Pohdintoja tilaamattomien
täyskäännösten erityisasiantuntijoista

ke 20.2.2019

KIKP212 pohdintoja novellista, jonka kirjoitin kirjoittamisen perusopintoihin Faktan ja fiktion vuorottelusta. Novellin piti kertoa jostakin julkisuuden tai historian henkilöstä ja siihen piti ujuttaa omia kokemuksia.

Novellini muutti muotoaan, kun aloin lukea netistä Nina Mikkosen ja Riitta Väisäsen haastatteluita. Luulin jo lukeneeni heistä kaiken tietämisen arvoisen, mutta novellia sommitellessani panin merkille, että niin sanotut asialliset aikakauslehdet eivät ole kirjoittaneet kummastakaan juuri mitään. Googlaukset veivät minut etupäässä Iltalehden ja Seuran sivuille. En lue kumpaakaan vapaaehtoisesti, vaikkakin tätä kirjoittaessa tajusin, että enemmän olen Iltalehden tai Seuran lukijasegmenttiä kuin vaikkapa Gloria Kodin tai edes pikkusievän Kotivinkin.

Muistan seuranneeni toimittaja Timo T. A. Mikkosen ja hänen toisen vaimonsa Nina (os. Salosen) rakkaustarinaa alusta lähtien. Nina Mikkonen on minulle paljolti televisiosta tuttu. Silmiini osui jokin Vain elämää –tyyppinen sarja, jossa näytettiin, miten väsynyt omaishoitaja, vaikka onkin julkkis, saattaa olla. Sarjassa näytettiin, kuinka Nina Mikkonen pukee sisäkumpparit jalkaan ja köyttää uumilleen kumiessun voidakseen suihkuttaa aivoinfarktin saaneen miehensä.

Novellistani piti tulla paljon keveämpi ja ilkeämpi. Tarkoituksenani oli, että lapsena ihailemani missi ja television tähtitoimittajan leski juovat perseet olalle ja lähtevät iskemään miehiä Helsingin yöhön, mutta en minä voinutkaan kohdella kumpaakaan naista niin. Tajusin, että sekä Riitta Väisänen että Nina Mikkonen ovat hienoja, paljon kokeneita naisia, jotka ansaitsevat kunnioitukseni.

Lisäksi kummassakin on työväenluokkaista kursailemattomuutta, josta pidän. Olen itse ollut nuorena toimittajana vakavasti otettavassa perhelehdessä ja tiedän, miten asioita rajataan niin, että ”tilaajat eivät järkyty”. Kodin Kuvalehden lukijat olivat jo 1990-luvun alussa hyvätuloisia, keskiluokkaisia ja herkkähipiäisiä. Heille ei voinut kertoa esimerkiksi seksistä, uskonnosta eikä heille voinut kirjoittaa suoraan, että lapsi saattaa syntyä ilman peräaukkoa. Sellainen oli liian jotain. Asioita alettiin rajata juuri tuolloin. Koin omissa toimittajan nahoissani, kuinka ihmisten elämää stailattiin ja puunattiin. Kaukana takana olivat ajat, jolloin mökin akka saattoi olla alastonmallina.

Myöhemmin muistan, kuinka opiskelukaverini valittiin maakuntalehden päätoimittajaksi ja lähetin tälle onnentoivotusten kera lyhyen kuvauksen omasta elämästäni, jostain aivan tavallisesta päivästä. Sain takaisin kommentin: ”Kuinka elämänmakuista!” Kuulin sähköpostiviestin taustalta hyvässä asemassa olevan ihmisen teennäisen naurun. ”Kuinka elämänmakuista!”

Alkoi etoa ja kadutti, että olin edes ottanut yhteyttä, enkä sitten enää koettanut yhteydenpitoa jatkaa. Päätoimittajaksi valitulla opiskelukaverillani ei ollut ilmeisesti aikaa tehdä lapsia – hän on tehnyt uraa ja muutenkin hänen elämänsä oli ilmeisesti ollut paljolti sosiaalista nousua. Jos joitain kuoppia on ollutkin, niistä ei enää puhuta. Esimerkiksi 1990-luvun alun lamasta ei opiskelutovereideni kanssa voi puhua. Me valmistuimme lamaan ja osa meistä putosi normaalista työelämästä. Osa meistä muuttui sellaisiksi, että kanssamme ei haluttu olla tekemisissä. Me työttöminä olleet stigmatisoiduimme. Aloimme elää elämänmakuista elämää. Arvelen, että opiskelukaverillani elämä ei ole ollut kovinkaan elämänmakuista. Hänen käyttämänsä adjektiivi puhui minulle keskiluokkaisen uranaisen kieltä.

Sekä Riitta Väisänen että Nina Mikkonen ovat vähemmän arvostetuissa lehdissä kertoneet itsestään ja elämästään suoraan. Heidän elämänsä jos mikä on ollut elämänmakuista. He ovat chav.

Brittisosiologi Beverley Skeggs kuvaa kirjassaan Elävä luokka (2014, Vastapaino) sitä, kuinka julkisuus perustaa moraalisen alaluokan. Alaluokkaiset ihmiset käyttäytyvät huonosti, he puhuvat äänekkäästi, pukeutuvat mauttomasti – eräässä keltalehtijutussa, jonka netistä löysin, oli seikkaperäisesti kuvattu Riitta Väisäsen puseron glitterit. Alaluokkainen nainen on hedelmällinen – Nina Mikkosen kaksi peräkkäin syntynyttä poikaa - , naiseudessaan liiallinen – Nina Mikkosen mielipiteet päivähoidosta -, rajaton, varmaan myös ylipainoinen, isotissinen ja hän häiritsee keskiluokkaisten maailmaa pelkällä olemuksellaan. Alaluokkainen nainen ei mahdu normiin. Hän on kaikkea liikaa. Hän on hillitön.

Novellissani viittaan siihen, kuinka Nina Mikkonen koki yhteiskunnallisen nousun tavallisesta kampaajasta tähtitoimittajan toisen kierroksen lasten äidiksi. Tähtitoimittajamiehensä kuoleman jälkeen hän vajosi sosiaalisesti takaisin - kahvilatyöntekijäksi.

Muistan lukeneeni jostain aikakauslehdestä Timo T. A. Mikkosen ensimmäisen vaimon haastattelun siitä, kuinka mies vielä edellisenä iltana ennen uuden vaimonsa luokse muuttamistaan oli vannonut rakastavansa häntä. Silloin ajattelin, että katkera nainen puhuu omiaan, mutta nyt kun olen itse ollut sekä itseäni tuntuvasti vanhemman miehen nuorempana vaimona että saman itseäni vanhemman miehen vanheneva vaimona, joka jatkuvasti pelkää tulevansa vaihdetuksi nuorempaan, olen tullut toisiin ajatuksiin.

Totta kai jätetty vaimo oli vihainen ja hänellä oli siihen täysi oikeus, mutta uskon myös sen, että aviomies koetti viimeiseen saakka samaa, mitä oli aikaisemminkin koettanut. Aviomies oli tullut ruusupuskan kanssa ja vannonut, että tämä Nina se on viimeinen syrjähyppy, ei koskaan enää. Tällä kertaa vaimo ei enää uskonut ja näytti ovea.

Olin Merete Mazzarellan omaelämäkerrallisten romaanien vankkumaton ystävä siihen asti, kun luin hänen oppaastaan Elämä sanoiksi, kuinka hän ei retusoi elämäänsä, mutta rajaa romaaneissaan sopivasti. Mazzarella haluaa, että hänen tekstinsä ovat älyllisen kepeitä, hän ei möyri tunteissaan.

Samanlainen hämmennys oli Sara Ehnholm-Hielmin Ja sydämeni oli minun –esseekirjaa lukiessa. Aivan kirjan alussa minämuotoinen esseekertoja kertoi avioliittonsa ulkopuolelle suuntautuneesta ihastuksestaan. Hämmennys tuli siinä, että esseisti halusi kyllä kertoa tapauksesta ja käänteli sitä esimerkiksi Lena Anderssonin Omavaltaista menettelyä –romaanin avulla, mutta kovin oli aviomiehen reaktio mieto. Ehkä akateemisissa piireissä ei raivota niin, että räät lentävät ja kattilat tai kaulimet.

Merete Mazzarella mainitsee Elämässä sanoiksi säröt, mutta vain mainitsee. Kuka härillä kyntää, se häristä huastaa, sanoi aina eteläsavolainen äitini. Kirjailijat tulevat keskiluokasta tai vähän ylemmästä keskiluokasta. Eihän sille mitään voi. Kjell Westön Rikinkeltaista taivasta lukiessa odotin vastaantulevaksi 1990-luvun alun lamakokemusta, mutta Westö sivuuttaa vaikeat vuodet sillä, että hänen Rikinkeltaisen taivaan päähenkilönsä teki muutamat vuodet historian opettajan sijaisuuksia. Ankkalammikon ruotsinkielisten luokkaero oli koko romaanin kantava asetelma kyllä. Silti en ollut tyytyväinen. Päähenkilö halusi rivien välissä niin kiivaasti lapsuuden alemmasta keskiluokastaan ylemmäs ja ylemmäs. Hän oli eräänlainen yläluokan persekärpänen.

Haluaisin niin kirjoittaa luokkaeroista, jotka alkoivat revetä 1990-luvun alun lamasta lähtien. Haluaisin kirjoittaa omasta sukupolveni kokemuksesta. Ongelmana vain on se, että 1990-luvun alun lama ei läpäissyt koko 1960-luvun puolivälissä syntynyttä väkeä. Osa omasta sukupolvestani on kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Tai ainakin teeskentelee, että meitä laman kouraisemia ei ole. Meitä ei haluta nähdä. Haluan näyttäytyä ja päättää, että minut nähdään kokonaisena, sellaisena kuin olen kokonaisena rikkonaisena, laman rikkomana, sosiaalisesti vajonneena, mutta onnellisena.