Lenin puhui mulle unessa

to 27.12.2018

Kirjoitin eilen kirjoittamisen opintojen ensimmäisen kurssin toisen tehtävän uusintaan, että minua ei kiinnosta yhteiskirjoittaminen, ellei tarkoituksena ole yhteiskunnan muuttaminen. Höpsistä, heti alkoi kiinnostaa yhteiskirjoittaminen, sillä pyysin uudelta ystävältäni kirjoitusta muistoista Moskovan nuorisofestivaaleilla 1985.

Toisaalta! Juuri sellaisin kirjoituksin teemme näkyväksi toisenlaista todellisuutta. Kirjoitus oli niin koskettava, että pyysin saada julkaista sen blogissani. Taustalla häämötti esimerkiksi Afganistanin sota. Neuvostoliitossa ja Venäjällähän on menetetty kokonaisia miessukupolvia Afganistanin sodan takia. Lasteni isä vältti sodan "sairastumalla" skitsofreniaan - siis neuvostoaikaiseen skitsofreniaan - niin. Ja lasteni velipuoli ei joutunut Tšetšenian sotaan, koska kaatui polkupyörällä Kuopiossa jonkun suomalaistytön kanssa - hänet pelasti sairaalaan Marian toinen kummi, joka sattui paikalle vahingossa - pojan nilkka meni vinksinvonksin ja se ruuvattiin Kuopiossa kasaan. Ruuvit menivät jotenkin huonosti tai sitten niitä ei Pietarissa osattu hoitaa. Poika sai B-paperit ja vältti armeijan. Sekä Tšetšenian sodan.

Tämän takia minulla joskus on sellainen olo, että minäkin oman kallonkutistajani kanssa käyn läpi jonninjoutavuuksia, napanöyhtiksiä.

Nyt kun odottelen tarkistusversiota Moskovan kirjoituksesta, julkaisen osan uuden ystäväni kanssa käymääni tämänaamuista keskustelua:

Hei, tsekkaa kirjoitus... mitä olet mieltä, panenko nimet vai kuten tuonne liitteeksi kirjoitin, että aviomies ja tytär?
…
Masennuksista. Mun äitihän ei silloin vuonna 1981 loppujen lopuksi kestänytkään ajatusta TAAS lähteä isän mukana muuttamaan - pois Vuorimaalta ja Järvelästä, jossa kummatkaan itäsuomalaisina eivät ollenkaan viihtyneet..., vaikka olikin kyse siitä, että pääsivät takaisin rakkaaseen Puumalaansa. Äiti meni puusohvalle maate ja tosiaan masentui pois. Oli Hattelmalan mielisairaalassa Hämeenlinnassa hoidossa. Ja iskä viereisessä keuhkotautiparantolassa, kun sai äidin romahtamisesta massiivisen astmakohtauksen. Minäkin varmaan olen, jos nyt en ihan kaksisuuntainen, niin ainakin epävakaa, ehkä kolmi- tai nelisuuntainen. Vaistonvaraisesti olen alkanut noudattaa epävakaille tarkoitettuja käypä hoito -suosituksia. En juo mitään, säännölliset elämäntavat, liikuntaa yms. yms. Ihan helvetti on, jos unet pääsevät karkaamaan. Huonon yön jälkeen mua ei kestä erkkikään - eikä Matti.
Nauratti, kun joskus luin netistä, mitä epävakaiden ihmisten pitäisi itse tehdä. Niinhän minä teenkin! Tosin noin kymmenen vuotta sitten me Marian kummin kanssa heitettiin huulta, että ollaan niin burn out ja käydään kierroksilla, että haaveillaan vain, että päästäisiin vanhaan Lapinlahden sairaalaan akuuttiosastolle valkeiden, mankeloitujen ja tärkättyjen lakanoiden väliin pötköttämään - meidän toimittajien (Marian kummikin on toimittaja ammatiltaan) ongelma on se, että emme saa päätämme hiljaiseksi. Sen takia tykkään olla Matin mukana työmailla  …. kun värjöttelee tuulessa ja tuiskussa kypärä päässä ja kantaa raksatelineiden osia, nukahtaa heti, kun tulee tähän keittiöön ja näkee ton koirasohvan tossa….
Niin kun oltiin heitetty huulta tästä mielisairaala-asiasta Marian kummin kanssa, Marian kummi sekosi. Olin ennen joulua Helsingissä siellä koulutuksessa (pöh, Matti tuli ovesta.... mutta jatkan …. vähän pätkii, kun vastailen miehelle) ja käytiin ekskursiolla jossain semmoisessa tilassa, jota vuokrataan tuleville työnohjaajille. Siis jos pitäisin työnohjauksia Helsingissä, voisin vuokrata tilaa sieltä jostain Kallion perältä (niin niin ja työnohjaustunnin hinnaksi tulisi ainakin 200 euroa, sillä lailla, mutta tulipa nähtyä se tila, ihan kiva oli ja viihtyisä, vuokraajat olivat kivoja ja sisäpihalla oli jokin entinen teollisuusrakennus, jonka omistaa USA:n entinen suurlähettiläs, jotain yhteisöhankkeita se meinaa siellä.), öhhh, en ollut kartalla, missä oltiin, KUNNES läksin kävelemään kohti Sörnäisten metroasemaa.
Oli aivan outo juttu. Ihan kuin olisin siirtynyt jossain aikasuppilosta toiseen ulottuvuuteen. En oikein tiennyt, missä olin ja yht´äkkiä olin Aleksis Kiven kadun ja Kustaankadun kulmassa ja tuijotin Marian kummin ovisummeria. En ole kuullut kummista mitään sitten sen jälkeen, kun mun lasten isä kuoli. Kummi sattui tulemaan tänne, kun oli lasten isän kodin tyhjennys ja käytiin Leonidin tavarat yhdessä läpi. Marian kummikin otti itselleen Leonidista muiston. Tosin se jäi tänne, kun kummi sekosi. Ihan siis silmissä. Ja sitten käveli täältä tiehensä matkalaukun kanssa. Minä en päässyt perään, kun Maria oli silloin vielä kotona. Oli kaikkia vaiheita ja lopulta entisen työnantajan ja poliisin avulla jäljitettiin tämä kummi ja toimitettiin täällä mielisairaalaan ja sieltä eteenpäin sillä tavoin, että Helsingissä rautatieasemalla olivat Hesperian sairaalasta vastassa.
Soitin summeria. Ei vastausta. Nyt kun kirjoitan tätä, etsin kummin koulukaverin puhelinnumeron, joka multa oli päässyt häviämään, onneksi tällä on erikoinen etunimi ja löytyi helposti sen avulla.

Ja tiedätkö mitä! Näin unta Leninin muumiosta toissa yönä ennen kuin luin sun muiston mauseleumissa käynnistä. Sinne oli koko ajan, kun me Moskovan lukuvuonna opiskeltiin, ihan hirmuinen jono - totta muuten, että Punainen Tori ei ole NIIN iso kuin voisi kuvitella, se on ihan totta. Ja kerran pakkasessa ja viimassa minä ajattelin, että NYT minä jonotan. Jonotin. Tuntui siltä, että monta tuntia. Ja kävin tsekkaamassa Leniniä. Hetki oli ohikiitävä ja tuli sellainen olo, että hitto, olinkohan minä edes sisällä, kun väkijoukko jo pusersi ulos. Tää ei ollut se uni, vaan unessa Lenin nousi siitä alustalta tai siis ruumis nousi kuin jokin kauhea mustunut klöntti ja puhui mulle, että eikö hän saa vihdoin KUOLLA rauhassa!
Huh, kun oli kamalan outo uni.

…

Tästä välistä on poistettu tekstiä:

Minä en voinut iloita ystävän lapsesta, kun Matin ja mun yhteiset lapset eivät syntyneet. Tiedän senkin, mitä on olla kokonaan lapseton. Olen ollut sitäkin. 

Marian kanssa katsottiin aamulla tällainen dokkari:

https://areena.yle.fi/1-3995061

Virpi Suutarin dokkarin honkajokinen lihakauppias-tivolimies on kuin minä ja Matti. Matti tosin ei ole vahingossa ampunut veljeään, meillä ei ole metsästysaseita, kun ei metsästetä, mutta muuten tää on melkein yksi yhteen. Ja tossa on lentounelmakin!!!!!

Me ollaan selviytyjiä!

Äh, nyt Maria alkoi maalata tuvassa akryyliväreillä ja pitää mennä kääntämään Marian maalaus. Ei muuten ulotu pyörätuolista. Minä lähden Marian maalauksen kääntämisen jälkeen viemään koiria ulos. Vien lentokentälle taasen. Hitsi, kun jaksaisi raahata sinne sukset. Tosin tänäänkin varmaan on sellainen keli, että lumi liimautuisi suksien pohjiin.