Johanna Holmström Sielujen saari
ja Katariina Sourin Sarana

Homoäiti menee vielä kansallisteatterissa

ma 31.12.2018

Sukevan naiset halusivat Markku Suokonaution kirjallisuuspiiriin lukea Johanna Holmströmin Sielujen saaren. Kyllähän minä kirjan tiesin, mutta en ollut aivan varma, haluanko edes koskea siihen. Romaani kertoo naisten mielisairaalasaaresta Seilistä. Ennen mielenvikaisia naisia saarella säilöttiin spitaalisia.

Pelkään aina, kun jotain luen, että häviän kirjan maailmaan. Että menen sisään jostain aika- ja ulottuvuusikkunasta ja hups, istun Seilin saaren päärakennuksessa pakkopaidassa. Matti kuunteli aikoinaan Sinuhen äänikirjana pitkillä automatkoillaan ja oli aivan omituinen. Sen jälkeen hän kuunteli vielä Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan ja sanoi, että se oli nyt siinä, äänikirjat riittävät. Kyllä me vielä kerran Matin kanssa yhteishankkeena kuuntelimme Timo Soinin Maisterisjätkän. Osan teksteistä luki Timo Soini itse. Kyllähän se oli ihan poliittista historiaa. Maria kuuntelee parhaillaan kuminaaman, Alexander Stubbiin elämäkertaa.

Maria kaivoi Ylen Areenalta esille Politiikkaradion Puolueiden ideologiset juuret. Kuunneltiin yhdessä kokoomus ja sitten toissapäivänä kuuntelin metsässä Vasemmistoliiton ja Vihreät. Aivan mahtavaa ja sivistävää. Minulla on nyt pentu, joka opettaa emäänsä. Eilen aamulla Maria kuuntelutti minulla Nosto-sarjan Tommy Hellsten -ohjelman. Ei Hellsten enää koetan tunkea kapitalismia takaisin korviemme vällin. Tosin aika miedostihan Hellstenin vallankumous Ihminen tavattavissa etenee, mutta jospa siinä nyt olisi paulofreireläisiä piirteitä.

Tänään käsittelen blogiin ensimmäisen Moskova-muistoni kahden ystävättäreni Moskova-muistojen perään. Harmittaa! Olen myöhästynyt kaikesta mielenkiintoisesta. Kun oli Koijärvi, olin vielä Messilässä ratsastusleirillä muiden pikkulikkojen kanssa ja kun ystävättäreni olivat Moskovassa nuorisfestivaaleilla vuonna 1985, minä leikin dekadenttia Berliinissä. Julkaisen kirjoitukset vuoden ensimmäisenä päivänä ja huomenna aamulla aloitan kirjoittamisen esseeni aiheesta kirjoittamisen tutkimus. Markus Partasen gradun kirjoittamisen mentaalisesta simuloinnista luin eilen keittiön sohvalla läppäri mahan päällä ja päässäni alkoi vilistä kuvia.

Ärräpäihin kirjoitin seuraavan viestin tänä aamuna, olen aivan innovoitunut Anders Vacklinin ja Janne Rosenvallin Käsikirjoittamisen taidosta:

"Mun tekis mieli käydä Kansallisteatterissa kattomassa Katja Kuttnerin tähdittämä Homoäiti. Se on äideille, jotka ovat väsyksissään meinanneet potkaista kissaa. Se on myös äideille, jotka väsyksissään ovat potkaisseet kissaa. En tiedä, meneekö näytelmä enää keväällä, mutta mennään Marian kanssa katsomaan, jos menee. (Kyllä Homoäiti menee keväälläkin, tsekkasin.)

Luin juuri Johanna Holmströmin Sielujen saari. Kirja alkaa sillä, kun Kristina Andersson, suomalaisen rodun epäkelpo edustaja (kirjassa oli Seilin saaren paperistosta semmoistakin rodunjalostusta 1930-luvulta!), hukuttaa kaksi lastaan, kun mies on lähtenyt merille ja anoppi käy joka päivä kertomassa, että Einari ei aio tulla takaisin. Pariskunta on susipari. Kristinan vanhin tyttö, Helmi, on syntynyt raiskauksesta eikä sen jälkeen pappi ollut suostunut vihkimään Einaria ja Einarille raskaana olevaa Kristinaa. Siinä yhteydessä kirjassa mainitaan muitakin seudulla samoihin aikoihin olleita lapsenmurhia. Mikähän lienee taustalla Arabianrannan lapsenmurhassa? Ehkä huumekauppa?"

Sielujen saaren kriitikoista joku - taisi olla Hesarin kriitikko - ei pitänyt siitä, että kirjassa oli ikään kuin useita päähenkilöitä. Holmström oli rakentanut kirjansa niin, että yli puolet kirjasta on Kristinan tarinaa. Hän on niitä harvoja, jotka pääsevät Seilin saarelta välillä pois. Pastori, joka kieltäytyi vihkimästä Kristinaa ja Einaria, kateuksissaan, sillä oli ihastunut Kristinaan, otti Kristinan perheeseensä kaitsemaan lapsia. Pastorska odotti kolmatta lastaan eikä ollut enää tasapainossa. Kirjaiija kuvaa hienosti myös pastrorskan mielenliikkeitä. Hän projisoi oman epävakautensa lastenhoitajaan. Pastorska pelkäsi tappavansa lapsensa ja ilmeisesti pastori vaistosi vaimonsa mielen liikkeet. (Osasinko käyttää sanaa projektio oikeassa kohdassa, projektio on ilmiö, joka kiinnostaa!)

Lopulta pastorska sai ajettua lapsenmurhaajan talostaan ja Kristina joutui palaamaan takaisin Seilin saarelle. Hänen aktiivinen tarinansa päättyy siihen. Kristiinan vajottua omiin maailmoihinsa romaanin puhunta nopeutuu, tulee aikahyppäys Elliin, Kariniin ja Marthaan.

Mielenkiintoista romaanissa on se, että se ei ole rakennettu klassisen draamakaaren mukaisesti. Kristinan taru päättyy, mutta hänen elämänsä ei pääty. Sen jälkeen Holmström tarkentaa Elliin, hemmoteltuun hienostotyttöön, joka vain odottaa, että äiti pelastaa hänet mielisairaalasta, sekä Kariniin, joka odottaa tunnustusta Dotti-sisareltaan. Kolmiodraaman Martha jää tuntemattomammaksi kuin Elli ja Karin.

Ellin, Karinin ja Marthan jälkeen seuraa vielä ylihoitajaksi kohoavan Sigridin tarina. Romaani päättyy vuoteen 1997 Sigridin hautajaisiin. Holmström kietoo hyvin romaanihenkilöiden kohtalot yhteen. Koska äiti ja tytär -suhteet kiinnostavat minua, luin romaanin paljolti myös pieninä kertomuksina erilaisista äitikohtaloista.

On lapsensa epätoivoissaan ja väsyneenä tappanut äiti, on lapsensa mielisairaalaan hylännyt äiti, on työssäkäyvä äiti, joka epäsovinnaisella tavalla yhdistää uran sekä lapsen, on äiti, joka poistuu lastensa elämästä.

Olisin ottanut Johanna Holmströmin Itämaan Lapinlahden kirjallisuuspiiriini luettavaksi, jos piiri olisi tullut kasaan. Ei tullut enkä oikeastaan ole siitä surullinen. Mieluummin omistan noin kerran kuukaudessa kokonaisen tiistain kirjallisuudelle ja käyn Sukevan Nesteellä kotiruokalounaalla. Sitä paitsi! Pidän kovasti sekä sukevalaisista ja sonkajärveläisistä kirjallisuusihmisistä. Heistä puuttuu täysin kaikkinainen poseeraus.

Sitä paitsi kirjallisuusmatkat Iisalmesta Sukevalle ja Sukevalta Rutakolle sekä Rutakolta takaisin Saunatielle Iisalmeen ovat nautinnollisia Heikkis-Aaron ansiosta! Aaro on niin sokraattinen. Myönnän, että Heli Heinon Venuksen vuosi piti hänet poissa syksyn piireistä, ja minä olin syynä kirjavalintaan, mutta tiistaina 8. tammikuuta pääsemme tutkiskelemaan myös Suomen äärioikeistoa Elias Simojoen elämäkerran avulla!

Lapinlahtelaiset kirjallisuuspiiriläisetkin olivat periaatteessa "ihan kivoja", mutta jokin hiersi. Minusta ei ihan pidetty. Jotenkin onnistuin ärsyttämään pitäjän henkis-ahdasta ilmapiiriä sillä, että hankin romaanien oheisaineistoksi väitöskirjoja ja graduja. Minusta oli esimerkiksi todella mielenkiintoista lukea piiriä varten taustaksi Terhi Törmälehdon gradu kielillä puhumisesta, glossolaliasta. Jotenkin tuli sellainen olo, että semmoinen ei ollut sopivaa. Se oli liian... jotain. Kukaan ei erityisesti protestoinut, mutta vaistosin jotain. Ei-tykkäämistä, pinnan alaista ärtymystä. Menin jonkun rajan ylitse enkä tavoita sitä, mikä se oli.

Nautin kyllä keskusteluista, joita piirissäni heräsi. Minusta vain tuntui siltä, että piiriläiset eivät nauttineet. No, eipä kukaan piiriä ole kasaan kaivannutkaan.

Viime yönä päätin, että vast´edes kerään jokaisen kirjailijahaastattelun suuren tyhjään kirjaani aikakauslehdistä. Esimerkiksi viimeisimmässä ET-lehdessä - prkl olenko minä mennyt tilaamaan taas ET-lehdenkin - oli lastenkirjailija Tuula Kallioniemen haastattelu. Tuula Kallioniemi ei halua lapsenlapsiaan yökylään, sillä nukkuu itse huonosti, eikä hän halua olla mikään leikkivä mummo. Kallioniemi harrastaa lapsenlastensa kanssa retkiä ja todellisuuden tutkimusta. Minä haluan olla samanlainen isoäiti! Haluan harrastaa lastenlasteni kanssa todellisuuden tutkmusta samalla tavalla kuin Celeste Salomen kanssa ennen joulua Varpaisjärvellä. Jos joudun leikkimään nukeilla tai jotain sellaista, mieluummin ammun itseni.

Niin. Pari vuotta sitten jossain lehdessä oli Johanna Holmströmin haastattelu. Taisi olla Me Naiset:

https://www.menaiset.fi/artikkeli/ajankohtaista/ihmiset/muslimitytoista_kirjoittava_johanna_holmstrom_kiinnostaa_ruotsissa

Äh, eikä ollut Mimmit. Oli jokin perusteellisempi juttu, mutta Mimmien jutustakin käy ilmi, että Holmström on elänyt kymmenen vuotta aviossa arabimiehen kanssa. Itämaassa on varmasti paljon autofiktiivistä aineistoa. Siinä on esimerkiksi kantaväestöön kuuluva äiti, joka on naimisissa muslimin kanssa. Muslimimies olisi valmis irtautumaan kultuuristaan, mutta se, joka on tiukkis onkin kantaväestöäiti, käännynnäinen! En tarkoita nyt yksi yhteen, että Johanna Holmström välttämättä olisi monikulttuuriperheessään ollut muslimikulttuurista kiinni pitävä käännynnäinen, mutta ilman omaa kokemusta ei asiasta voi mielestäni kirjoittaa - syyllistymättä kulttuuriseen omimiseen.

Niin. Anja Snellmanin Parvekejumalat. Pidin sitä kyllä hyvänä kirjana, mutta ah, sekin oli niin ammattimainen, kaavamainen ja ennalta-arvattava.

Sarana

Pidin Katariina Sourin Saranasta kovin ja halusin kirjan ehdottomasti itselleni, sillä tekstin välissä on kuvia Sourin maalauksista. Ne ovat upeita. Taisin kirjoittaa bestikselle tekstarilla, että Sarana on muodoton möykky ja siinä on aivan liian usein adjektiivi haasteellinen. Adjektiivin taaja viljely ei lopulta mennyt ironiankaan piikkiin.

Lisäksi Souri kulki terapeutilta toiselle hakemassa itselleen diagnoosia. Voihan sitä niinkin aikansa ja rahansa käyttää. Häneltä löytyi vaikka mitä. Eniten Souri koetti päästä eroon alkoholista. Kirjan lopussa hän tuli siihen tulokseen, että käyttää rentouttajana mieluummin jonkin verran alkoholia kuin psyykenlääkkeitä. Hyvä niin.

Se, mikä on Katariina Sourissa ja Kata Kärkkäisessä ollut aina ihanata, on tietty päättömyys ja hullunrohkea rajattomuus. Kun nuorna naisna luin Pekka Haaviston päätoimittamasta Suomi-lehdestä Kata Kärkkäisen haastattelun siitä, kun hän oli Playboy-lehden kannessa, olin aivan ihastunut! Että tuosta nuin vain. Pikkupökät pois ja laatupornolehden keskiaukeamalle. Jesss!

Nyt Souri on päässyt kirjailijaliittoon ja lisäksi ansaitsee elantonsa ja paljolti varmaan elättää puolisonsa, taiteilija hänkin, upeilla vaikuttavilla maalauksillaan. Ei mitään muodollista koulutusta ja kotialttarillaan Sourilla on sekä Buddhan patsas sekä jokin ranskalainen maalaus, joka tuottaa Sourille hyvää mieltä.

Kuka on hänelle kertomaan, ettei sellaista saa tehdä! Minä haluan elää elämäni myös niin. Minulle kukaan ei tule sanelemaan joitain tyhmiä sääntöjä. Paitsi nyt tietysti kirjoittamisen opettajani. Hän kertoi minulle selväsanaisesti, että jos esseestä on sanottu sen liuskamäärä, on sääntöä kunnioitettava tai sitten otettava vastaan hylsy. Simple! Haluan jokaisesta kurssista vähintään 2,5, jotta voisin säilyttää option jatkaa perusopinnoista eteenpäin.

Minua kiinnostaa terapeuttinen, omaelämäkerrallinen kirjoittaminen. Kirjoittamisen open gradu omaelämäkerrallisen kirjoittamisen prosessista ja etenkin sen taiteellinen osa Ilmansuunnat elämästä räjäytti pääni. Minähän olen käynyt kaksi Miettis-Railin elämänkertakirjoittamisen terapeuttista kurssia. Koska elämässäni on niiiiiiin paljon kirjoitettavaa ja terapoitavaa, en ensimmäisellä kurssilla päässyt Leonidiin asti - sitä paitsi Leonid kuoli, kun olin saanut elämäkertani siihen kohtaan, jossa Leonid tuli elämääni. Ja toisella kerralla hyppäsin Leonidin ylitse.

Ei Sarana kuitenkaan aivan muodoton ollut. Taustalla kulki kehitystarina siitä, kuinka isän tyttö joutuu irtautumaan isästä. Sarana oli käänteinen Lumikki- ja Tuhkimo-satu. Saranassa paha ja ilkeä äitipuoli vie Katariinan isän Norjaan pois tyttärensä ulottuvilta. Tämä on tosi kumma juttu, miksi nainen niin halusi, en tajua yhtään. Varmaankin hänellä jokin syy siihen löytyi. Mitäs jos norjalaisnainen rakasti dementoitunutta lakimiestä Kiuruvedeltä?

Saranan paha äitipuoli ei lähettänyt tytärpuoltaan metsästäjän tapettavaksi.

Meidän uusioperheessä oli samanlainen asetelma. Minä olin paha äitipuoli, joka toi kuvioon mukaan ahneet ja laiskat sisarpuolet, Marian ja Annan. Jossain versiossa Tuhkimon sisarpuolet ovat nimeltään Maria ja Anna. Matin ja hänen lastensa äidin välit olivat kylmät. Niinpä tyttärellä oli siinä dynamiikassa erityisasema eikä poika voinut oikein samaistua isäänsä.

Matista tuli lopulta raatava Tuhkimo ja mikäs Leonid oli? Hm. Salakavala Juudas. Heti alkoi päässäni soida ortodoksisen liturgian ehtoollisasettelusanat: "En suutele sinua niin kuin Juudas, vaan niin kuin ryöväri tunnustan sinut..." Juudas on aivan välttämätätön osa Kristuksen pelastustietä! Kysykää vaikka juutalaiselta Anne Friedliltä. En nyt mene siihen, kopioin vain tähän tämän päivän korvamadon ja alan herätellä Mariaa, jotta voisin tänään edes maksaa laskut, Capnovalta tuli jo kysely, 26.12. erääntyneestä laskusta. Ihanko nämä luulevat, että jossain yrityksessä on laskunmaksaja paikalla joulunpyhinä? Vtujoo.

"Uskon, Herra, ja tunnustan, että sinä olet totisesti Kristus, elävän Jumalan Poika, tullut maailmaan pelastamaan syntisiä, joista minä olen ensimmäinen.
Vielä uskon, että tämä on sinun puhtain ruu­mii­si ja tämä on sinun kallis veresi. Sen tähden rukoilen sinua: armahda minua, anna anteek­si syntini, jotka olen tahtoen sekä tahto­mat­tani tehnyt, sanoin ja teoin, tietoisesti ja tietämättäni, ja tee minut kelvolliseksi nuhteettomasti osallistumaan sinun puhtaimmista salaisuuksistasi syntieni anteeksi saamiseksi ja iankaikkiseksi elä­mäk­si.
Sinun salaiseen ehtoolliseesi osalliseksi tee minut nyt, Jumalan Poika, sillä minä en ilmoita salaisuutta vihollisillesi enkä suutele sinua kuten Juudas, vaan niin kuin ryöväri tunnustan sinut: Muista minua, Herra, sinun valtakunnassasi.
Herra, älköön pyhien salaisuuksiesi osal­lisuus tulko minulle syytteeksi älköönkä tuo­mioksi vaan sielun ja ruumiin parannukseksi. Aamen."