Rikhardinkadun kirjastossa löysin
Arsenin neljä elämää

pe 23.11.2018

Työnohjaajaopiskelijoiden pienryhmätapaaminen on aivan pian. Sovimme sen tosi pienen pienryhmämme kanssa Kasarmintorin tuntumaan. Minä olin ensin ihan, että häh, mikä on Kasarmintori ja missä, mutta sitten googlasin. Tänne kävelee Helsingin rautatieasemalta alle kymmenessä minuutissa. Paitsi minä en tietenkään, sillä kävin korjauttamassa silmälasini ja vähän aikaa kävelin arviolta tänne päin. Pikkuisen kiskaisi sivuun, mutta ei haittaa. Tulipahan askelia. Ja siitäkin kertyi, kun kävelin Rikhardinkadun kirjastokorttelin ympäri etsimässä sisäänkäyntiä.

Lounaan söin japanilaisessa pikku ravintolassa. Jos jatkan vastaavanlaisten lounaiden syömistä, ylipainoni on hävinnyt kahteen kuukauteen. Juu. Avokadotartar oli kevyehkö. Ja misokeitto vieläkin kevyempi.

Rikhardinkadun kirjastolla on maanantaina Venäläisen kirjallisuuden seuran jutska. Seuran vieraana on Jevgeni Vodolazkin, jonka romaanista, Arsenin neljä elämää, kääntäjä Kirsti Era sanoi, että se on ihan mun kirja. Kirsti Era oli vuosi sitten meillä Lapinlahden Venäjä-seurassa vieraana. Meillä oli ihan yleisöäkin; Hoijakan uskolliset.

(Korjaus: su 25.11.2018 klo 12.24.Kirsti Era ei ole Arsenin neljän elämän kääntäjä. Hän on suomentanut muita venäläisiä nykykirjailijoita, kuten Roman Sentšinin Jeltyševit, erään perheen rappio. Arsenin elämät on suomentanut Elina Kahla. Kyllä minä sitä vähän kummastelin, kun isä Hannu Pyykkönen ortodoksi.netissä ylisti Vodolazkinia ja etenkin ortodoksiasiain tuntemusta. Kirsti kyllä tietää paljon ja vaikka mistä, mutta ortodoksissa en ajatellut hänen olevan lautasellaan, tiedätttehän venäläisen sanonnan на своей тарелке, "olla lautasellaan, joku sujuu joltakin helposti, sillä on "omalla alueellaan, lautasellaan".)

Hm. Olen puhunut siitä, että pantaisiin Lapinlahden Venäjä-seura nukkumaan, mutta sehän voisi verkottua sihteerinsä, minun, välityksellä Venäläisen kirjallisuuden seuraan. Aionkin kun tästä tokenen panna jäsenhakemukseni Venäläisen kirjallisuuden seuraan. Pikkuisen semmoiselta seura vaikuttaa, että ei ihan silleen niiku kilju, että tänne vain jäseneksi, mutta prkl minä yritän. Kaikkea tulee kokeilla - paitsi omaa siskoa ja kansantanhuja. Tai karaokea.

Muistaakseni kirjailija Gerry Birgit Ilvesheimo sanoi Kaisa-talon kirjastokahviossa tavatessamme, että mun kandeis käydä Rikhardinkadun kirjastossa. En ole vielä venäläisen kirjallisuuden osastoa täältä löytänyt, kuten Gerry neuvoi, mutta taiteilijakirjanäyttelyn löysin. Semmoinen taiteilijakirja me Marian kanssa joululomalla tehdään, Marian runoista ja valokuvista. Käyttäköön tyttö sitä sitten portfolionaan tai ei, mutta kirjasta, omasidotusta, on ollut puhe. Meillä on sopivaa karheata paperia. Ja runoja ja kuvia voimme väreissä printtailla valokuvapaperille tai jollekin erikoispaperille.

Hannu Väisäsen taiteilijakirjasta otamme mallia!

Arsenin neljää elämää minulla ei vielä ole. Repussa on Roman Sentšinin Jeltyševit, erään perheen rappio. En saa edes avattua kirjaa, sen jälkeen, kun luin sitä kohtaan, jossa tulee millareiden korruptoituneisuus. Tajuntaani iskivät Leonidin kuulustelupaperit, jotka löysin lasten isämatkalaukusta, ja vaikka Ylä-Savon subcomandante Sentšinin Jeltyševeistä minulle aika käskevään sävyyn puhui. Sentšinin novelleista pidin kyllä kovasti kokoelmassa Toisaalta, kaikkea voi sattua. Kaikkea voi sattua. Niin. Jouni Tossavaisen Kuohareista vielä kirjoitan, mutta vasta sitten, kun olen saanut kirjoittamisen tieteellisten ja taiteellisten lähtökohtien oppimispäiväkirjan kirjoitettua. Ja nyt! Nyt alan kaivella läppärin kätköistä työnohjaajaopiskelijoiden pienryhmän vertaistapaamisen edellisen kerran muistiota, joka on kesken. Jatkan sen loppuun. Aikaa on reilu puoli tuntia ja sitten siirryn itse tapaamiseen.