Saara Ehnholm-Hielm Ja sydämeni oli minun

Suuri lumiseikkailu

su 3.2.2019

Nukuin 11 tuntia. Eilen ulkoilu kesti arvioitua pidempään ja pääsin hymmertämään Polvimäentiellä puolisen kilometriä puolijuoksua kapeaa raidetta pitkin pelastaja-Esan ja Matin perässä siten, että ensin etuperin meni Esan nelivetomaasturi, sitten oli kettinki ja kettingissä Luxus-Ladan peräkoukku. Matti avitti operaatiota Ladan peruutusvaihteella.

Niin. Ensin Luxus-Lada eteni metsätiellä kuin vanhan ajan juna ja olisimme päässeet Saramäestä Polvimäkeen läpi, ellei joku olisi maasturilla tampannut tien keskiosan lunta kovaksi kakuksi. En kertakaikkisesti voi ymmärtää, miten on mahdollista; tiellä oli maasturin tekemät raiteet, mutta keskiosassa lumi oli kuin betonia. Siinä saattoi kävellä.

Lada aurasi tai oikeammin höyläsi keskiosaa tiettyyn pisteeseen asti. Rukoilimme molemmat Matin kanssa: Älä pysähdy, älä pysähdy. Pysähtyihän se lopulta, moottori sammui ja auto jäi lumibetonikakun päälle killumaan. Pyörät olivat ilmassa. Ei siinä auttanut mikään, ei omat konstit yhtään. Lapiotahan meillä ei Ladassa ollut. Nyt on! Enkä vie likaisia mattoja koko talvena pesulaan. Olen joskus päässyt Haukkuvalla liikkeelle ujuttamalla maton Sitikan vetävien pyörien alle.

Siinä muuten saattaa tulla ilmiö "lentävä matto". Joskus auton pyörä on heittänyt maton viuuuuuh auton sivuitse huitsin nevadaan. Aina se on jaksanut naurattaa, vaikka toisaalta on vituttanut: miksei minulle ole suotu nelivetoa!? Heti ostan ensimmäisen Lada Nivan, joka vastaan tulee. Enkä aja sillä kuin ääritilanteissa. Jossain tuolla seikkailureiteilläni. Ei siihen semmoiseen paljoa polttoainetta kulu.

Kuka muuten sanoo, että elämä maalla on tylsää? Bestiksen Lada yllättää aina! Kyllä se on ihan kelpo epeli, mutta eiliset olot Saramäentien ja Polvimäen välillä yllättivät. Väisälän kodan tienristeyksestä eteenpäin alkoi huono osuus, jota etenimme vain muutaman sata metriä.

Illalla luin urakoiden aikakaus- ja muita lehtiä, jotta tämä päivä jäisi KIKP212-novellille. Perjantain Maaseudun Tulevaisuudessa päätoimittaja Jouni Kemppainen aloittaa kakkossivun alionsa lauseella "Kun kapitalistinen ahneus kohtaa vanhusten hoidon, jälki voi olla pahimmillaan rumaa." Tottahan sellainen kirjoitus pitää lukea loppuun asti. Kirjoitus oli hyvä ja erityisesti jäin miettimään sen viimeistä lausetta "Hyvä renki siiitä (ts. kapitalismista) saattaa vielä kasvaa"

Kapitalismi renkinä. Hm. Tätä pitää ihan miettiä. Mitä se on?

Samassa lehdessä oli juttu nuoresta mäntyharjulaisesta naisesta, joka oli ostanut oman tukkirekan. Hän muutti Kuusankoskelle, koska ei löytänyt rekan toiseen vuoroon kuljettajaa. Jos en olisi näin likinäköinen, alkaisin tukkiautonkuljettajaksi. Valitettavasti en silmieni takia saa ammattiautoilijan lupaa. Tuskin edes taksia voisin ajaa.

Keskiviikon Maaseudun Tulevaisuudessa oli Kotipizzan toimitusjohtajan Tommi Tervasen haastattelu. Tervanen haluaa pelastaa maailman pizza kerrallaan. Kun ihmiset halusivat pizzoihinsa rucolaa ja Tervanen näki sielunsa silmin, miten rucola-rekka punnertaa alppien yli. Lisäksi tuontirucoloista oli pitkän matkan vuoksi viidesosa aina pilalla. Niinpä jo toista vuotta kotipizzojen rucola on ollut kotimaista. Se on kuulema vähän erinäköistä kuin ulkomainen, mutta ainakaan minä en ole huomannut mitään eroa.

Tottakait ostan kaupastakin ennemmin kotimaista rucolaa kuin ulkomaista.

MT:n Viikonvaihdeliitteestä löytyi maa- ja metsätalousministeriön elintarviketurvallisuusjohtaja Sebastian Hielm. Hielm panisi roskaruoan verolle ja vapauttaisi vaikkapa kasvikset verosta kokonaan. Näin muuten olisi hyvä. En nimittäin voi millään käsittää sellaista, että jotkut valmishampurilaiset eivät maksa juuri mitään ja jos haluaisi syödä terveellisesti, se vasta maksaakin!

Sitten nauratti, kun olin lukenut Hielmistä vaimonsa Sara Ehnholmin kirjasta. Luulin, että pariskunta erosi kirjan lopussa ja luulin, että aviomies jäi FAO:n hommiin Roomaan. Mutta Sebastian Hielmin haastattelun faktalaatikossa vaimona oli edelleen kustantaja-elokuvakriitikko.

Ja sydämeni oli minun -esseekirjan alussa oli kepeä kuvaus vaimon pikku syrjähyppysestä. Sellainen tai ainakin jotain sinnepäin oli ollut ennen kuin pariskunta oli lähtenyt kohti Roomaa miehen työn vuoksi. Frouvan piti Roomassa kirjoitella. Ärs, kun minua ärsytti ensin koko kirja.

Aivan käsittämätön juttu oli, että en heittänyt kirjaa pois käsistäni Iisalmen kirjastossa. Nimikin! Voi Kiesus, Ja sydämeni oli minun. Frouva oli pettänyt miestään pikkuisen - tapauksen kuvaus oli ilmava, kuin höyhenen hipaisu - ei mitään draamaa, kukaan ei ilmeisesti korottanut edes ääntään, kukaan ei uhannut ketään sen enempää avioerolla kuin haulikolla, puukolla tai edes kaulimella. (Minä olen heittänyt Mattia kaulimella, kaulin on vieläkin muistona siitä, olen paiskannut lautasen keittiön pöytään ja paukuttanut monta kattilaa meillä lommoille, ne ovat olleet kannanottoni kotitöiden tekemiseen, kotityöt eivät ole minun juttuni, no, perjantaina opettelin keittämään kananmunia keittimellä, sepä oli iisibiisi!)

Esseisti kuvasi tapauksen ja välitti jokusen tykytystä. Sitten hän otti avuksi Lena Anderssonin jommankumman häiritsevistä kirjoista - joko Omavaltaista menettelyä tai Vailla henkilökohtaista vastuuta - toisessa niissä on itserakas Hugo. Kirjan minäpuhuja panee merkille, että hänellä ja Hugolla on yhdistävä tekijä, yhteinen mielenkiinnon kohde. Se on Hugo itse!

Oivallista! Näinhän se menee. Minäkin elän ihmisen kanssa, josta koen, että ei ole kovin kiinnostunut ihmisestä ympärillään. Jostain syystä ryykkäsin Ehnholmin esseet menemään takaisin kirjastoon enkä voi nyt tarkistaa, miten kirjan minäpuhuja liitti Lena Anderssonin omaan elämäänsä ja ihastukseensa. Aloin siinä kohtaa tulla imaistuksi kirjaan sisään.

Olin siihen mennessä koettanut ajatella kirjasta vain pahaa ja jättää sen kesken.

Ja sydämeni oli minun oli häiritsevä kirja! Ensin ajattelin, että minulla ei ole mitään yhteistä tämän hienostorouvan kanssa, aviomies pääsee kansainvälisiin tehtäviin ja perhe lähtee omaisuus kuljetuskonttiin pakattuna Roomaan. Ei ole huolta toimeentulosta, miksi frouva vain ei kirjoita. Ensin tuntui siltä, että kirjassa menee ensimmmäinen puolikas siihen, kun frouva potee kirjoittajan blokkia.

Vaikka sanon näin, olen ihan Sara Ehnholmin pauloissa. En vain tajua, miksi. Sara Ehnholmhanilla on kaikki maailman mahdollisuudet kirjoittaa, kirjoittaa, kirjoittaa ja kirjoittaa. Eikä hän kirjoita. Kirjoittaa kyllä yllikyllin siitä, kuinka ei voinut kirjoittaa Roomassa. Aika vähän Ehnholm myös kuvaa Roomaa. Onneksi. Jos olisi kuvannut, olisin varmasti jättänyt kirjan kesken. Pidin ihan yli kaiken luovan ihmisen voivottelusta. Ei tule tekstiä, ei tule mitään ja yhden tyttärenkin kanssa on vaikeaa.

Sara Ehnholm pääsee sitten vauhtiin. Kirjan sivuille ilmestyvät niin Lena Andersson, Karl Ove Knausgärd, Margaret Atwood ja joku Chris Krau sekä paljon muitakin kirjailijoita. Ei kuitenkaan liikaa. Minusta Anja Kauranen-Saarikoski-Snellman-Orma kokoomateoksessa Miten kirjani ovat syntyneet luettelee kirjoituksensa aluksi piinallisen paljon esikuvia. Blöröblöröblöö, milloin kirjailija pääsee asiaan, ajattelin sitä lukiessani.

Sara Ehnholm vetosi minuun kertoessaan parissa kohtaa olevansa jotenkin sopimaton niissä piireissä, joissa liikkuu. Hän elehtii liikaa, hän tunkee suuhun, puhuu epäsovinnaisuuksia ja tuntee itsensä rasittavan heliseväksi. Voi että, tiedän, mitä hän tarkoittaa. Mikko Kuustonenkin Apu-lehden haastattelussa on pannut merkille, että ei osaa sukujuhlien teennäistä jargonia, vaan laukoo täysin sopimattomia vitsejä, koska on tottunut sellaisiin murjauksiin Hyvissä ja huonoissa uutisissa sekä mitä nyt niitä onkaan..

Sara Ehnholm kertoo Johannes Holmströmin Sielujen saaren valmistumisesta. Ehnholm haluaa kustannustoimittajana kohdella kirjailijoita hyvin ja matkustaa omin kustannuksin jopa Tukholmaan avittaakseen jonkun kirjan valmistumista. Kirjan lopussa Ehnholmille tarjotaan uutta työpaikkaa Förlaget-nimisen uuden kustantamon palveluksessa.

Yht´äkkiä lukija on Ja sydämeni oli minun -kirjassa keskellä mitä henkilökohtaisempia asioita. Kummallisella tavalla. Alussa Ehnholm ikään kuin ei haluaisi millään päästää lukijaansa perheen hieman yläluokkaisen vakuumin läpi. Sitten hän ottaa kirjaansa mukaan erilaisia kirjailijoita ja ikään kuin niin legitimoi sen, mitä lukija ei aavista tulevaksi. Ja poks, poks, ensin lukija pelkää, että esseisti tukehtuu lihanpalaan tai oksennukseen, kun sätkii hienon ruokaravintolan lattialla oikeasti henkensä hädässä ja sitten lukija menee mukaan vaikeaan synnytykseen.

Kirjan lopussa Ehnholm palaa ikävään, kylmään, pimeään ja vanhenevaan Suomeen. Kissa on vanha, koira on vanha, esseistin vanhemmat ovat vanhoja ja kuolevia. Avioliitostakaan en osannut päätellä, oliko sen viimeinen käyttöpäivä jo Roomassa. Minä jäin ainakin odottamaan Ehnholmin elämäesseekirjalle jatkoa.