Kansallisteatterin Kolme valjuhkoa sisarta

Vahtimestari oli ihan paras markkinointimies

su 25.11.2018

Eilisestä Kansallisteatterin Kolmesta sisaresta tuli mielenkiintoinen taide-elämys. Suorastaan fyysinen kokemus. Pyörätuolipaikka oli parvella ja avustajana olisin joutunut istumaan portaiden toisella puolella niin, että Mariaan ei olisi ollut fyysistä kontaktia.

Sellainen piti olla, koska Kolmessa sisaressa oli vahvoja multivisuaalisia ärsykkeitä, kovia paukahtavia ääniä ja jopa strobovalot. Välkkyvät valot saattavat laukaista Marialla epilepsiakohtauksen. Ainakin ne tekevät päähän epämukavan olon. Kun Maria saa säpsyn, pitää ottaa rauhoittavasti kiinni joko kädestä tai olkapäistä. Uuden Tuntemattoman tyttö katsoi Matin sylissä istuen ja piti suurimman osan elokuvasta päätään isäpuolensa kainalossa.

Illallinen Iisalmen Rossossa elokuvan jälkeen kului Marian kiroilua kuunnellen.

Niinpä Kolmessa sisaressa väliaikaan asti keikuin Marian vieressä välillä seisten, välillä kyykyssä, välillä omituisesti lattialla pyörätuolin vieressä rönöttäen. Alhaalta lattialta näin vain screenin ja siitäkin vain osan. Se, mitä näin, määräytyi edessä olevan katsojan pään asennosta.

Väliaikaan asti tunsin katselevani kokeellista taide-elokuvaa. Ihan kuin olisin palanut nuoreen aikuisuuteeni ja Tampereen lyhytelokuvajuhlille. Tietenkin oli mielenkiintoista verrata Kajaanin kaupunginteatterissa Marian kanssa katsomaamme Yksin sinun -näytelmää, jossa oli vain kaksi näyttelijää ja minimalistinen lavastus. Ohjaaja Paavo Westerbergillä lienee Kolmessa sisaressa ollut käytettävissään kaikki maailman teatteriresurssit. Ihmeelliset, vikenet, nostimet, valot, kamerat ja valkokankaat. Onhan se hienoa ja pari kertaa vuodessa sellaisesta voi varmaankin käydä nauttimassa.

Mukavaa oli huomata, että pidin enemmän Yksin sinun -esityksestä ja sen minimalismista, sekä Seinäjoen kaupunginteatterin Saarnaajan helluntaikokousestetiikasta. Saarnaajassa oli lankuista tehty katsomo eikä itse näyttämöllä juuri mitään muuta kuin näyttelijät. Kolme sisarta jätti kummallisen kylmäksi. Muutaman kerran hymähdin huvituksesta. Sisarten rakastajat eivät juuri toisistaan eronneet - kuka oli kenenkin, olisi jäänyt jokseenkin epäselväksi, vaikken olisi kököttänyt parvella lattialla penkkirivistön selkänojien takana. Toki rakastajien sentimentaaliset tunteenpurkaukset olivat hassuja, ylimitoitettuja ja huvittavia ja toki Jussi Vatanen, Veršininä, oli ihan hassu odottamassa vihityn vaimon tekevän lopultakin iitsemurhan.

Olavi Uusivirta Tuzenbachina vääntyili kummallisesti väliajan jälkeen pitkin näyttämöä. Vääntyilyn symboliikka oli epäselvä. Ehkä oli tarkoituskin, että mönkimisen merkityksettömyys korostui. Me Marian kanssa vain tuijotimme tylsänä parvelta alas, että siinä se iskelmälaulaja, sanovat vasemmistolaiseksi, etenee. Mnjaah, ehkä tosiaan oli tarkoitukskin, että roolihenkilöiden tuska ei koskettanut. Ei oikein kenenkään. En tiedä, iskisikö Tšehovin alkuperäisteksti.

Sen sijaan Jussi Vatasen moraliteettisaarna kosketti. Hieman. Jopa. Ihan kuin Vatasella olisi ollut siinä kohtaa oma ääni, Jussi Vatasen ääni, ei Veršinin ääni, eikä näyttelyä. Mitä meidän elämäntavastamme sanotaan kahdensadan kolmensadan vuoden päästä?

Ja kun sotajoukot keräsivät Kolmen sisaren viheliäisestä pikku kaupungista kamppeensa, näin sotilaissa Omonin miehet, jotka nousivat maihin Konevitsassa kesällä 1998, kun olimme saarella igumeni Varsonofin aikakaudella ja Leonidin kanssa yhdessä. Sen jälkeen en siellä ole käynyt. Igumeni Varsonofissa oli jotain outoa sen lisäksi, että tyyppi oli täysi juoppo. Jotain outoa luostarissa oli silloin tekeillä, ilmapiiri oli jännittynyt enkä sen jälkeen ole Konevitsassa oikeastaan halunnutkaan käydä. Kynnys on muodostunut liian korkeaksi, on vaikea pukea sanoiksi, miksi en sinne halua. Buhtassa, silloin kesällä 1998, suomalaiset olivat todistaneet ammuskelua, me saarella näimme vain mustat sukat naamansa peitoksi nostaneet konekiväärimiehet, omonit.

Strobovalokohtaus oli kuin elävästä elämästä Pietarin yökerhodekandenssista. Olen tämänkin jo kertonut, mutta tulkoon taas. Kerran reissulla, jolla veimme vaateapua Siverskin lastenkotiin, jäimme pariksi yöksi Pietariin - tai voi olla, että minä vain jäin ja tulin junalla takaisin kotiin Kuopioon, kun muut menivät, minne pitkin Suomea nyt sirottuivatkin, kemiläisten pakulla - eksyin aamuyöstä yökerhoon ja kappasta vain - ihmiset tuhannen päissään tai jossain aineessa, lypsykonemusiikkia, kylmiä ilmeitä ja estradilla oli ketjussa elävä karhu stripparin kanssa.

Joo, oikeus nautintoon. Se oli kamalaa. Ajattelin, että tätä en tod. halua.

Ihan jees Kolmessa sisaressa oli myös suutelokohtauspotpuri screenillä. Se alleviivasi populaarikulttuurista paskaa, jota ammennamme päivittäin eri media-alustoilta. Potpuriin oli päässyt jopa suudelmaotos Disney-animaatiosta Kaunotar ja kulkuri.

En saa oikein selvää googlaamalla, kuka oli itseään Lermontoviksi ja ihan aikansa sankarin näköiseksi itseään näytelmässä sanonut "sieluton häirikkö" Soljonyi, mutta tehokas tämä oli. Ilmeisesti Samuli Niittymäki. Ihan kuin Soljonyi olisi ollut jossain sienessä tai muulla matkalla koko ajan. Nimesimme näyttelijän Marian kanssa Miki Liukkoseksi.

Jussi Vatasta jo kehuin. Pakko tunnustaa, että hän on syventynyt. Sen sijaan Olavi Uusivirta ei Tuzenbachina vakuuttanut. Ehkä pitää tutustua alkuperäistekstiin, kuten bestis-Raili teki, ja sanoa vasta sitten. Ehkä Tuzenbachin piti olla juuri olaviuusivirtamainen, pintaa, pintaa, pintaa, iskelmälaulaja. En nähnyt Tuzenbachia kaksintaistelussa, vaikka istuin väliajan jälkeen korkealla tuolilla ja näin jopa näyttämölle. Maria hoksasi kohdan, jossa Tuzenbach poloinen ammuttiin. Hänhän oli Soljonyin kilpakosija. Nythän kun hahmotan juonen, henkilöiden suhteet ja tapahtumat, voisin lukea Kolme sisarta venäjäksi.

Kumman valjuksi jäi myös sisarkolmikko. Maria tunnisti Emmi Parviaisen, Mašan, heti Salkkareiden Annika Sieviseksi. Maša oli hiljaisesti katkeroitunut, viinaa salaa siemaileva juopahtava säihkysääri, sääret olivat kyllä upeat, niitä katsoin ihmeessäni parvelta, ylimaallisen kauniit, niillä kelpaa korkokengissä konkkelehtia. Marja Salo oli sisaruksista valjuin, ymmärrän, Irina vain on veltto. Hän käy lennättimessä töissä eikä uskalla repäistä itseään tiilitehtaalle lähtevän Tuzenbachin kumppaniksi eikä oikein osaa torjua dekadenttista Soljonyitäkään.

Myötätuntoni oli Natalia Ivanovnan, Natašan, puolella. Nataša oli vulgaari ja käytti liian räikeää vihreätä vyötä. Hän pyöräytti muksun toisensa jälkeen kolmen sisaren älykköveljelle, Andreille, josta ei oikein tullut mitään, kunnanhallituksen jäsentä kummempaa. Mutta mutta. Natašalla oli myös vaurautta, ihan riihikuivaa rahaa ja hän lunasteli aviomiehensä pelivelkoja. Jos totta puhutaan, olisi minunkin tehnyt mieleni potkaista vastaava tunijadetsloisporukka (тунеядец = loinen) pois talostani, jos semmoinen olisi sinne pesiytynyt.

Anna-Maija Tuokkona Natašassa oli munaa!  Hän veti verevänä ja lihallisena näyttämöllä jonkun tanssibiisin niin, että Maria ainakin jammasi parvella kuin jollain festareilla. Minäkin olisin halunnut irrotella samalla tavalla, mutta heräsin vähän hitaasti horteestani ja sitten tilanne olikin ohi.

Olgan piti olla hyväntahtoinen. Ei Elena Leeve minusta oikein onnistunut sellainen olemaan. Lopun suuri sovituskin oli vähän sinne päin: Olga otti vanhan njanjan luokseen asumaan ja eli ilmeisesti elämänsä loppuun asti vanhapiikaopettajattarena. Valitettavasti suurta sovittavaa loppukohtausta edelsi alun tusina pitkää venäläisklassikkotyyppistä monologia - minä luulin, että Tšehov ei jaarittele - ja Maria painui rullalle edessäistujan niskaan huulillaan epätoivo: Äiti! Milloin tämä loppuu? niin, että loppukohtaus rypistyi ja kurtistui, kuivui ja mureni.

Olisiko Tšehov kääntynyt haudassaan, jos dramaturgin veitsi olisi viiltänyt osan monologeista loppupuolella pois? Ja mitä sitten, jos olisi kääntynyt haudassaan? Itsehän mestari on mennyt sanomaan, että tekstissä ei saa olla mitään ylimääräistä!

On minulla huono omatunto. Kirjoittamisen perusopinnoissa oli ensimmäisen kurssin ennakkotehtävänä kirjoitus palautteesta. Tiedän. Annoin nyt parjaavan kolautteen enkä korjaavaa palautetta. Ja on pakko miettiä, vaikuttiko asenteeni Kolmea sisarta kohtaan liikaa se, että en vain pidä valjuista, mihinkään tarttumattomista ihmisistä. Tuntui vain siltä, että näytelmän roolihenkilöt jäivät hienojen kulissien ja teknisen kikkailun varjoon. Tai sitten he vain olivat kaukaa parvelta katsottuna niin turkasen pieniä, ettei toivottu vaikutus säteillyt sinne ylös asti. Olen elämässäni ollut kerran baletissa, olimme Riitta Turusen kanssa Moskovassa Bolšoi-teatterissa juuri samalla tavalla piippuhyllyllä. Läksimme väliajalla pois, sillä balettitanssijat näyttivät onnettomilta tulitikku-ukoilta.

Se, mikä erityisesti lämmitti mieltäni, oli Kansallisteatterin vahtimestari. Meidät saateltiin invaovelta perille asti ja näytöksen jälkeen invaovesta ulos lämpimän, jämäkän ystävällisesti. Minä pulputin Salkkareista ja Omasta maasta ja Markku Pölösestä Karjalan kunnaineen. Teatterin vaksi kertoi, että Kansallisteatterin Romeossa ja Juliassa näyttelee nuori Oman maan näyttelijä, joka ei ole pääosan esittäjä ilomantsilainen Konsta Laakso. Google sen lopulta kertoi. Romeona Kansallisteatterissa on Oman maan ihan huippuriipaisevan Iivo-rengin roolin tehnyt Olli Riipinen (riipaiseva Riipinen, noh, nälkä jo vaivaa, pitää mennä ravintolavaunuun kohta ruisleivälle, teksti kömpelöityy sitä enemmän, mitä alemmas verensokeri laskee.) . 

Kansallisteatterin Romeo ja Julia ei taida mennä enää keväkaudella. Sen kyllä haluaisin nähdä ja toivoisin Annankin näkevän, jotta voisimme verrata Kuopion kaupunginteatterin sovitusta Kansallisteatterin sovitukseen.

Tekstiin ei jäänyt yhtään kursivointia, sillä pelastin merkinnän Suonenjokea edeltäneeltä nettikatkolta. (Lisäilin kursiiveja maanantaina aamupäivällä). Kotisivueditori meni monta kertaa jumiin tätä kirjoittaessa ja lopulta viime tipassa pelastin melkein valmiin tekstin word-dokumentille. Sen verran vielä kehun tässä, että sain Roman Sentšinin Jeltyševit, erään perheen rappion alkumatkasta nytkähtämään vaikeasta kohdasta eteenpäin. Olen sivulla 54. Ehkä selviydyn vielä kirjasta elossa ulos.

Lukemiseni jumittui kuukausimääriksi kohtaan, jossa päähenkilöperheen isä sulkee millarilaitoksen pesulahuoneeseen, hapettomaan tilaan, joukon juovuksissa olevia nuoria miehiä. Heistä yksi on toimittaja, joten tapauksesta tulee skandaali ja kirjan varsinaiset tapahtumat alkavat. Erityisen vastenmielinen Sentšinin kirjassa on kohta, jossa päähenkilömillari katsoo työtoveriaan lääkäriä: "Kun Jeltyševin katse osui naisen valtavaan naamaan, lihaviin käsiin, häntä puistatti inho, ja hän ajatteli lääkärin miestä säälien. Lääkärin nimettömässä kiilteli vihkisormus melkein ihoon uponneena.... miten miesparka tuommoisen kanssa..." Sitten millari ajattelee omaa vaimoaan, tämä on myös lihava: "Vaikea sanoa, milloin sen tytön sijasta, josta ei saanut silmiään irti, oli viereen ilmaantunut tuttu ja välttämätön, mutta yhdentekevä olento, vaimo."

Tuttu? Lihava? Yhdentekevä? Yhtä kuin vaimo?

VITTU ! Haloo, olen kurkkuani myöten täynnä tätä. Lihava on yhtä kuin vastenmielinen. Voi VITUN VITUN VITUN VITTU näitä mieskirjailijoita ja miehen katsetta, saatana. Työntäköön Roman Sentšin Jeltyševinsä syvälle anusaukkoonsa. Sentšinin novelli kokoelmassa Toisaalta, kaikkea voi sattua on kuitenkin kirjoitettu lämpimästi En jaksa näitä miesnihilistejä ja prkl Tšehovkin eilisen perusteella alkoi tuntua kylmältä kyynikolta. Olkoon, Tolstoin Anna Karenina viihdelukemistoa. Minä rakastuin viime lukukerralla työteliääseen Kittyn kosijaan, en muista romaanihenkilön nimeä tässä enkä uskalla googlata, sillä ollaan Matkuksessa ja kohta yhteys katkeaa taas. Kolmessa sisaressa ei ollut ketään, johon rakastua, paitsi ehkä pähkähullu Soljunyi.

Ja seki ärsytti eilen, se on kyllä ihan Tšehovin vika, että Kolmessa sisaren mukaan kaikki mikä ei ole kusta, on paskaa. Olisin odottanut Olgasta enemmän lämpöä ja hänen järkevästä ratkaisustaan jotain ilonpoikasta.