
ma 10.12.2018
Heräsin kello 3.15 tai 3.20. Aviomiehen älypuhelin murahti. Sydämeni alkoi takoa. Siellä ne reippaat sauvakävelevät tules-kuntoutettavat kuopivat jo innoissaan. Pääsevät taas vesijumppaan likoamaan minun aviomieheni kanssa. Todelliset työläisnaiset, kunnoitettavat raatajat, jotka tyytyvät vähään ja ovat vaatimattomia. Eivät halua mitään itselleen, antavat vain. Ovat naisellisella tavalla antoisia, hiljaisia. Taipuisia. Vähän niin kuin suomenhevosia. Nöyriä.
Aviomieheni lähti neljältä. En enää nukkunut sen jälkeen. Aivoni ovat aivan liian sumussa, jotta voisin kirjoittaa Makkosen Pekalle. Pekalle ei uskalla kirjoittaa, jos päässä pätkii.
Kävimme viime viikon keskiviikkona Varkauden teatterissa katsomassa avioliittonäytelmän Yksin sinun. Olin sen jo tyttäreni kanssa syyslomalla Kajaanissa nähnyt. Ensin tilasin liput Kajaaniin aviomiehelleni ja minulle ja sitten peruin. Ehkä näytelmä on hänelle liikaa, ajattelin. Ehkä se on minulle liian henkilökohtainen. Omat tunnereaktioni, vuolas itku, turvonneet silmänaluset ja niiskuttava nenä saivat minut häpeämään itseäni jo etukäteen.
Kun olin näytelmän nähnyt ilman aviomiestäni ja vielä seurannut suurella mielenkiinnolla Kajaanissa näyttelijäpariskunnan avoimen ja puhdistavan keskustelun yleisön kanssa, ajattelin, että jospa sittenkin ja varasin liput Varkauteen. Kirjoitin siitä merkinnänkin.
Eipä silti, olisin minä voinut liput peruuttaa merkinnästäni huolimatta. Voin minä kirjoittaa Facebookissa eroavani enkä erota sittenkään tai erota ja kävellä takaisin seuraavana päivänä tai erota julkisesti enkä koskaan kävellä takaisin. Olin keskiviikkona aamupäivällä kireä. Tiesin, että näytelmästä ei hyvää seuraa.
Ei seurannut hyvää, eikä pahaa. Ei seurannut kertakaikkisesti yhtään mitään. Luuloni, odotukseni ja toiveeni ovat aina yhtä ylimitoitetut. Toiveeni eivät mahdu tähän avioliittoon. Eivät yhteen kerralla. Pitää olla kaksi, kolme tai neljä.
Hoksailin Yksin sinun -näytelmässä nyt eri asioita. Kun näyttelijäavioparin vaimo oli kertonut Kajaanin näytöksen jälkeen yleisölle lempikohtauksekseen kohdan, jossa hän aviomiehensä fantasioimana auliina ja antavana tarjoilija-saunottaja-hierojana viettelee aviomiehensä, katsoin kohtauksen Varkaudessa tarkemmin.
Ensimmäisellä kerralla ärsyynnyin. Joku vieras nainen viettelee aviomiestä, rikkoo avioliittoa, jossa on kohdattu juuri pahin mahdollinen tragedia, lapsen kuolema. Vaimo oli joutunut synnyttämään kuolleen lapsen.
Jouduin muistuttamaan itseäni, että se on vain näytelmää.
”Minä olen vain tällainen …. tarjoilija!”
”Ei se mitä ihminen tekee, vaan miten hän sen tekee!”
Kuinka ärsyttäviä latteuksia sitä suusta muhinnoinnin nimissä pääsee. Myötähäpeää herättävää, tehokasta dramaturgiaa. Ja sitten tulee vain tietää, mitä tarkoittaa dramaturgia: Dramaturgia, draaman estetiikka, näytelmäteoria, näytelmäoppi tarkoittaa aineiston, yleensä tekstin muuttamista tai järjestämistä draamaksi tai esitykseksi. (https://fi.wikipedia.org/wiki/Dramaturgia)
Kohtaus päättyy siihen, kun äskeinen viettelijätär, nyt vaimo, sillä näytelmässä on vain kaksi näyttelijää, Varkauden teatterin johtaja ja hänen näyttelijävaimonsa, tulee huoneeseen, koppaa rutistetun lakanan – lakanoilla on näytelmässä merkittävä rooli – lattialta ja paiskaa sen aviomiehensä syliin. Niin. Lyö lakanalla vyön alle. Munille.
Tulkintani on, että vaimo yllättää miehen masturboimasta. Ja ilmeisesti tarjoilijatar oli vain fantasiaa. Ehkä suuren surun jälkeen laiminlyöty aviopuoliso oli havainnut jossain arkisessa yhteydessä tapaamassaan naisessa eroottista värinää. Ehkä mitään ei ollutkaan tapahtunut. Toivottavasti.
Niin. Kyllähän minäkin näen eräässä siilinjärveläisessä lounaspaikassa, missä yrittäjä katsoo aina aviomiestäni ymmärtäväisesti. Minäkin katsoisin, jos näkisin jossain, että pitkä ja komea, charmantti mies rahaa perässään vantteraa heijastintakkiin ja rekkakuskilesbohousuihin ahtautunutta, alimittaista tanhupalloa, joka on vain häiriöksi siinä miehisen ronskin-karussa arkilounaspaikassa, jossa nöyrät ja taipuisat palveluhenkiset naiset hiljaisesti hämmentävät soppaa.
"Ah, miten ihana mies, kerrassaan syötävä, sillä on meidän lounaspassikin, niitä on täyttynyt jo usea, mikäs se siellä takana on ja pitää ärtynyttä meteliä? Joku sieltä takavasemmalta varjosta vilkuttaa. Ai, se on vaimo vain. Mutta ottakaa pottuja, soppaa, leikettä, lihakastiketta."
Näytelmässä vaimo oli Siiri-tytön kuoleman jälkeen hoidattanut itseään jonkin toisen aviomiehellä. Miehen Kerttu-mummo ymmärsi haudankin takaa. Ei vaimo sillä pahaa miehelleen halunnut, hän vain halusi, että joku olisi hänelle hyvä. Että joku pitäisi hyvänä, että joku sanoisi, Pia-kulta, en koskaan tee itselleni mitään pahaa. Mikset sinä koskaan sano hellästi Pia-kulta?
Mikset sinä uskalla rakastaa tai edes pitää minusta julkisesti? Ei mitään käsi kädessä kävelyä pitkin kirkonkylää, sehän tietää eroa niin kuin terveyskeskuslääkärillä ja hänen rekkamiesaviomiehellään.
Niin. Yksin sinun -näytelmän roolihenkilöiltä ei puuttunut syytä olla yhdessä. Heillä oli kuitenkin yhteiset pojat.
Pidin hirmuisesti näytelmän toisiksi viimeisestä asetelmasta, jossa vanha pariskunta istuu vierekkäin penkillä. Vaimo alkaa neuloa sukkaa, ei löydä ensin silmälasejaan, ne roikkuvat rintojen päällä narussa, mies kaivaa esille valokuva-albumin, jossa on kuvia saunan lattiaremontista. Vanhaa miestä alkaa itkettää.
Pariskunta muistelee kesää, jolloin meinasivat erota. Kaikki se jo naurattaa hieman.
Eilen matkalla Iisalmeen, kun meidän piti käydä ostamassa minulle statiinivahvennetta, Annalle kroissantteja, sinulle pukupussia Villen hautajaisiin tulevan puvun kuljetusta varten ja Iisalmen lentokentältä Ikaruksesta gps-laite, sanoin, että hermostuttaa, kun Yksin sinun -näytelmästä ei herunutkaan mitään keskustelua. Olisin niin toivonut, että olisimme voineet puhua siitä, mitä me olemme kokeneet.
Ei mitään. Ei yhtään mitään. Odotin minuutin, odotin kolme ja sitten aloin selata Facebookia. Lopulta aloin kirkua. Niin. Minä aloin kirkua. Kun olen raivoissani, minusta irtoaa vain kirkumista. Yksin sinun -näytelmässä vaimo harrasti nyrkkeilyä. Aloin kirkua, mitä kuvia me katselemme. Eihän meillä ole mitään yhteisiä kuvia, ei ilmeisesti mitään yhteisiä muistikuviakaan. Minä Oulun ja Kajaanin liikenneympyrässä olin vähällä sanoa sinulle, että tässä me aina XX:n kanssa Markku Suokonaution kirjallisuuspiiriin mennessä… meillä on tapana aina lounastaa Sukevan Nesteellä… käymme joskus kahvilla, jos ei ole Rutakolta kiire kotiin kummallakaan.
Kuului vain epätoivoinen piipitykseksi vaimennut itkuni: Mekö sitten vanhana katselemme pdf-dokumentteja erilaisista korjauskohteista?
Päätin pudottaa aviomieheni pois vanhuuden visiostani. Otetaan kohtaus uudelleen.
Ajamme autolla kohti jotain kaupunkia, on pimeää. Muusani on lähdössä varhain aamulla tules-kuntoutukseen selkävaivojen takia. En pelkää, että hänet iskee joku reipas pienirintainen sauvakävelevä kuivakka ja ruskettunut keski-iän ylittänyt papu, joka joutuu käyttämään liukuvoiteita. Auto on vanha, se ei maksanut paljoa, puolitoistatuhatta euroa ja sitä on laitettu, melkein jokainen kuluva osa on vaihdettu. Muusani osaa korjata autoja. Se on selvä. Muistelemme vuosia 1973 – 1979, kevättä 1983, sitten tulee pitkä ja sekava jakso ja kesä 2002, sitten kevät 2004, jolloin tein tuskallista eroa lasteni isästä, sitten 2011, juhannus 2018, jolloin oli juhannuksen normisää. Satoi. Tuskastuin hiljaisuuteen ja bahhhh! Normisää!
Jouni Tossavaisen Kuoharit I – III:n ensimmäisissä luvuissa on paljon mahdottoman tuntuisista avioliitoista. Samoissa kansissa olevaa trilogiaa voi lukea ikään kuin eri näkökulmista. Se jakautuu kolmeksi isäkirjaksi, on kirjalliset isähahmot, Matti Pulkkinen ja Eino Säisä sekä mukana tajunnassa kulkeva biologinen isä, äiti kirjailijalta oli kuollut juuri, kun kirjailijasta tuli täysi-ikäinen, isä eli pidempään, hankki toisen vaimonkin, pojalla on sellainen tuntuma, että Raakelilla ja isällä oli suhde jo, kun äiti oli elossa. En taida kirjoittaa Kuohareiden isäkirjaudesta ennen kuin saan luettua Tossavaisen äitikirjan, Kesäpäivän toiseen kertaan ja enemmän ajatuksella kuin ensimmäisellä lukukerralla.
Kuoharit on myös kirjailijan kasvutarina ja minä haluan lukea sitä avioliittoromaanina. Omasta avioliitostaan Tossavainen ei kovin paljoa tai paljastavasti kirjoita. Avioliittohiljaisuus on tiheä, puhuva. Me vain bestiksen kanssa töllistelimme ihmeissämme kirjanjulkkareissa, että nyt se Tossavainen on palannut takaisin Kuopioon ja onko nainen Rosebudissa taustalla nyt varmasti oma vaimo.
Aloitan Kuohareista kirjoittamisen lopusta. Tossavainen kirjoittaa kolmanneksi viimeisessä kappaleessa, että hänelle minän sanominen on ollut liikaa. Äh, kirjoittaminen jää tähän kohtaan, sillä työnohjaajaopiskelijoiden tapaamiseen on tulossa muutos ja minua uhkaa verensokerin lasku.
Seuraavana Lahti.
Jatkan Kuohareista joskus. Hyppäisinkö Lahdessa Rixun junaan ja menisinkö sittenkin Järvelään? Voiko kaikkea perua ja palata Uimosen Maken äidin kiskan eteen vuoteen 1983 tai kesään 2002 Järvelän käyntiin tai kevääseen 2004? Kevääseen 2004 minä palaan. Mökkireissulle Lyytisen Eijan kanssa, sinä olit silloin joidenkin tyhjäpäisten blondien kanssa Olvi-pipojen virkkauspiirissä ja vaihdoit hemaisevalle rouvalle, joka oli sinulle kihlattu jo kehdosta (vai oliko oikea muoto, miten, Jari Tervon Laylassa se oli väärin kirjailija Simo Hämäläisen mukaan.), stringit näyttääksesi, että olet mies. Niistä stringeistä en pääse mihinkään. Ne täyttävät pääni ja verkkokalvoni. Ottakaa ne pois, en näe sinua niiden takaa. Ne ovat sinun päässäsi, ne takertuvat rintakarvoihisi, ei sinulla ole rintakarvoja, minulla on enemmän, mutta minulla on niihin lääketieteellinen syy, se on hirsutismi, monirakkulainen munasarjaoireyhtymä ja se aiheuttaa lapsettomuutta.
[Vanhempi teksti] « [Sisällysluettelo] » [Uudempi teksti] | [Haku] | [Sivun yläosaan]