pitkän partamiehen nauta vilkuili Mattia niin, ettei meinannut housuissaan pysyä. Olin vähällä ärähtää, että vittu katso nyt silmiin sitä omaa miestäsi siinä.

Marian kamat oli sunnuntaiaamuna suurimmalta osaltaan pakkaamatta, Trafista vammaisen pysäköintilupa hakematta, Paulalta ja Villeltä haetut öljyvärimaalauskankaat pingottamatta (Maria halusi kaksi pohjaa: ison ja pienen.). Lisäksi Marian avustajapalveluseteliohjeet olivat hautautuneet epämääräisen akvarellipaperiröykkiön ja kehysten alle. Ja minä vain luin Kuohareita ja hihitin.

Matti tuli ärtyisäksi ja Joroisten Jari-Pekkaan asti istuimme autossa kukin hiirenhiljaa. Kirjoitin merkintääni ja ihmettelin, miten tietokone pysyy kuin ihmeen kautta netissä. Olisin lakannut heti kirjoittamasta, jos kone olisi heittänyt pellolle tai virta olisi loppunut. Sitten oli pakko sanoa, että kusettaa.

Jari-Pekan jälkeen aloimme kuunnella Sakari Silvolan kolmiosaista radio-ohjelmaa Nukku-Matista ja DDR.stä. Maria ei ollut hankkeessa mukana kuitenkaan, vaikka sanoi, että halusi kysyä ohjelmasta jotain. Marialla oli koko matkan ajan kuulokkeet korvilla. En tiedä, mitä tytöllä oli meneillään, mutta kysynee kysymykset Silvolan dokkarista sitten, kun aika on kypsä. Ällistelin sitä, miten joku vielä Ylellä (sentään) tekee perinteisiä radio-ohjelmia, jossa on haastatteluita ja ajatuksella tehtäviä välispiikkejä. Ei mitään tyhjänpäiväistä murrepaskaa, kuten Radio Sandelsissa jatai mikä Radio Savon se nyt on, jossa savonkieliset äijänkäppyrät lättyyttävät lätilätilätilätilää.

Enkä tässä käy haukkumaan sen enempää kaupallisia nuorisolle suunnattuja radioasemia, joista minulla on kokemusta sen verran, että viime talvena jouduin kuuntelemaan kypäräkuulokkeista Lapinlahden lentokenttää lumipyryssä hiihtäen sitä, kun ihmiset saivat soitella ohjelmaan omista heräteostoksistaan. Voin sanoa, että ei ollut ilo taivastella toimittajan kanssa, kun joku oli hylännyt seitsemän tonnia maksavan maastopyörän kerrostalonsa kellariin. Mietin, mitä herrajumala minä sellaisella tiedolla teen.

Ehkä sen verran teen, että syvemmin tiedostan erilaisten todellisuuksien Suomessa eriytyneen. Koska vielä ei ole päästy globaalipääomien verotukseen ja kansalaistuloon, olisi ohjelmaan soittaneen työtuloista pitänyt ottaa veroa sen verran, että hänen ei olisi tarvinnut pönkittää jotain ylikansallista maastopyörän valmistusfirmaa ja kulutuskeskeistä elämäntapaa. Proggressiivisella verotuksella olisi senkin yhteiskunnan mädättäjän tulot hoidettu kansalaispalkaksi niille, jotka eivät halua täysin vapaan länsimaisen markkinatalouden kyytiin. Ja sitten ei tarvitsisi urbaanin luovan luokan pelätä, että (hienosto)kerrostalon kellarista täysin tarpeeton maastopyörä joutuu kansantalouden kiertoon, kun joku polkupyöriä varasteleva köyhä sen itseään piikittääkseen varastaa. Jos olisi kansalaispalkka, ei kenenkään tarvitsisi samentaa tietoisuuttaan huumeilla tai viinalla.

Kaikki voisivat olla mukana työnjaon yhteiskunnassa ja urbaani luovan luokan edustaja voisi isoine tuloineen nukkua yönsä rauhassa ja hänen turhakkeensa voisivat ruostua kerrostalon kellarissa, kunnes ne päätyisivät kiertokansantalouden rattaisiin jälleen purkutyöpajaan, jonka vieressä olisi toinen tuotantolaitos, joka tekisi purkuosista uusia polkupyöriä, pääoman tuotoilla eläjät eivät todennäköisesti huomaisi mitään, jos vähän heidän tuotoistaan nipistettäisiin, tai sitten annettaisiin pääomien virrata ja luotaisiin omat paikallisvaluutat, jotta tuloja voitaisiin jakaa oikeudenmukaisemmin kuin nyt täysin vapaassa länsimaisessa markkinataloudessa:

"Asiahan on nimittäin siten, että heti työnjaon päästyä alulle itse kullekin tulee jokin määrätty yksinomainen toimintakehä, jossa hänen on pakko pysytellä tai josta hän ei pääse ulos; hän on metsästäjä, paimen tai kriittinen kriitikko, ja hänen on pysyttävä sinä, jollei hän tahdo menettää toimeentuloaan – kun taas kommunistisessa yhteiskunnassa, jossa kenelläkään ei ole mitään yksinomaista toimintakehää, vaan kukin voi täydellistyä mille alalle tahansa, yhteiskunta sääntelee yleistä tuotantoa ja juuri sen kautta luo mahdollisuuden tehdä tänään tätä, huomenna tuota, aamupäivällä metsästää ja iltapäivällä kalastaa, illalla hoidella karjaa ja syönnin jälkeen kritisoida, aivan kuten mieleni teke, ilman että olisin aina metsästäjä, kalastaja, paimen tai kriitikko.” (Karl Marx, Pääoma, s. 91-92 työnjaon yhteiskunnasta)

Kun nyt tuli puheeksi globaalit pääomien virrat, kerron, että eilen Matti sen verran suostui mykässä vihassaan minulle sanomaan, että Ylen Areenalta voisi löytyä juutalaisten pyhiä tekstejä. Semmoiset kun ehkä minua kiinnostaisivat. Niinpä paluumatkalla kuuntelimme hiljaisuuden jälleen vallitessa Juha-Pekka Hotisen toimittamia keskusteluja juutalaisuudesta.

Mukana studiossa olivat ylirabbiini Simon Livson sekä Lähi-idän tutkimuksen yliopistonlehtori Riikka Tuori ja Helsingin yliopiston seemiläisten kielten ja kulttuurien emeritus professori Tapani Harviainen.

Niin. Simon Livson. Olisi ollut mahdollisuus haastatella Simon Livsonin vanhempia, kun he vielä asuivat Varpaisjärven Korpijärvellä Huuhkajan tilalla. Simon Livson on kirjoittanut ylioppilaaksi Rautavaaran lukiosta, jos nyt olen oikein ymmärtänyt. Ylirabbiinin äiti on Marion Rungin sisko. Mutta kun. Matti ja Liisa -lehdessä vallitsi ennenkin outo poliittiseseti korrekti sovinnaisuus, samanlainen kuin Lapinlahdella koko ajan. Ei voida sanoa jotain ääneen. Ei voida sanoa ääneen, vaikka minusta olisi hienoa; ylirabbiini on Varpaisjärveltä, Varpaisjärvellä on asunut juutalainen perhe! Eikä siinä vielä kaikki. Jos olen oikein ymmärtänyt. Rabbiinin isä, Ariel, on sukua, jos ei ihan veli, Muumit tuottaneelle Daniel Livsonille.

Ohjelmassa tuli esille se, että Livsonit ovat lähtöisin Valko-Venäjältä, Vitebskistä, nauratti, kun Simon Livson puhui ohjelmassa Belorussiasta. Hänen viiden sukupolven takainen isoisänsä on tullut tsaarin armeijan mukana Suomeen ja saanut jäädä. Mielenkiintoista olisi tietää, miksi ihmeessä joku on halunnut jäädä Suomeen.

Kun nyt tuli puheeksi juutalaiset, voisin palata Marxiin. Myös Marx oli juutalainen. Riikka Tuori väläytti sivulauseessa sen, että koska juutalaiset eivät ole voineet omistaa maata, he joutuivat historiassa huolehtimaan rahasta, pääomista ja rahanlainauksesta. Niinpä heistä tuli rahan liikkeiden tuntijoita.

Siksi Karl Marx ymmärtää, miten pääomat tuppaavat kasautumaan. Ei tekisi kokoomuslaisillekaan pahaa ymmärtää se, että pääomien kasautuminen johtaa myös monopolikapitalismiin. Pääomien liike ei johdakaan vilkkaaseen liike-elämään tai taloudelliseen vilkkauteen, vaan siihen, että pääomien omistajat tulevat hysteerisiksi ja haluavat aina vain suurempia voittoja.

(Senhän tajuaa jo pikku lapsikin!)

Livsoneita en haastatellut, mutta Juha-Pekka Hotista haastattelin vuonna 1989, kun hän oli Kemin kaupunginteatterin johtaja. Hotinen on sanonut vuonna 2007 50-vuotissynttärihaastattelussaan Hesarissa, että .... "Teattereissa käy valtavasti väkeä, menossa on kolmas tai neljäs voimakas ryhmäteatterin aalto 60-luvun jälkeen, ja aina kun osuu esitykseen, jossa yleisön ja esiintyjien yhteys on erityisen voimakas, se tuntuu aivan hurjalta." Tarve ei siis ainakaan ole kadonnut. Mutta.

"Taiteellinen teatteri on ehkä ajanut itsensä marginaaliin. Taiteentekijöiden toimeentulo, hyvinvointivaltion ideologia ja sen kulttuuripolitiikka, vasemmistolaisuus ja koko ihmiskäsitys ovat murroksessa, mikä on johtanut utooppisten näköalojen menetykseen, jonkinlaiseen pettymyksen ilmapiiriin". https://www.hs.fi/ihmiset/art-2000004478567.html

Pidin silti kovasti lauantaina iltapäivällä teatteripariskunnan Eeva Aitan ja Kari Suhosen näytelmästä Yksin sinun. Kyllähän siinä oli keskiluokkaisten ihmisten joutavia napanöyhtäongelmia, mutta niinhän meillä Matin kanssakin paljolti on.

(Voi, kuinka keskiluokkaa vihaankaan! En vain keksi, miten erottua siitä. Ehkä sillä tavoin, että ei ole keskiluokan kanssa missään tekemisissä. En ehkä sano sille edes päivää, jos tulee vastaan jossain Marketin käytävällä. En ole sitä näkevinänikään. Piiloudun hyllyjen väliin tai työnnän pääni syvälle pakastinaltaaseen.)´0 111 = Pyry kirjoitti noi numerot nenällään, se koettaa syödä sinihomejuustovoileipääni. itse valitsemilleni ihmisille moikkaan suu suuresti auki niin, että kitarisani jäänteet näkyvät, kuten brittisosiologi Beverley Skegss Kansan Uutisissa, kun kävi Suomessa esittelemässä kirjaansa Elävä luokka ennen sen suomennoksen valmistumista. Ja halaan näyttävästi niin, että kuulen, kuinka sivulliset ajattelevat äänekkäästi paheksuen, miten sopimatonta käytöstä yrittäjän rouvalta/rakennusmestarin rouvalta. Oi, Seppo, milloin pääsen halaamaan sinua taas!)

Matti huomasi eilen ennen Joroisia, että mökötän. Minua vain niin ärsytti se, että taaskaan edellisenä iltana yksi avioliittoonsa kyllästynyt keski-ikäinen ja keskiluokkainen nainen ei saanut Kuopiossa ravintolassa silmiään irti minun aviomieheni herkkuperseestä.

Teki mieleni alkaa kirkua. Ota sinä tämä työväenluokkainen rosoinen mies, joka luulin olevan taistelija ja anna minulle hutera mustapartainen hernekeppisi, joka näyttääkin pystyyn nostetulta itkuiselta kävelevältä identiteettiongelmalta, metroseksuaalilta, koti-isältä. Eikä edes habituksellaan uskottele muuta.

Yksin sinun -teatteriesityksen jälkeen oli mahdollisuus tosiaan jutella näyttelijäpariskunnan kanssa esityksen valmistelusta ja näytelmän kulusta. Maria ihmetteli, miksi olin niin hiljaa. Yleensähän en ole. Pidin esityksestä niin, että en saanut sanottua mitään.

Eturivissä keskellä oli juuri sellainen uuden sukupolven nuori mies, jollaista niin toivoisin aviomiehekseni omille tyttärilleni. Tunteistaan avoimesti puhuva, taiteellinenkin, herkkä, avoimesti sitä. Nuori mies otti tilan kysymyksilleen ja niin oli hyvä. (Hän oli harrastajateatteriohjaaja, jos oikein ymmärsin, kun kuuntelin sivusta session jälkeen narikalla.)

No niin. Nyt meillä on Matin kanssa liput Yksin sinun -näytökseen Varkauden teatteriin keskiviikkona 5. joulukuuta. Kun saan tämän merkinnän kirjoitettua, alan taistella Jyväskylän yliopiston Koppa-kirjautumisen kanssa. Ticketmaster ei muistanut, että olen joskus rekisteröitynyt järjestelmään enkä minä muistanut salasanaa. Mitään uutta salasanaa ei järjestelmä minulle lähettänyt eikä tietenkään samalla sähköpostilla päässyt kirjautumaan systeemiin mukaan. Tähänhän tämäkin päivä kuuluu. Sisäänkirjautumisyrityksiin. Lopulta soitin Varkauden teatteriin, jossa vastasi ystävällinen ihminen. Alankin soitella teattereiden myyntipalveluihin tästä lähin.

Nuori harrastajateatterimies kysyi ihania ju20u02r5 (Pyry taas kirjoitti nenällään tekstiä) juuri oikeita kysymyksiä Eeva Aitalta ja Kari Suhoselta. Hän kysyi muun muassa sitä, onko teatterilaispariskunnan helpompi käsitellä vaikkapa juuri parisuhdeasioitaan kuin tavallisen ei-teatterilaispariskunnan. Nauratti, kun Aitta kääntyi poispäin miehestään ja raaputti pitkää ja kaunista säärtään (en sano räyh, sääri oli viehättävä, en yhtään murise, oikeasti!) ja Suhonen kääntyi vaimostaan toiseen suuntaan. Kummatkin sanoivat kuin yhdestä suusta: "Eeeei eeei varmaankaan, eeeeeei ei ole."

Nuori mies kysyi, mikä oli kummankin näyttelijän lempikohtaus. Kari Suhonen sanoi pitävänsä vanhainkotikohtauksesta, joka oli näytelmässä eteuma. Sitä ei vielä ollut tapahtunut. Se ei ollut takauma. Eteuma-sanan keksin justiinsa itse. Se saattoi olla myös aviomiehen fantasia. Siinä vaimostakin on tullut vanha (ei pidä unohtaa sitä, että Yksin sinun -kuviossa vaimo oli kymmenisen vuotta miestään nuorempi.) ja pariskunta istui vanhainkodin penkillä ja mies katseli valokuva-albumiin tallentamiaan kuvia saunan lattiaremontista. Siis niin kuin printtejä.

Nyt kun minut saivat ottamaan älykännykän, olen alkanut kuvata Mattia ja meidän tavallista elämäämme. Pitää siirtää kuvat isolle tietsikalle ja kovalevylle sekä printata niitä, kun meillä nyt värikopiokone vielä on. Pitää myös printata valokuvia, joita otin kesällä Helenan rippijuhlila. Ihan innostuin valokuvauksesta siinä!

On vielä vähän epäselvää, vietämmekö vanhuutta Matin kanssa, mutta pitää varautua printtikuvin siihen, että vietämme. Matti ei tosin halua Lapinlahdelta minnekään tai ei ainakaan halua yhtään enemmän Etelä-Suomeen, ei yhtään kauemmas lapsenlapsistaan. Minä en ole vielä päättänyt. Ehkä tätä asiaa ei tarvitsekaan aktiivisesti päättää. Aika näyttää. Ehkä jään tänne, ehkä en. Ehkä asumme Matin kanssa yhdessä, ehkä asumme kahdessa (paikassa). Erota en halua. Tai juuri nyt tuntuu siltä, että en halua erota.

Eeva Aitta vastasi, että hänestä oli ihana näytellä kohtausta, jossa jokin sauna-tarjoilija-hieroja-yrittäjä koetti vietellä Jari-Mattia. Yksin sinun -näyttämöllä ei ollut muita näyttelijöitä kuin Aitta ja Suhonen. Kari Suhonen oli esimerkiksi sekä Leenan ystävätär Anu että Jari-Matille läheinen mummo Kerttu. Eeva Aitta näytteli aviomiehestään Jari-Matista kiinnostunutta naista.

Siinä muuten oli isona teatterin lumo. Näyttelijä voi uida toisen nahkoihin, kun on ammattilainen. Mies voi olla naisena ja nainen toisena naisena.

Jotain aika paljasta tuli Eeva Aitta sanoneeksi, kun kertoi hekumallisesti, kuinka hän toisena naisena koetti vietellä aviomiestään Kari Suhosta. Hän käytti aviomiehensä todellista nimeä. Ei näytelmähahmon Jari-Matin nimeä.

Minustakin toinen Eeva Aitan esille ottama kohtaus, se, jossa Eeva kuoriutuu lakanoista saunan lauteille ja juttelee aviomiehensä mummon Kertun kanssa, oli hieno ja syvä. Kerttu vanhana naisena on viisas. Hän ei tuomitse sitä, että Leenalla oli lapsen kuoleman jälkeen paha vuosi ja koska vaimoihminen oli huonossa hapessa, lohtu tuli tulisesta intohimosuhteesta, joka sitten onneksi kuitenkin päättyi, sillä perheeseen syntyi vielä poika, Manu. (Todellisessakin elämässä pariskunnalle syntyi poika.)