Sukupolvi- ja avioliittoromaanin alku

su 18.11.2018

Istuin Helsingin yliopiston Kaisa-talon kahviossa. Odotin Gerry Birgit Ilvesheimoa, lapinlahtelaislähtöistä kirjailijaa, entiseltä nimeltään Ritva Ruotsalaista. Hän on vaihtanut nimensä ja samalla myös identiteettinsä julkaistuaan esikoisromaaninsa Pandora ristimänimellään. En ihan tarkalleen tiedä, mitä kirjan julkaisun jälkeen tapahtui, mutta kyse nimenvaihdoksessa oli käsittääkseni siitä, että samannimisiä näiltä raukoilta rajoilta oli useampi kuin monta.

Sain Gerryltä kutsun Kaisa-taloon, koska hän aikoi haastatella minua mikrohistorian opinnäytetyöhönsä. Gerry itse oli aikoinaan ollut Helsingin yliopiston filosofian laitoksella professori Ilkka Niiniluodon tutkimusassistenttina. Gerryn yliopistoura jäi väitöskirjavaiheeseen, kun hän ryhtyi kirjailijaksi. Nyt hän opiskelee historiaa motiivinaan kirjoittaa oman sukunsa tarina.

Ruotsalaiset ovat lähtöisin Lapinlahden Pällikkään kylän mahtavasta Puron talosta. Puron talon nykyinen isäntä, Gerryn 91-vuotias setä, on muuttanut nimensä Puronheimoksi. Syy on sama kuin Gerryllä. Kalevi Ruotsalaisia on 16100-numerohaussa 42 kappaletta. Gerryn isoisovanhemmat kasvattivat Puron tilaa 1800-luvun nälkävuosina ostateltuaan kylän pieneläjiltä metsätilkun sieltä, toisen täältä.

Kuulin vast’ikään tarinan siitä, miten muuan lapinlahtelainen pieneläjä Hukkasuon nykyisen Natura-alueen laitamilta oli vaihtanut metsämaansa säkkiin ruisjauhoja. 1860-luvun nälänhädän juuret olivat 1850-luvun Oolannin sodassa. Engelsmannit seilasivat Suomemme rannoilla ja me peruskoululaiset lauloimme 110 vuotta myöhemmin Sumfaraa, sumfaraa, sumfarallallallaa (1). Rallatus tuntuu nyt sydämettömältä, sillä brittijoukot tuhosivat länsirannikon viljavarmuusvarastoja ja sodankäynnin välillisenä seurauksena Rautavaaraa ja jopa Nurmesta kauempaa vaelsi väkeä Varpaisjärven Korpisen kylälle kuolemaan ja tulemaan haudatuiksi Koiraharjuun. Suomessa kuoli vuosina 1866 – 1869 nälkään 150 000 henkeä. Syyt nälkäkuolemiin olivat poliittiset. Kyse oli pitkistä talouspoliittisista prosesseista ja nopeista huonoista päätöksistä. Esimerkiksi valtionhoitaja J. V. Snellmanin mielestä nälänhätä oli ”rahvaan omaa syytä”, vaikka tuontiviljaa tasapuolisesti Suomeen jakamalla olisi ruokaa riittänyt kaikille. (2)

Itä-Suomen kaskiviljelyalueilla 1700-luvulta lähtien muodostui maalaisköyhälistöä, maatonta väkeä, joka kierteli perhekunnittain työmahdollisuuksien perässä. (3)  He, loiset, elivät kädestä suuhun. Jotkut olivat saaneet raivattua hieman maata, josta nälkävuosina joutuivat luopumaan. Suomi siirtyi kaskiviljelystä karjatalouteen metsäteollisuuden vuoksi – ei ollut vara hukata metsävarantoja kaskiviljelyyn. (4) Siinä missä kaskiviljelyn Suomi oli ollut yhteisöinä suhteellisen tasa-arvoinen, taloudellinen murros viilsi syvän ja märkivän haavan tilallisen ja tilattoman väestön välille 1800-luvulla.

En pääse Gerryn sukutarinaan, mutta hänen opinnäytetyöhönsä pääsen. Gerry kirjoittaa aiheesta Suomen lamat 1990-luvun alussa ja vuoden 2007 pörssiromahduksen jälkeen.

Olen hyvä keisi.

Minusta tuli looseri 1990-luvun lamassa ja perustimme toisen aviomiehen kanssa osakeyhtiön kesäkuussa 2008 juuri, kun rahoitushanat pörssiromahduksen jälkeen menivät kiinni.

Neuvostoliiton romahtaminen johti Suomen demokraattisen sosialismin tuhoon ja samalla siihen, että tuhokapitalismi (5), jota meillekin oli hinkattu vuoden 1978 Korpilampi-seminaarin jälkeen, pääsi valloilleen. (6)

Vuoden 2007 pörssiromahdus osoitti, että globaalikapitalismin oloissa yksi prosentti maailman väestöstä on onnistunut kahmimaan omaisuutta enemmän kuin loput yhdeksänkymmentä yhdeksän prosenttia yhteensä.

Saman 1990-luvun alun kauhun on kokenut kirjailija Katariina Romppainen. Olimme Katin kanssa Lapin Kansassa kesätoimittajana vuonna 1988 ja piirtelimme ajan kuluksi ja toistemme huvitukseksi jättiläismäisiä peniksiä kesätoimittajien kuvapäiväkirjaan iltatoimitus- ja päivystyshuoneessa. Samaisesta huoneesta soittelimme poliisin iltakiertoja Ruotsin puolelle Haaparantaan, kun ikätoverini Juha Valjakkala, ja hänen tyttöystävänsä, vuotta nuorempi, Marita Routalammi olivat tappaneet polkupyörän tähden Västerbottenissa Åmselessa isän, äidin ja 16-vuotiaan pojan. (7)

Kati opiskeli Tampereen yliopistossa sosiologiaa ja minä journalismia. Juha Valjakkalan rikosura oli alkanut vuonna 1980 autovarkauksista. Minä pääsin sinä kesänä ripille ja seuraavana kesänä olin rippileiri-isosena.

Tiedän, että Katilla on meidän sukupolvemme lamaloosereiden tarina käsikirjoituksena. Se ei ole kelvannut sellaisenaan kustantajalle. Vuonna 2010 Kati sai ties monenteen kertaan muokkaamalla lamakertomuksensa läpi tendenssiromaanissaan Pitkät päiväunet. (8)

Siinä sukupolvemme on kääritty kerrokseksi vanhusten hoitoa käsittelevän ydinkertomuksen ympärille. Kirjankustantaja laskeskeli tuolloin, että ihmisiä kiinnosti vanhusten hoito – emme me muutamat, jotka jäimme 1990-luvun alun lamassa työelämän ulkopuolelle.

Kun Kjell Westö julkaisi Rikinkeltaisen taivaan (9) tartuin kirjaan innolla. Westö on syntynyt 1960-luvun alussa ja ajattelin, että me laman kouraisemat näymme romaanissa. Emme näkyneet. Menestyskirjailija kuittaa 1990-luvun alun muutamalla lauseella. Päähenkilö teki henkensä pitimiksi historian opettajan sijaisuuksia peruskoulussa eikä muuta. Toki luokkaerot Rikinkeltaisessa taivaassa erottuvat, mutta jotenkin itsestään selvinä suomenruotsalaisessa ankkalammikossa.

Kirjailija Päivi Alasalmella uusköyhyys välittyy kirjoituskokoelmassa Loistava yksinhuoltajuus. (10)

Hän pyöri samoissa kapakoissa 1980-luvun lopun Tampereen-opiskelijaelämässä kuin minä ja Kati.  Alasalmella ei kuitenkaan vaikuttanut kirjassaan olevan mahdollisuutta paneutua köyhyyden syihin sen syvemmin. Kirja oli räätälöity samassa elämäntilanteessa olevien tietokirjaksi ja julkaistu tiettyyn tarkoitukseen. Alasalmen teksti on toki kaikin puolin voimauttavaa ja tunnistin sieltä omia kokemuksia, vaikken yksinhuoltaja ole ollutkaan.

Neuvokas ja luova olen muunlaisten olosuhteiden pakottamana ollut ja yrittäjänä nykyisen aviomieheni kanssa olemme kuin suoraan kuin John Steinbeckin romaanista Eedenistä itään ykkösosan sivulta 15. (11)

Olen entisten opiskelukavereideni kanssa yrittänyt puhua siitä, mitä tapahtui 1990-luvun alussa, mutta kokenut, että kukaan ei halua käsitellä ajanjaksoa. Suurin osa samalla toimittajatutkinnon kurssilla kanssani opiskelleista pääsi yhteiskuntaan mukaan heti opintojen alussa 1980-luvun lopulla välttämättä suorittamatta edes yhtään kirjatenttiä. He, jotka joutuivat pätkätyöputkeen 1990-luvulla ja ovat nyt vakipaikalla, eivät halua muistella ”traumatisoivaa 1990-luvun alkua”. Entäpä Kati ja minä – mehän olimme jopa työttöminä?

Gerry Birgit Ilvesheimo päätti haastattelun ja teimme lähtöä Kaisa-talosta. Yliopistokirjaston kahvilan kanssa samassa tilassa on älyllinen kirjakauppa Rosebud. Juuri sen kahden hengen pöydän takana, jossa Gerryn kanssa istuimme, oli hylly, joka tarjosi tietokirjallisuutta kirjoittajille. Nappasin sattumoisin käteeni Emilia Karjulan toimittaman kirjan Kirjoittamisen taide & tiede, sillä olin edellisenä viikonloppuna ollut opiskelemassa Kirjoittamisen taiteellisia ja tieteellisiä lähtökohtia Snellman-instituutissa.

Sisällysluettelosta tunnistin nimet Iida Rauma ja Kari Levola. Iida Rauman toisen romaanin Seksistä ja matematiikasta olin jopa lukenut. Kari Levola oli tuttu Teppo Kulmalan Tuupovaara-sarjasta. Radio Tuupovaarat I – IV ovat kollektiivisesti kirjoitetut, Kari Levola on yksi Kulmalan kommentoijista, tekijäksi Kulmalan kirjailijatoverit kuitenkin halusivat vain Kulmalan.

Ostin kirjan. Helsingin-reissusta seuraavalla viikolla, kun olin jo joitain lukuja Kirjoittamisen taiteesta ja tieteestä lukenut, tulivat kurssin opettajan Marja Wiikin ohjeet moodleen. Nauratti, kun tajusin, että olin juuri lukemassa kurssin etätehtävän oheislukemistokirjaa. Selasin heti Taina Kuuskorven lukuun Yhdessä luovuksissa. Luvussa tuli vastaan Romppaisen Kati. Hänellä on kokemusta kollektiivisesta kirjoittamisesta niiltä vuosilta, kun oli mukana käsikirjoittamassa Yleisradion televisiosarjaa Uusi päivä. Kati on näköjään ollut myös osana M.E.6 –kirjoittajaryhmää.(12)

En kuitenkaan havittele kirjoittavani sukupolvikokemustamme julki yhdessä kirjailija Katariina Romppaisen kanssa, sillä hän on jo sukupolviromaanimme kirjoittanut. Kunhan jokin kustantaja Katin romaanin julkaisi. Sitä paitsi seurasin jonkin aikaa sivusta Katin työskentelyä Uuden päivän draamaryhmässä ja tulin siihen tulokseen, että minäkin olen enemmän yksinpuurtaja.

Minulla kyllä on kokemusta sosiaalisesti hajautetusta kognitiosta.(14)

Sosiaalisesti hajautetulla kognitiolla tarkoitetaan sitä, kun yhteisön yhteisten ajattelu- tai tässä tapauksessa kirjoitusprosessien avulla saadaan enemmän aikaan kuin yksilösuorituksena. Olen ollut mukana kirjoittamassa Vasemmistoliiton pienyrittäjäohjelmaa, punavihreää asiakirjaa, demokratiamietintöä ja kuntapoliittista ohjelmaa. Olen ollut kirjoittava käsipari Lapinlahden vammaisneuvoston vammaispoliittisen ohjelman luomisessa. Vammaisneuvostolaiset istuivat selkäni takana, luettelivat huoliaan, puutteita, ajatuksiaan sekä parannusehdotuksiaan, minä kirjoitin ylös ja samalla rakensin ohjelmakokonaisuutta. Ohjelmasta tuli niin hyvä ja tarkka, että kunnan virkamiehet suuttuivat eivätkä halunneet, että ohjelma on kunnan ohjelma. Saimme ottaa sen vammaisneuvoston nimiin. Minulla oli lisäksi kunnianhimoinen tavoite, että ohjelmaa voisi täydentää parviälyn, joukkoistuksen, avulla netissä, mutta se ei aivan toteutunut.

Ensin ajattelin aloittaa tämän opinnäytetyöni lauseella: Haluan kirjoittaa avioliittoromaanin. Olisin jatkanut siitä, että voisin pyytää kirjoittamiseen mukaan kirjailija Raili Miettistä. Hänen kanssaan olemme käyneet pitkiä sähköpostikeskusteluja, jotka ovat ainakin minulle olleet antoisia, koska sähköpostikeskustelukumppanillani on ammattitaito sekä elämänkokemuksen tuoma viisaus analysoida erilaisia tilanteita. Joskus Raili onkin väläyttänyt, että tehdään kirjeenvaihdosta kirja. Ei minulla olisi sitä mitään vastaan, kunhan minun vain ei tarvitse tehdä sitä. Olen kirjoittanut sen, minkä olen kirjoittanut ja editoinnin mieluusti saa hoitaa joku muu.

Aviomieheni, yrittäjäkumppanini Matin kanssa teimme alkusyksystä 2018 mielenkiintoisen kokeilun. Muuan graduntekijä haki tietoja ja kokemuksia lapinlahtelaiselta Honkaharjun tanssilavalta. Koska tiesin mieheni kertoman perusteella, miten suuri merkitys hänen nuoruutensa parinmuodostukselle tanssilavalla oli, ehdotin sitä, että Matti kertoo minulle tarinat toistamiseen – tai no… ehkä kymmenenteen kertaan – minä lupaan olla vajoamatta patologisen takautuvan mustasukkaisuuden kuoppaan – ja kirjoitan Matin rakkaustarinoista novellikokeilun. Otin kertomuksen rakenteen malliksi venäläisen Mihail Lermontovin pienoisromaanin Aikamme sankari. Lermontovin pienoisromaanissa varsinaisia tapahtumia edeltää kehyskertomus ja vuoden 1959 suomennoksessa on lisäksi Irakli Andronikovin, neuvostoajan kirjallisuushistorioitsijan ja filologin, kuvaus teoksen taustoista sekä kirjoittajasta itsestään.

Yhteiskirjoittamisen kokeilu oli oikein onnistunut. Lähennyimme toisiamme, kun ymmärsin, mikä dynamiikka aviomiestäni on ajanut ensimmäisessä avioliitossaan ja aloin myös hieman hahmottaa sitä, miksi meistä kummastakaan ei tunnu vielä viidentoistakaan yhteisen jääkappivuoden päästä siltä, että minä, hän ja minun tyttäreni muodostaisimme niin sanotun oikean perheen. Meidän pienperheemme – sisältää minut, Marian ja Annan – on akkulturoitunut (15) Matin elämänpiiriin huonosti, jos ei nyt jopa dekulturoitunut, eikä näy tulevan kysymykseenkään, että Matilla olisi halua akkulturoitua minuun, Mariaan ja Annaan. Olemme edelleen toivoakseni hedelmällisessä konfliktivaiheessa, jota joskus ehkä ja mahdollisesti seuraa adaptaatio.

Olemme kaiken lisäksi saaneet pariterapeuttimme melkein solmuun. Pariterapeuttimme on hyvin samanlainen, hienotunteinen ja herkkä mies kuin Mattikin ja ensimmäiset kaksi vuotta hänen vastaanotollaan kuluivat siihen, kun minä kiehuin raivosta näiden kahden mimosanherkän miehen kanssa aivan liian pienessä tilassa. Kumpikin mies terapiahuoneessa voi kanssani niin pahoin, että minulta oli vähällä aivoaneurysma revetä. Olin kuin norsu pienten lasisten taideteosten kanssa, heissä on liikaa pitsimäisiä yksityiskohtia. Pelkäsin, että kun vaihdan terapiatuolissani asentoa, jompikumpi huoneessa hikoilevista miehistä murenee pieniksi siruiksi lattialle.

Haastatellessani aviomiestäni hänen nuoruuden rakkauksistaan ja biologisten lastensa äidistä, tajusin viimeistään, että me kuulumme eri sukupolviin – jumiutumisessamme tiettyihin asetelmiin ei oikeastaan ole mitään sen mystisempää.

Matti on minua vain kahdeksan vuotta vanhempi, mutta jotain on tapahtunut 1950- ja 1960-lukujen taitteessa.

Emme ole eri planeetoilta (16). Tulemme eri vuosikymmeniltä.

Matti on jäänyt suurten ikäluokkien ja meidän hyvinvointivaltiota lähes täysimääräisenä hyödyntäneen hedonistisukupolven väliin. Sosiaalipolitiikan professori Jorma Sipilä kirjoittaa, että sodan jälkeen vuosina 1945 – 1955 syntyneet ovat olleet historian lemmikkejä. (17)

Suurten ikäluokkien lähtökohdat olivat kurjat, kun sota oli Saksan rinnalla hävitty ja kaikesta oli puutetta. Sodankäynyt sukupolvi tuli rakentaneeksi Suomeen demokraattisen sosialismin – sosiaalidemokratian – kansanliikkeiden, SKDL:n, SKP:n ja Neuvostoliiton painostuksella. (18)

Kuten Jorma Sipilä lisää, suurten ikäluokkien nuoruudessa Suomen tulonjako tasoittui ja demokratia eteni. Matti pääsi mukaan yhteiskuntaan integroitumalla lapinlahtelaiseen rakennusliikkeeseen vastaavaksi mestariksi heti valmistuttuaan rakennusmestariksi ja rakentamalla perheelleen omin käsin talon, mutta joutui maksamaan talouden ylikuumenemisen aikaan 1980-luvun puolivälin jälkeen talovelastaan kiskurikorot. 1990-luvun lama ei häntä juuri koskettanut.

Tämän mammuttimaisen kappaleen lisäsin tekstiin ma 19.11.2018:

Lapsuuden perheet meillä (Matilla ja minulla) olivat taustaltaan miltei samanlaiset. Matin vanhemmat olivat maa- ja metsätaloudesta elantonsa saaneita pieneläjiä, minun vanhempani puolestaan kiertäviä maataloustyöläisiä. Lapsuuden mielen maisema meillä on kuitenkin jollain lailla erilainen. Körttiuskovaiselle äidilleni köyhyys ja siihen liittyvä vaatimattomuus oli jotenkin raamatullista, melkeinpä tavoiteltavaa. Niinpä ajattelin korskeasti, että luokkatoveripoika, porvarisperheestä, oli ihan läyhänen (19), kun mussutti jotain tyhmää Beavers-farkuista. Matti ei käynyt rippikoulua, sillä hänen siistimmät housut olivat farkut. Köyhyyteen hänellä liittyi häpeä. Lapsuuden maisema meillä on erilainen. Minä olen kasvanut päijäthämäläisessä kumpuilevassa ja hedelmällisessä peltomaisemassa. Matti karun luonnonkauniissa Varpaisjärven Korpisen kylässä, jonne Kainuusta tultiin kuolemaan nälkään tai halkeamaan ensimmäiseen otrapuurolautaseen pitkästä aikaa 1860-luvun lopun katovuosina. (20)

Viitteet:

19. Läyhänen tarkoitti Kärkölässä Hollolan Lahlen lähellä 1970- ja 1980-luvun nuorisomurteessa vähämerkityksellistä, velttoa, mitätöntä.

20. Kappale on Tšehovin ase, näennäisesti merkityksetön asia, joka tekstin edetessä nousee merkittävään asemaan. Lisäsin kappaleen kirjoitukseen ma 19.11.2018, kun huomasin, että en muistanut kytkeä tekstin alkupäässä olevaa Korpisen kylän kuvausta aviomieheni Matin historiaan, vaikka niin alun perin oli tarkoitus.

Tästä jatkuu sunnuntaina kirjoittamani.

Matin ensimmäinen perhe, se oikea, asettui jo varhain tukevasti alempaan keskiluokkaan. Elämällä oli selkeät askelmerkit. Hankitaan ammatti, löydetään aviopuoliso, tehdään lapset, kasvatetaan lapset, kumpikin käy kodin ulkopuolella sekä töissä että vieraissa, mies vaihtaa kaksi kertaa vuodessa autoihin renkaat ja vaimo tekee joka päivä kotitöitä ainakin kaksi tuntia, vanhetaan yhdessä ja kun toinen vanhuuttaan kuolee, toinenkin kuolee saman tien ja perilliset järjestävät yhteisen kuolinilmoituksen. Hautakivessä on kaksi nimeä.

Minä tulen sukupolvesta, joka luki murrosiässä Anja Kaurasen Sonja O:ta ja vakuuttui siitä, että juuri meillä hyvinvointivaltion kultapossuilla, no, meiltä puuttui ainoastaan kunnallinen perhepäivähoito, on oikeus nautintoon.(19) Jos seksi loppuu, otetaan seuraava kumppani. Tehdään lapsia aviomies numero yhdelle ja siirrytään seuraavaan aviomieheen. Ja sitä seuraavaan. Usealla ei ole lapsia ollenkaan.

Meille oli itsestään selvää, että hankimme hyvän koulutuksen. Valtio takasi edullisen opintolainan, jonka kannoimme opiskelijakapakoihin tai tuhlasimme jokasyyskuisella interraililla. Ei ollut huolen häivää. Luokat oli hävitetty eikä meillä ollut aikomustakaan tyytyä mihinkään niin tylsään kuin tiilitalo, aviopuoliso, kaksi lasta ja kultainen noutaja. Leikimme sukupuoli-identiteeteillä ja sm-nahkaruoskilla. Kun kiinnostuksemme urbaania yöelämää kohtaan uhkasi lopahtaa, aina saatoimme vaihtaa identiteettiä ja muuttaa maalle punaiseen puutaloon viljelemään biodynaamisia perunoita.

Olen viime perjantain Perjantai-ajankohtaisohjelmasta (20) lähtien miettinyt, miksi minä soittelin 23-vuotiaana poliisikiertoja Lapin Kansan uutistoimituksessa, kun Juha Valjakkala 23-vuotiaana tappoi isän, äidin ja pojan varastettuaan heidän talonsa pihalta polkupyörän. Yhteiskuntaluokat olivat vuonna 1988 vielä olemassa, mutta ne olivat piiloutuneet kaikki- ja hyvinvoivan keskiluokan alle. Minä olisin saattanut vallan hyvin olla Juha Valjakkala, jos olisin syntynyt pojaksi, Poriin ja Juha Valjakkalan lapsuudenperheeseen. Sen sijaan minulla ei olisi ollut mitään, mikä olisi estänyt minua minuna olemasta Marita Routalammi. Minähän olin samaa nautinnollista, seikkailunhaluista sukupolvea, jonka mielestä elämä on etupäässä kevyttä leikkiä.

Elämä oli leikkiä. Työ oli leikkiä. Kaikki oli leikkiä.

Kunnes Neuvostoliitto kaatui ja Suomeen tuli 500 000 työtöntä. Meillä hedonisteilla ei ollut mitään suojaa, sillä olimme suhtautuneet epäluuloisesti kaikkeen kollektiiviseen ja sosiaaliseen, yhteisöllisyyteen ja solidaarisuuteen. Emme luottaneet ay-liikkeeseen eikä ay-liike luottanut meihin.

Siinä me olimme yksilöt, individualistit. Aivan yksin kukin meistä. Ja meiltä oli tipahtanut tikkari kuralätäkköön.

(Kaikkein ääliöimmät meistä etenivät päätoimittajiksi, jotka kirjoittivat pääkirjoituksissaan, että maksavat muhkeat verot eivätkä saa niistä mitään takaisin. Ilmeisesti olivat työsuhdeautoillaan ajaneet toimitukseen omaa yksityistietä pitkin ja heidän vanhempansa olivat maksaneet heille hyvän koulutuksen jossain yksityiskoulussa. Porvarilehtien pää- ja muut toimittajapösilöt eivät tiedä edes sitä, että Kela maksaa suurimman osan heidän työterveyskuluistaan lehtiyhtiölle takaisin yhteisistä verovaroista.)

Aviomieheni tuli juuri ulkoa. Hän alkoi laittaa ruokaa. Saamme perunamuusia ja jauhelihakastiketta. Hän haki autokorjaamon pihasta pakun, jonka meidän pitäisi viedä Iisalmeen firman toiselle rakennusmestarille. Olen kirjoittanut tätä ja samalla järjestellyt eilen pesemäni pyykit sekä ladannut sekä pyykin- että astianpesukonetta. Tämä on ollut tyypillinen viikonloppu. Lauantaina aviomiehelläni on kansalaisopiston öljyväripiiri ja minä olen vain kirjoittanut, kirjoittanut ja kirjoittanut.

Parempaan päin olemme menossa. Työnjako avioliitossamme ei enää ole kovin sukupuolittunut.

Ai niin. Unohdin. Tässä avioliitto- ja sukupolviromaanissa piti olla sen toisenkin näkökulma. Ja sitä paitsi! Tämähän on vasta essee, jossa suunnittelen avioliitto- ja sukupolviromaanin kirjoittamista yhdessä aviomieheni kanssa.

Lapinlahdella sunnuntaina 18. marraskuuta 2018

Pia Valkonen

Lähteet:

1.Siivu wikipediasta 17.11.2018 klo 11.10. Wikipediassa käytetty Suomen sotilaan lauluja. 1933. Neljäs painos. Koonnut Sotilaspoika. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo.

2. Suomen Kuvalehti 9.9.2018 Hannu Pesosen artikkeli J.V. Snellmanin kova linja katovuosina: ”Rahvaan omaa syytä” – Joka kymmenes suomalainen kuoli.
3. Suomen historian pikkujättiläinen Werner Söderström Osakeyhtiö 1987 s. 412.
4. Veijo Meri Ei tule vaivatta vapaus, Kustannusosakeyhtiö Otavan painolaitokset Keuruu 1995 s. 10.
5. Naomi Klein, Tuhokapitalismin nousu (The Shock Doctrine. The Rise of Disaster Capitalism, 2007). Suomentanut Ilkka Rekiaro. Helsinki: WSOY, 2008.
6. Heikki Patomäki, Uusliberalismi Suomessa. Lyhyt historia ja tulevaisuuden vaihtoehdot. Helsinki: WSOY, 2007
7. https://fi.wikipedia.org/wiki/Nikita_Bergenstr%C3%B6m tapahtumat tsekattu tästä la 17.11.2018 klo 12.
8. Katariina Romppainen, Pitkät päiväunet Karisto, Hämeenlinna, 2010
9. Kjell Westö, Rikinkeltainen taivas, Otava, painettu Suomessa 2017
10. Päivi Alasalmi Loistava yksinhuoltajuus. Tietokirja. Helsinki: Gummerus, 2011
11. John Steinbeck Eedenistä itään osa I, Suuri suomalainen kirjakerho, Helsinki, s. 15: ”Ei kestänyt kauaakaan, kun kaikki King Cityn ja San Ardon karut ympäristökukkulat olivat vallatut ja rääsyläisperheet sirottuneet joka puolelle niiden kupeita yrittämään raaputtaa elantoaan ohuesta ja kivisestä mullasta. Tämä väki eli yhdessä kojoottien kanssa älynvaraista, epätoivoista kituuttavaa elämää. Heille ei tullessaan ollut rahaa, ei kapistuksia, ei työkaluja, ei luottoa ja – mikä pahinta – ei myöskään minkäänlaista tietoa uudesta maasta eikä taitoa viljellä sitä. En pysty sanomaan, jumalainen typeryys vai suuri uskoko heitä yllytti. Tämänkaltaista uhkarohkeaa yrittävyyttä ei maailmassa varmaankaan enää monesti tapaa. Ja silti nämä perheet pysyivät hengissä ja lisääntyivät.”
12. Heikki Patomäki, Uusliberalismi Suomessa. Lyhyt historia ja tulevaisuuden vaihtoehdot. Helsinki: WSOY, 2007
13. Emilia Karjula (toim.) Kirjoittamisen taide ja taito, Atena Kustannus Oy, painettu EU:ssa 2017 s. 209
14. Emilia Karjula (toim.) Kirjoittamisen taide ja taito, Atena Kustannus Oy, painettu EU:ssa 2017 s. 206 ja Otavan opiston nettilukion sivuilta la 17.11.2018 klo 15.03 http://opinnot.internetix.fi/fi/materiaalit/ps/ps4/04_alykas_toiminta/03_4.3_sosiaalisesti_hajautettu_kognitio?C:D=1465747&m:selres=1465747
15. https://fi.wikipedia.org/wiki/Akkulturaatio ajatus kopioitu su 18,11,2018 klo 12.44:
” Akkulturaatio tarkoittaa kulttuuriin sulautumista tai sopeutumista. Toiseen kulttuuriin muuttavan on sopeutettava elämänsä uusiin rakenteisiin.”
16. John Gray, Miehet ovat Marsista, naiset Venuksesta, paranna parisuhdettasi ja löydä partnerisi kanssa yhteinen kieli, Taskukirja Loisto Oy, 1992
17. Jorma Sipilän Puheenvuoro-palstan artikkeli Kansallisvaltion menestystarinasta voi oppia paljon, Suomen Kuvalehti 44/2.11.2018 s. 68.
18. Päivi Uljas, Kun Suomi punastui, Hyvinvointivaltion läpimurto, Väitöskirjatutkimus 11.2.2012. Ohjaajina Juha Siltala & Matti Peltonen. Helsingin yliopiston humanistinen tiedekunta. Filosofian, historian, kulttuurin ja taiteiden tutkimuksen laitos. Suomen ja Pohjoismaiden historia.
19. Michel Houellebecq, Oikeus nautintoon. (Plateforme, 2001). Suomentanut Ville Keynäs. WSOY, 2002
21. Perjantai, Mikä murhassa kiehtoo, Yle 1, pe 16.11.2018.