Putosin, vajosin, silmät vain liikkuivat

to 7.3.2019

Verottajalta soitti äsken ystävällinen ihminen. Olin unohtanut yhden täpän väärään paikkaan työntekijätietojen ilmoittamisessa. Nyt muistankin, että piti täydentää lokakuun ilmoitusta ja sitten täydensinkin, mutta täppä jäi edelleen kohtaan "työntekijätietoja puuttu".

Mitään mielikuvaa minulla ei ole, että olen tehnyt korjausilmoituksen. Suunnittelin sen tekemistä, mutta arvelin, että mustaakin mustemmassa joulukuussa, viime joulukuu oli raskas, pimeä ja musertava, vain unohdin asian. En unohtanut. Löysin punaisesta työmuistikirjastani, siitä, jonka kannet ovat pehmeätä muovia ja jonka sivut ovat maanläheisen kellertävät, jos olisin nyt huonolla päällä kirjoittaisin, että kusen väriset, mutta en ole, olen hyvällä päällä, kun minua heti aamusta puhutteli viranomainen ystävällisesti, merkinnän: "Ota XX-työmaan ilmoitus, joka tehty kuun päivänä kello sitä ja sitä, sekunnin tarkkaan." Ja sitten ympyröity pallura: "XX lisätty kuuna päivänä kello sitä ja tätä, tässä ei muuten ole sekunteja mukana."

Eilen talossa kävi palkanlaskentajärjestelmäkouluttaja, iso turvallinen nuori mies, perheenisä, ehkä insinööri tai jotain sellaista hyvin teknistä, hyvin turvallista, voi olla datanomikin, mitä näitä nyt onkaan. Ei hermostunut, vaikka koulutettava, minä, multitaskasin koko ajan. Aina kun silmä vältti, avasin netin ja Savon Sanomien jutun Matti Mäkelästä.

Tämmöistä tämä on, olin vähällä sanoa, adhd-aikuisen kanssa. Ja tsekkasin ihan nopeasti sähköpostin.

Osasin etsiä jutun Matti Mäkelästä Tikkisen Hannelen vinkin perusteella. Tosin katsoin, että kirjoittajan sukunimi oli Kononen. Kono ajattelin automaattisesti, vielä töitä tekee. Ei ollut Kono, vaan poikansa Suonna, oikaisi Hannele tänä aamuna tekstarilla.

Matti Mäkelästä tulee aina mieleen laatusanayhdistelmä väkevä ilmajokinen, väkövä eteläpohjalainen. Voiko, jos on Sisyfoksen voimat, maksasyövästäkin toipua? Sisyfos vieritti sitä ikuista kiveään, juu, mutta se oli hänen rangaistuksensa siitä, että köytti kuoleman ja pani tämän lukkojen taakse. Siitä hyvästä Zeus lähetti Sisyfoksen manalaan (maksasyöpään sairastuminen) ja koska manalassakin Sisyfos petkutti kuolemaa, ei Zeuksen auttanut kuin panna tyypin tekemään yhtä ja samaa päätöntä työtä: vierittämään kiveä.

Kirjoittaminen - Sisyfoksen kivi?

Tuli huono omatunto. Arvostelin Pentti Straniuksen pornonovelleja liikuttaviksi. Niinhän niiden piti ollakin! Ei niitä lueta sellaisenaan, kuten me Ärräpäät-sähköpostilistalla teimme ennen niiden julkistamista - koelukijoina. Straniuksen pornonovellit kuuluvat kokoelmaan Takaa vähän äkkiä, rakkautta edes vähän ja toisena, oikeastaan mielestäni ensimmäisenä kirjoittajana on Straniuksen vaimo Mirjami Mohell, Inka Kivi-Stranius. Nyt muuten pitää ihan miettiä, onko Inkalla enää kaksoisnimeä. Onko hän vain Kivi?

Vain Kivi? Vain?

Ei mitään vain.

Kivi.

Kivi!

Tässä kohtaa merkintää on viite Elmer Diktoniuksen runoon, jonka luimme kirjallisuustieteen perusopinnoissa ja kirjallisuusanalyysin kurssilla. Tai muistaakseni runo oli Elmer Diktoniuksen. Keskellä runoa siihen putosi.

Kivi.

Kivi!

Hain hyllystä avioparin kokoelman. Se avautui sivulta 39, jossa Mirjami kirjoittaa:

"Olen aina tiennyt, että Miehet tietävät kaiken. Etenkin minun Mieheni. Hän on etevä. Mieheni tietää kaiken. Hän on paljon lukenut Mies, niin hän itsestään sanoo. Hän on feministi, niinkin hän sanoo. Hän on lukenut feminismin klassikoita, kuten Simone Beauvoir´a, Virginia Woolfia, ja Anais Nin´a ja paljon muita, suomalaisiakin. ... Anna Kontulaa hän suorastaan rakastaa, tai siis hänen kirjojaan. ... Naiset ovat ihania, hän sanoo. Hän kertoo minulle naisista, naisistaan, naimisistaan." (Mirjami Mohéll & Pentti Stranius Takaa vähän äkkiä, rakkautta edes vähän s. 39 Olen aina tiennyt)

Pentti Straniuksella, kuten Pentti Saarikoskellakin oli, on aina ollut joku nainen, joka on hoitanut käytännön asiat. Kasvattanut lapset, pessyt pyykit, maksanut laskut. Niin Inka-MIrjamikin on tehnyt. Käynyt töissä, tiskannut, pessyt pyykkiä, siivonnut, kuunnellut Straniuksen jaarituksia naimisistaan.

Straniuksen novellit paljastavat juuri sen, mistä häntä arvostelin; mieshän on sotkeutunut elämässään naisiinsa kuin ... puh en keksi tähän sopivaa kielikuvaa. Se oli novellikokoelman tarkoituskin! Minä vain kirjoittaa hökelsin pohdintojani jokunen merkintä sitten enkä saanut kirjoitettua, että niin juuri, niinhän sen piti mennä.

Avioparin tekstivuoropuhelussa minua kuitenkin enemmän puhuttelivat Inka-Mirjamin kirjoitukset. Aion lukea ne uudelleen. Etenkin ylle lainaamani kolahti kovasti. Taas kolahti.

Tänään pitäisi äkkiä lätkiä läjään muutama työmaailmoitus, helmikuun kuitit ja tehdä sata muutakin hommaa, jotka ovat jääneet tekemättä sen takia, että olen ollut viime viikosta asti influenssassa. Tajusin asiain tilan vasta lauantaina illalla sen jälkeen, kun olin siivonnut koko talon. Siis ihan koko talon. Neljine vessoineen.

Vajosin 39 asteen kuumeeseen. Sunnuntain vastaisena yönä hallusinoin, että olen tulessa. Oli pakko avata ikkuna moneksi tunniksi. Aamulla heräsin hampaat kalisten enkä liikkunut yläkerrasta mihinkään. Pakkasin itseni täkkikoteloon ja passuutin aviomiestäni.

Sain puurot sänkyyn ja paljon buranoita. Taisin jonkinlaisen päiväateriankin nauttia.

Koski joka paikkaan. Kivusta vikisemättä pystyin liikuttamaan vain silmämuniani. Tosi outoa oli, että luin kuumeessa isä Markku Suokonaution kirjallisuuspiireihin Sukevalle ja Rutakolle ensi tiistaiksi sekä Jukka Viikilän Akvarelleja Engelin kaupungista sekä Sylvi Kekkosen Amalian.

Viikilän kirjaa olin kahlannut melkein loppuun ennen Puumalan kirjakemmakoita, joissa Viikilä oli pääesiintyjä. Vuosi taisi olla 2017. Aloitin sen taas alusta ja huomasin paljon sellaisia yksityiskohtia nyt, joita en kesällä 2017 MIkkelin asuntomessumatkalla huomannut. Luin kirjaa Ducaton koiraosastossa ja piti saada se loppuun juuri sillä matkalla hyvissä ajoin ennen Kemmakoita. En muista, mitä siinä välissä oli - jostain syystä ei tullut tilaisuutta lukea Finlandia-voittajaa muuten kuin asuntomessumatka-autossa.

Sylvi Kekkosen Amalia oli yllättävä. Ja hyvä.

Sain sunnuntaina kuumeessa myös harakanvarpain luonnosteltua huomisen ja lauantain proosakurssille omaelämäkerrallisen tarinani, jossa ei ole fiktiota yhtään. Ei edes autofiktiota. Kirjoitin sen puhtaaksi tiistaina, kun maanantaina olin niin hirveässä kunnossa, että en kyennyt edes lääkäriin. Lähetin Matille vain lakonisen tekstarin, että varautuu viemään minut terveyskeskukseen tiistaina, kun tulee kotiin.

Tiistaina kävin mäellä ja terveydenhoitaja kuunteli keuhkot sekä otti verikokeen, ultrasi poskiontelot. Ei bakteeritulehdusta. Ja kehoitus syödä vuoroin Paradolia ja Buranaa. Niin tein ja tunsin ihmeparantuneeni!

Eilen jaksoin jopa opetella uutta palkanlaskentaohjelmaa ja sain siitä tehtyä kuukausi-ilmoitukset, jotka olivat jääneet minulta tekemättä. En yksinkertaisesti osannut itse sinne tulorekisteriin. Jotain olen näpytellyt palkanlaskennoistani. Koetan joskus kyetä korjaamaan kirvesmiehet siellä kirvesmiehiksi. En oikeasti löytänyt muuta kuin rakennusalan asiantuntijoita. Ammattiluokitusluettelo ei suostunut siirtymäään eteenpäin päiväkotityöntekijöistä, oikeasti! Se jumi paikoilleen!

Tänään oli aamupäivän hyvä olo ja nyt iltaa kohti pakse korvissa lisääntyy. Nenä tukkeutuu ja ulkonakin pyryttää. Voi perseen perse. Mitään proosakirjoittamispohdintoja en taida tällä päällä kyetä tekemään. Pää tuntuu lähinnä kohisevalta puurokattilalta. Korvista kuuluu paukkeen lisäksi välillä kummia lorinoita. Räkä se siellä nenä-nielu-korvassa kiertää.

Tämän merkinnän taustalla vaikuttavat Matti Mäkelä, Matti Pulkkinen ja Jouni Tossavainen. Harmittaa, että en ehtinyt kirjoittaa tarpeeksi perusteellisesti Jouni Tossavaisen Kuoharit I - III:sta. Minä ja Matti ollaan siellä! Olen ihan otettu, että ollaan kirjassa! Matti Mäkelä liittyy Kuohareihin siten, että Mäkelä kirjoitti Kuohareista Hesariin ja otsikossa oli näin: Jouni Tossavaisen romaanin painokkain anti on Eino Säisän ja Matti Pulkkisen mielenmaiseman kuvaus.

https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000005944672.html

".... Aapelin kautta Savon kielen ”täplämaalaukseen” tutustuneena, myönnän, että osa sekavuudesta on savonkielistä maailmankuvaa ja minä länsisuomalaisena syy–seuraus-painotteinen lukija."

Näin Matti Mäkelä savon kielen ja länsisuomalaisen kielen eroista. Entä me kannakselaiset sitten? (Sorjoiset tulivat Puumalaan 1540-luvulla Muolaalta tai Äyräpäästä, minä siis olen kannakselainen.) Meille pääasia on, että kalkatusta riittää.

Ja sitähän riittää

Riittää.

Riittää. Riittää.

(Olen nyt ihan tyytyväinen perheemme työnjakoon. Se ei enää ole sukupuolittunut. Minä siivoan, pesen ja lajittelen pyykin sekä tyhjennän kissanpaskalaatikot. Matti tekee ruoan ja Anna huolehtii omista huushollihommistaan.)