Nainen ja karhu, kuusi tekstiä

ma 28.1.2019

Perjantaina ja lauantaina olin taas opettelemassa kirjoittamista. On se vain niin ihanata. Etenkin kun opettajamme Panu Hämeenaho oli tuttuun tapaan rento ja kannustava. Hän rauhoitteli meitä, kun me koetimme rasvata hirttoköysiämme kursorisesti urinoitujen ennakkotehtävien vuoksi. Minä esimerkiksi ehdin kirjoittaa yli liuskan ennen kuin luin tehtävän annon loppuun. Piti tutkiskella faktan ja fiktion suhdetta. Sehän meidän perjantain ja lauantain teemana oli. Ryntäsin kirjoittamaan ennakkotehtävää sitä mukaa, kun luin Olli Jalosen artikkelia siitä, miten hänen kirjansa ovat syntyneet. Olli Jalosen Taivaanpallo alkoi kiinnostaa yhä enemmän. Kirjailijan metodi koota kirjansa tuntui kiehtovalta.

Panu-ope antoi ensin meille kirjoittajaoppilaille kummallisen tehtävän. Saimme A4-liuskan, jossa molemmille puolille oli printattu netistä pikku uutisia. Kun näin uutiset, kulki lävitse atavistinen inhon värähdys. En ollut luontojani uutistoimittaja, vaikka sellaista meistä toimittajatutkinnossa yritettiin muokata. Olin toista maata ja nyt olen löytämässä sen, mikä oikeasti olin.

Uutisista piti valita se, johon oli jokin henkilökohtainen suhde. Minä valitsin Savon Sanomissa olleen Karjalaisesta näpätyn uutisen, jossa karhu uhitteli lehdenhakumatkalla olleelle ihmiselle. Karhu oli siinä merkittävä minulle. Ja kaupungin ja maaseudun suhde.

Ensin Panu pani kirjoittamaan uutisen uudestaan niin, että ei saanut käyttää yhtään samaa lausetta, mitä alkuperäisessä uutisessa oli. Kamalan vaikea tehtävä. Aivot meinasivat nyrjähtää siinä kohtaa ihan. Sitä paitsi! Laskin, että en ole perinteisessä uutisvuorossa ollut sen jälkeen, kun lapseni ovat syntyneet. Siitä on yli 20 vuotta. Viimeksi olin uutisvuorossa joulukuussa 1998 Savon Sanomissa ja sen sijaan, että toimituksen väki olisi kiinnittänyt huomiota pyöristyvään vatsaani - se kyllä oli ihan olematon, sillä minulla oli piilossa kasvamassa pikku keskonen - kaikki tuijottivat lastassa olevaa kättäni. Olin juossut Linnanpellonkadun kotikerrostalon pihasta bussiin ja yht´äkkiä jalat olivat enneet alta. Oli joulukuinen jää ja olin astunut hiekoituksen ulkopuolelle. Lensin selälleni ja otin kädellä vastaan. Käsi raappiutui ja venähti. Ehdin kuitenkin teologian tenttiin, mutta en saanut paperille mitään. Tentin jälkeen menin päivystykseen ja Marian sydänäänet kuunneltiin. Raportissa luki, että sikiöllä ei ollut mitään hätää, mutta se oli hieman passiivinen - siis voi huonosti, näin voi nyt ajatella, sillä muutaman viikon kuluttua Maria sektioitiin minusta irti.

Savon Sanomien toimittajat kysyivät minulta, mikä kädessäni oli eivätkä huomanneet, että olen itse asiassa ihan viimeisilläni raskaana. Se oli hyvä asia, vaikkakin toisaalla toimituksessa, kulttuuritoimituksessa, oli töissä ensimmäinen aviomieheni ja jos nyt lasken oikein, hänen uusi ja siinä vaiheessa vielä tuleva vaimonsa oli raskaana.

Kaikki meni loppujen lopuksi niin kuin pitikin. Elämä kantaa, vaikka välillä liukastuttaakin.

Niinpä kirjoitin lauantaina kirjoittamisen tunnilla Naisesta ja karhusta hätäpaskaversion ja sitten eilen hahmottelin siitä vielä kaksi muuta novellia. Uutisen uudelleenkirjoituksen jälkeen samasta asiasta tuli kirjoittaa yleisönosastokirjoitus ja sitten kaunokirjallinen essee. Lopulta novelli ja novelli alkoi elää sunnuntaina päässäni ihan omaa elämäänsä. Kaksi novellia kirjoitin hän-muodossa etäännytettynä ja kolmannessa käytin minä-kertojaa.

Tässä prosessi:

Uutinen Savon Sanomissa:

Karhu tuli vastaan

Lehden hakija tyrmistyi Outokummussa

Postilaatikolle lähtenyt nainen osasi rauhoittaa karhun Outokummussa torstaina. Karhu putkahti naisen eteen läheisestä kuusikosta ja koetti hyökätä muristen.

Lehden hakija ei panikoinut, vaan perääntyi takaisin taloonsa. Sanomalehti Karjalaisen mukaan kyseessä oli naaraskarhu ja se kävi noin 23 – 30 metrin päässä lehdenhakijasta.

Yleisönosastokirjoitus Hesarissa:

Miksi meidän pitää pelätä
petoja kotipihallamme?

Luin kauhukseni viime perjantain Savon Sanomista, että karhu oli ollut lähellä hyökätä aamulehteään postilaatikosta hakemassa olleen naisen päälle.

Mikä meidän petopolitiikassamme mättää, kun me maaseudun asukkaat joudumme väistelemään susia, karhuja ja ilveksiä kotipihallamme? Ennen pedot pysyivät syvillä saloilla eivätkä tulleet ihmisen reviirille.

Meidänkin perheen nuori narttukoira, lasten lemmikki, katosi ensimmäisen kiiman aikaan eikä koskaan palannut kotiin. Selitin itkeville lapsille, että Manta liittyi varmaan susilaumaan, vaikka todennäköisempää on, että se joutui jonkin suden lounaaksi. Riistatutkijat ovat sitä mieltä, että ihmisten ilmoille ja maalaistalojen nurkille tulevat tiedustelusudet on syytä ampua varoitukseksi. Sudet ja karhut ovat viisaita eläimiä. Jos ne kokevat ihmisen uhkaksi, ne osaavat väistää. Tottumattomien tai salametsästäjien ei missään nimessä pidä ryhtyä susilaumoja harventamaan. Jos vahingossa tulee ampuneeksi lauman johtajistoa, lauma joutuu sekasortoon ja hajoaa.

Yksinäiset sudet ovat kaikkein vaarallisimpia.

Nimimerkki Eläinten ystävä maalta

Kaunokirjallinen pikku essee:

Maalla vailla talutinta

Pakkanen. Siitähän suomalaiset tykkää. Niin minäkin. Ei kuulu mitään. Sitten kuuluu rytinää. Kuusten välistä rymistelee koira kuin vanunut villasukka. Parta huurussa. Kohta tulee toinen. Koirien naamat ovat naurussa.

On aika lähteä kotiin.

Lapseni muutti Helsinkiin. Kohta toinen menee perässä. Tyttären takapihalla on puisto, jossa asuu ilveksen kokoisia rusakoita. Kauriinkin tyttäreni on nähnyt. Varpusia ja muita talvilintuja ovat koristepensaat täynnään.

Koirapuistossa käy useasti upea irlannin susikoira. Käyn sitä ihailemassa. Aidan takaa.

Voisin minä asua kaupungissa yksiössä jossain lähempänä tyttäriäni, mutta siellä ei voisi juoksuttaa koiria ilman talutinta.

Novelli 1, tämän kirjoitin suurimmalta osalta lähijaksolla lauantaina, lisäsin jotain kotona:

Nainen ja karhu

Seuraavana yönä karhu palasi.

Oli kirkasta. Pikkuisen jo pakasti. Juuri nyt puolukat olisivat makeita.  Nainen ajatteli miestään. Hän oli ollut suuri ja turvallinen. Ikävä tuntui salpaavana kouristuksena rintalastan kohdalla. Pakastin tulisi järjestää paremmin. Kyllä sinne vielä parikymmentä litraa puolukoita mahtuisi.

Ikävän tunnetta seurasi häpeä. Se valui yli kuin paksu polttavan harmaa kerros laavaa. Miehen turvallisuus oli ollut pettävää. Mies oli jättänyt hänet.

Eräänä iltana ei tullut miestä työmaalta kotiin. Tuli tekstari: ”Muutan pois. Muutan hänen luokseen. Myy talo ja firma. Minä en enää jaksa.”

Nainen astui ulkorappusille. Betonista virtasi kylmää kumpparien pohjaa myöten paljaisiin jalkapohjiin. Siitä nilkkoihin. Metallinen porraskaide tuntui jäätävältä käden alla. Se huojui hieman. Hitsaussauma oli alkanut murentua. Lamppu piirsi keltaisen puoliympyrän ulko-oven eteen.

Hän oli aina pitänyt syyskuisista pakkasaamuista. Silloin on kirpeää, mutta aurinkoista. Pitäisi vain ensin kestää yö välissä.

Jokin oli hänet herättänyt. Sydän takoi ja odotettavissa olil muutaman tunnin valvominen. Sen jälkeen pari tuntia unta – ja marjanpoimintaan. Oli lähdettävä, vaikka yö olisi ollut huono.

Nainen hymähti. Hänhän se oli sanonut, että selviytyisi vaikka kokonaisen talven syöden vain keitettyjä perunoita, pottuja, kuten mies omalla kielellään sanoi, ja puolukkasurvosta. Kunhan vain mies olisi siinä.

Vesi oli haettava kaivosta. Mökki oli nyt hänen, sen hän oli kerran ostanut salaa itselleen. Sähköliittymän hinnalla kun sai. Muuta arvoa talolla ei ollut. Yksin hän ei siellä osannut tehdä mitään. Ei osannut edes hakata halkoja. Hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, millä alkaisi lämmittää sitten, kun liiterin puut loppuisivat. Nainen asui tuvassa ja koetti pysytellä puulieden ympärillä. Sillä hän lämmitti. Kamarin puolella saattaa talvella olla pakkasta, ehkä kaminaa voisi koettaa herätellä henkiin. Kamariin hän oli koonnut joitain huteria kirjahyllyjä, joihin hän oli vähitellen kantanut kalliimmat aarteensa – kirjat. Ne ja omat valokuvat, vaatteensa, vähän liinavaatteita, joitain astioita.

Nainen asteli varovasti polkua pitkin kohti kaivoa ja puristi hädissään sangon kahvoja. Miten pumpun saa pysymään sulana talvella? Saunan letku pitää varmaankin pian ottaa pois kaivosta. Ei tästä mitään tule ilman aviomiestä. Entä lumityöt sitten?

Se aviomies jyysti vaimoaan nuorempaa ja hoikempaa kauriinsilmäistä naista keittiön pöytää vasten. Pitkät sääret heiluivat jyskyttämisen tahtiin miehen selkää vasten. Nainen näki kaiken ikkunan läpi. Hän puristi bensakanisterin kahvaa. Raivo tunki kylmänä hikenä läpi. Vaihdevuodet, sanoisi joku. Nöyryyttävää jo sinänsä olla vaihdevuosissa – saati sitten katsoa ikkunan läpi, pimeässä ja kylmässä, kun aviomies rakastelee ihmistä, joka voisi iän puolesta olla hänen lapsensa. Äh, vittu, tulitikut. Missä ovat tulitikut? Ei saatana, ne jäivät eteisen hyllylle. Nainen tyytyy naulaamaan talon kissan koivun kylkeen ja kääntyy pois.

Kaivon takana on jokin tumma hahmo. Eilisaamuinen karhu seisoi siinä kahdella jalalla. Nainen oli mennyt postilaatikolle ja kuullut oksien katkeilevan läheisessä kuusikosta. Kuusikosta loikkasi tielle karhu. Se oli noin kolmenkymmenen metrin päässä naisesta ja vaikutti siltä, että se teki hyökkäyseleitä. Tai jotain karhu viittoi etutassuillaan. Se oli valtava. Nainen ei kääntänyt pedolle selkää, vaan perääntyi rauhallisesti takaisin taloonsa. Ei se mikään emokarhu ollut, kuten sanomalehti kirjoitti. Isokokoinen uros se oli. Kyllä nainen sen osasi katsoa.

Nyt nainen jähmettyi paikalleen. Sankoja hän ei uskaltanut pudottaa maahan. Hän tuijotti karhua. Karhu ei väistänyt katsetta. Se tunnisti naisen.

Elämä kulki filminauhana hänen silmissään, kuten kaunokirjallisuudessa kerrotaan, kun halutaan ilmaista, että kuolema on lähellä. Viimein nainen näki kotitalonsa katon romahtavan ja liekkien nielaisevan vankat tukihirretkin.

Nainen sai vain tuomion vakuutuspetoksesta – ei murhapoltosta ja kahden ihmisen murhasta, mihin hän tosin oli jo valmistautunut.

Ensin oli aivan hiljaista. Sitten kuului vain karhun pari syvää puuskahdusta. Karhu laskeutui neljälle jalalleen ja kääntyi takaisin metsään. Nainen tunsi itsensä pettyneeksi ja yksinäiseksi.

Iloinen versio:

Nainen ja karhu

Seuraavana yönä karhu palasi.

Oli kirkasta. Pikkuisen jo pakasti. Kohta puolukat olisivat makeita.

Nainen ajatteli miestään. Hän oli ollut suuri ja turvallinen.

Pakastin tulisi järjestää paremmin. Kyllä sinne vielä parikymmentä litraa puolukoita mahtuisi. Maakellariin hän oli ostanut laatikoittain perunoita paikalliselta perunanviljelijältä. Ensi keväänä olisi tarkoitus raivata pellolta ala takaisin perunalle. Se oli vallannut jokin vaaleanpunainen kasvi, jota nainen ei tunnistanut. Kahvit ja kahvimaidot hän ostaisi kirkonkylältä ja opettelisi leipomaan. Nyt hänellä olisi vihdoin aikaa.

Totta kai hän oli pettynyt. Miehen turvallisuus oli ollut pettävää. Mies oli jättänyt hänet. Mokoma pelkuri, taistelutahto pahassa tilanteessa puuttui, sehän oli sataan kertaan nähty. Eräänä iltana ei tullut miestä työmaalta kotiin. Tuli tekstari: ”Muutan pois. Muutan hänen luokseen. Myy talo ja firma. Minä en enää jaksa.”

Nainen astui ulkorappusille. Betonista virtasi kylmää kumpparien pohjaa myöten paljaisiin jalkapohjiin. Siitä nilkkoihin. Metallinen porraskaide tuntui jäätävältä käden alla. Se huojui hieman. Hitsaussauma oli alkanut murentua. Lamppu piirsi keltaisen puoliympyrän ulko-oven eteen.

Hän oli aina pitänyt syyskuisista pakkasaamuista. Silloin on kirpeää, mutta aurinkoista. On enää aamuyö välissä. Jokin oli hänet herättänyt. Odotettavissa oli muutaman tunnin valvominen. Sen jälkeen pari tuntia unta – ja marjanpoimintaan. Kun pakastin on täynnä, hän alkaa kirjoittaa. Oikeastaan kun kaikki oli lopulta tapahtunut, helpotus oli suuri.

Nainen hymähti. Hänhän se oli sanonut, että selviytyisi vaikka kokonaisen talven syöden vain keitettyjä perunoita, pottuja, kuten mies omalla kielellään sanoi, ja puolukkasurvosta. Kunhan vain mies olisi siinä. Paskan vitut, hän ajatteli.

Vesi oli haettava kaivosta. Mökki oli hänen sisarensa. Onneksi tämä ei ollut sitä ehtinyt myydä pois. Sähköt oli katkaistu, mutta parinsadan euron investoinnilla ne sai liitettyä takaisin. Kamariin nainen oli koonnut joitain huteria kirjahyllyjä, joihin hän oli vähitellen kantanut kalliimmat aarteensa – kirjat. Ne ja omat valokuvat, vaatteensa, vähän liinavaatteita, joitain astioita.

Nainen asteli varovasti polkua pitkin kohti kaivoa ja puristi sankojen kahvoja. Miten pumpun saa pysymään sulana talvella? Saunan letku pitää varmaankin pian ottaa pois kaivosta. Entä lumityöt sitten? Jotenkin hän aikoi selviytyä. Kyllä hätä keinot keksii.

Se, että nainen kuvitteli mielessään, kuinka aviomies jyysti nuorta ja hoikkaa kauriinsilmäistä naista keittiön pöytää vasten, oli vallan oivaa kirjallista materiaalia. Pitkät sääret heiluivat jyskyttämisen tahtiin aviomiehen rakasta selkää vasten. Nainen suunnitteli, kuinka hän kirjoittaisi nähneensä kaiken kaiken ikkunan läpi. Tästä saa hyvän kohdan. Koskettavan. Miten olisi facebook-kuva samasta ryydittämään markkinointia? Voisikohan sellaisen lavastaa jotenkin? Vai kävisikö hän stalkkaamassa rakastavaisia ja kuvaisi takapihalta tapahtumia. Hän puristi vesisankojen kahvoja. Raivo koetti tunkea kylmänä hikenä läpi. Varmaankin joku lukijoista tuntisi myötätuntoa häntäkin kohtaan. Ainakin toiset vaihdevuosissa olevat naiset, jotka on vaihdettu nuorempaan ja kivempaan.

Kaivon takana on jokin tumma hahmo. Eilisaamuinen karhu seisoi siinä kahdella jalalla. Nainen oli mennyt postilaatikolle ja kuullut oksien katkeilevan läheisessä kuusikosta. Kuusikosta loikkasi tielle karhu. Se oli noin kolmenkymmenen metrin päässä naisesta ja vaikutti siltä, että se teki hyökkäyseleitä. Tai jotain karhu viittoi etutassuillaan. Se oli valtava. Nainen ei kääntänyt pedolle selkää, vaan perääntyi rauhallisesti takaisin taloonsa. Ei se mikään emokarhu ollut, kuten sanomalehti kirjoitti. Isokokoinen uros se oli. Kyllä nainen sen osasi katsoa.

Nyt nainen jähmettyi paikalleen. Sankoja hän ei uskaltanut pudottaa maahan. Hän tuijotti karhua. Karhu ei väistänyt katsetta. Se tunnisti naisen. Naisen teki mieli heittäytyä karhun syliin ja rakastella sitä. Oli aivan hiljaista. Sitten kuului vain karhun pari syvää puuskahdusta.

Auton valot pyykäisivät kuin keltainen, hieman virttynyt Chifonet-tiskirätti talon pihaan. Karhu laskeutui neljälle jalalleen ja kääntyi takaisin metsään.

Ai! Naisen venäläinenkö se tuli jo näin aikaisin? Oli varmaan ajanut rajalle yötä vasten välttääkseen jonot. Seuraavana päivänä ja sitä seuraavana käytäisiin yhdessä marjametsässä. Ehkä poimittaisiin kuivatusta varten myös suppilovahveroita ja sitten uusi mies alkaisi purkaa kamarin lattiaa. Nainen ottaisi esiin läppärin ja alkaisi kirjoittaa. Keittäisi venäläiselle välillä vahvaa teetä, tsefiriä, kuten vankilaslangilla sanotaan. Kirjat tulisi kantaa vintille, hm, se ei kauaa veisi ja venäläinen mies, hienopuuseppä kun ammatiltaan on, rakentaisi hänelle paremmat kirjahyllyt.

Ikään kuin sormiharjoituksena nainen kirjoittaisi ensin kohtaamastaan karhusta.

Toiveikas versio:

Nainen ja karhu

Seuraavana yönä karhu palasi.

Oli kirkasta. Pikkuisen jo pakasti. Puolukat olisivat metsässä jo makeutuneet. Ajattelin aviomiestäni. Hän oli ollut suuri ja turvallinen, mutta muuttunut vähitellen epävarmaksi ja pelokkaaksi. Olin tuntenut enemmän ja enemmän pettymystä.

Sinä yönä, jolloin karhu palasi, mielessäni käväisi, että pakastin tulisi järjestää paremmin. Kyllä sinne vielä parikymmentä litraa puolukoita mahtuisi. Maakellariin olin ostanut laatikoittain perunoita paikalliselta perunanviljelijältä. Ensi keväänä olisi tarkoitus raivata pellolta ala takaisin perunalle. Sen oli vallannut jokin vaaleanpunainen kasvi, jota en tunnistanut. Ei se sitä kuuluisaa valtaajakasvia ollut, mikäs vatukka se nyt olikaan? Kahvit ja kahvimaidot ostaisin kirkonkylältä ja opettelisin leipomaan. Nyt minulla olisi vihdoin aikaa. Kaikki tuntui innostavalta.

Näin sen pitikin mennä. Olin suunnitellut kaiken. Mies oli jättänyt minut, mokoma pelkuri, taistelutahto pahassa tilanteessa puuttui. Eräänä iltana ei tullut miestä työmaalta kotiin. Tuli tekstari: ”Muutan pois. Muutan hänen luokseen. Myy talo ja firma. Minä en enää jaksa.”

Astuin ulkorappusille. Betonista virtasi kylmää kumpparien pohjaa myöten paljaisiin jalkapohjiin. Siitä nilkkoihin. En muistanut panna sukkia, no mennään nyt paljain kintuin isoissa kumppareissa. Metallinen porraskaide tuntui jäätävältä käden alla. Se huojui hieman. Hitsaussauma oli alkanut murentua. Kaide pitäisi korjata, mutta kaikki aikanaan, aikaahan olisi loppuelämä. Lamppu piirsi keltaisen puoliympyrän ulko-oven eteen.

Olin aina pitänyt syyskuisista pakkasaamuista. Silloin on kirpeää, mutta aurinkoista. On enää aamuyö välissä. Jokin oli inut herättänyt. Odotettavissa oli muutaman tunnin valvominen. Sen jälkeen pari tuntia unta – ja marjanpoimintaan. Kun pakastin on täynnä, alan kirjoittaa. Sitä vartenhan kaikki kärsimys ja tuska.

Hymähdin puoliääneen. Minä itsehän sanoin ja monta kertaa, että selviytyisin vaikka kokonaisen talven syöden vain keitettyjä perunoita, pottuja, kuten mies omalla kielellään sanoi, ja puolukkasurvosta. Kunhan vain mies olisi siinä. Senkin olin mennyt sanomaan, vaikka arvasin, ettei miehestä olisi sellaiseen. Liian mukavuudenhaluinen.

Vesi oli haettava kaivosta. Ostin mökin sisareltani. Onneksi tämä ei ollut sitä ehtinyt myydä vieraalle. Sähköt oli katkaistu, mutta parinsadan euron investoinnilla sain ne liitettyä takaisin. Kamariin olin koonnut joitain huteria kirjahyllyjä, joihin olin kantanut kalliimmat aarteeni – kirjat. Ne ja omat valokuvat, vaatteet, vähän liinavaatteita, joitain astioita.

Astelin varovasti polkua pitkin kohti kaivoa ja puristin sankojen kahvoja. Pelko hipaisi mieltä. Miten pumpun saa pysymään sulana talvella? Saunan letku pitää varmaankin pian ottaa pois kaivosta. Entä lumityöt sitten?  Pyyhkäisin pelon pois. Asia kerrallaan. Nyt tämä vedenhaku. Tunsin itseni mökin akaksi alastonmallina 1970-luvun Hymyssä. Minulla oli paljaat jalat kumppareissa, jokin hursti vartalon peitteenä ja punainen tukkani hapsollaan. Alkoi naurattaa. 

Olin pikavauhtia pannut talon, tavarat ja rakennustelineet tori.fi -palstalle myyntiin. Velat sain kuitattua ja vähän jäi ylimääräistäkin. Ostin mökin. Mies pani oman osuutensa sukanvarteen. Eihän sitä tiedä, miten pitkään nuori rakkaus hänellä kukkisi. Kun raha kävelee etuovesta ulos, puikahtaa rakkaus takaovesta metsään, miten sanonta nyt menikään?

Kaivon takana on jokin tumma hahmo. Eilisaamuinen karhu seisoi siinä kahdella jalalla. Olin mennyt postilaatikolle ja kuullut oksien katkeilevan läheisessä kuusikosta. Kuusikosta loikkasi tielle karhu. Se oli noin kolmenkymmenen metrin päässä naisesta ja vaikutti siltä, että se teki hyökkäyseleitä. Tai jotain karhu viittoi etutassuillaan. Se oli valtava. En kääntänyt pedolle selkää, vaan peräännyin ihmeen rauhallisesti takaisin taloon. Ei se mikään emokarhu ollut, kuten sanomalehti kirjoitti. Isokokoinen uros se oli. Kyllä minä sen osasin katsoa karhustakin. 

Nyt jähmetyin paikoilleni. Sankoja en uskaltanut pudottaa maahan. Tuijotin karhua. Karhu ei väistänyt katsettani, kuten aviomieheni aina. Se tunnisti minut, toisin kuin aviomieheni. Teki mieli heittäytyä karhun syliin ja rakastella sitä. Oli aivan hiljaista. Sitten kuului vain karhun pari syvää puuskahdusta.

Auton valot pyykäisivät kuin keltainen, hieman virttynyt Chifonet-tiskirätti talon pihaan. Karhu laskeutui neljälle jalalleen ja kääntyi takaisin metsään.

Tuttu vanhan dieselmoottorin nakutus. Auton ovi aukeni ja sisältä nousi iso ja leveäharteinen hahmo. Auton suunnasta kuului rakas ääni: ”Tulin, kun ajattelin, että ethän sinä saa tänne näin syrjään ketään kamarin hirsiä vaihtamaan.”