Absurdin puolelle

25.3.2019

Elämäni on tätä nykyä niin absurdia, että siitä olisi helppo kirjoittaa enemänkin daniilharmsilaista pikku proosaa. Piti proosakurssille tehdä viisi sivua lyhyitä kertomuksia ja etukäteen ajattelin, että yksi kertomuksista voisi olla otsikolla Elämäni tähtihetki kokoomuslaisena kukkaistyttönä.

Toinen kertomus olisi voinut olla tilanteesta, jossa huomasin huulteni muodostavan sanaparin Paasikivi-Kekkosen linja ja tunsin siinä porukassa olevani radikaali.

Kirjoituksesta, jonka julkaisin eilen tuli kuitenkin 1990-luvun alun laman traumanpurkua. Haluanhan kirjoittamisopinnoissani jatkoon nimenomaan omaelämäkerrallisessa terapeuttisessa kirjoittamisessa. Haluan kirjoittaa sukupolviromaanin, kertoa meistä, jotka hävisimme, katosimme, muutuimme näkymättömiksi, kun Neuvostoliitto kaatui ja Suomi sukelsi.

Ainakin minulle kokemus tuotti sellaisen analfabetian, että en tiedä, miten keskiluokan kanssa ollaan tekemisissä. En tiedä, mitä sille puhutaan, miten sille puhutaan vai olisiko vain parempi olla kokonaan joutumatta kosketuksiin keskiluokan kanssa. Sellainen olo minulle tulee useasti työnohjausopinnoissani ja opiskelutovereideni kanssa. Kyse on jostain käyttäytymiskoodistosta, jota vain en ymmärrä. Ja koska en ymmärrä, tuotan ihmisille epämukavan olon.

Koska keskiluokka on usein muodollista ja kohteliasta, kukaan ei ota kantaa. Keskiluokka katsoo ohitse ja siirtyy näyttämään kännykästään lemmikkikoiran kuvia. Toisilleen. Kaltaisilleen.

Nauratti, kun Johtamistaidon opiston (en käytä sanaa MIF, koska yrjö pyrkii kurkkuun, jos kirjoitan kyseiset kirjainyhdistelmän) alakerrassa luksuslounaalla (ruoka on tosi hyvää ja kasvispainottteista Johtamistaidon opiston kampuksen alakerran ruokalassa, myönnettävä on, vaikka ruokala on Fazerin) muudan kurssitoveri, joka viime rupeamalla yllättikin paljastamalla Jekyll ja Hyde -kasvonsa - toveri on kiinnostunut draamasta ja sanoi pyrkineensä teatterikorkeakouluunkin - , että jaapa jaapa, nyt on sellainen kohta, jolloin kaivetaan koiran kuvat esille kännykästä.

Olin havaitsevinani hänessä turhautumista.

Minä en kaivanut. Mietin, minne keskiluokka olisi kääntänyt katseensa, jos olisin näyttänyt heille meidän pörröistä Pyryä. Niin. Tässä on lutuinen löytökoiramme - etelävenäläinen vartiokoira, rotu, joka on Tanskassa kielletty. Pyry kyllä pärjää, jos susi tulee vastaan. Puree kaulan poikki. Pyryllä on korvien takana mahtava rustopanssari, susi ei pääse katkaisemaan niskaa. Ja leuoissa on koirallamme voimaa.

Eilisen lyhytproosani keskivaiheilla piti tulla tunnelman muutos, jota ennakoivat pienet vihjeet: zyklon-b tai hyönteissyönti. (Tässä yhteydessä mielestäni verbi ennakoida on oikea - mustat pilvet ennakoivat sadetta.) Lopun piti olla harmsilaista absurdismia. Toki tiedostan sen, että Daniil Harms kirjoitti paljon lyhyemmin. Ehkä minä vielä opin kirjoittamaan todellisia lyhytkertomuksia. Vielä joskus pötkäytän ilmoille harmsilaisen Tähtihetkeni kokoomuslaisena kukkaistyttönä.