Enqvist ja Saarikivi - ah, nautintoa!

su 7.4.2019

Olipa tietokirjoittamisen kurssi! Perjantaina illalla olin väsynyt ja verensokerini laski sitä vauhtia, että luulin poistullessa oksentavani tai vaihtoehtoisesti kuolevani. Söin verensokerinlaskuun omenan eikä omunan pentele halunnutkaan alkaa sulaa. Tuli ihan kauhea olo! Onneksi Anna ajoi kotiin.

Anna oli perjantain ja lauantain välisenä yönä tehnyt minulle kaksi ruisvoileipää jääkaappiin. Otin ne aamulla mukaani kursille. Annankin olisin ottanut, tyttö nousi vähän jälkeen kuuden ja meni pesemään hiuksia, mutta kun on sellainen kuontalo päässä, eivät hiukset olleet kuivat vielä, kun lähtö koitti. Teimme nopean päätöksen. Minä lähdin JuHA-Saabilla edeltä voileipien kera ja tyttö tuli Skeidalla perästä.

Kurssipaikalle päästyäni söin toisen voileivän ja Anna meni Kuopiossa ensin Kaneliin aamupalalle ja sitten työskentelemään kirjastoon. Kurssin loputtua söin toisen voileivän, sillä lounaaksinauttimani kaurahärkäpapuhesehökötys piti verensokeritasoa yllä ehkä noin puolitoista tuntia.

Sitten haahuilimme tyylikkään tyttäreni kanssa pitkin Kuopion keskustaa. Kävimme Suomalaisessa Kirjakaupassa ja koska lupasin maksaa tytön lukion ruotsin seiskakurssin kirjan ja sain siitä leiman pokkaripassiini, sain ilmaiseksi tietokirjoittamisen kurssiin kuuluvan Mia Kankimäen Asioita, jotka saavat sydämen lyömään nopeammin.

Se on tietokirja. Ei uskoisi, kun lukee pari ensimmäistä lukua.

Se on ihana kirja. Heti pidin. Mutta en olisi ehkä osannut valita sitä, ellei kurssimme yksityiskohtaisen tarkka Tuija olisi kysynyt opettajalta, että oikeastiko tämä on tietokirja ja sitten toinen tarkka kurssikollega Anna-Mari sanoi, että kirja on saatavana jo pokkarina.

Alussa kirja tuntuu höpöhöpöltä. Parin ensimmäisen luvun ajan kirjan minä miettii tyhjää elämäänsä - kaikin mahdollisin klišein, mitä ajatella saattaa. Minulle eivät ainakaan tulleet yllätyksenä asiat, jotka ajoivat Mia Kankimäen Japaniin - siis, että työelämä on palaverikierrettä, stressiahdistusta, jakuvan kasvun tavoittelua, tehostamisvaatimuksia ja loputtomia organisaatiouudistuksia. (Mia Kankimäki Asioita, jotka saavat sydämeni lyömään nopeammin s. 65).

Mia Kankimäki oli kirjoittanut itsensä puhki tyhjiä mainoslauseita: puhutteleva avainromaani tai riipaiseva tragedia.

(Hyi saatana, sanon minä. Vihaan kansilieveteksejä. Esimerkiksi Minna Rytisalon Lempin heitin sivuun lukulistaltani, kun jostain kustantamon esittelystä olin saanut päähäni: Jotain kotirintamajuttuja ja sotaa taas, ei voisi vähempää kiinnostaa, milloin kirjailijat tulevat tähän päivään? Lempi on mitä ilmeisemmin ihan jotain muuta kuin sotajuttuja kotirintamalta. Näin sitä me kirjoittamiskurssilaiset toisiltamme opimme.)

Mia Kankimäki tuli Asioissaan, jotka saavat sydämeni - siis minunkin, lukijan - lyömään nopeammin tähän päivään. Todella. Ehkä ei ole sanottu vielä tarpeeksi monta kertaa tai jotkut eivät sitä tiedä, että työelämä todellakin on huonontunut.

Joustoja, joustoja, joustoja, juu. Kyykyttäkää, kyykyttäkää, hei juuri te siellä! Sitten ihmetellään, kun ihmiset ovat vihaisia ja heittävät coca-colaa naamalle. Kävi pahasti silmään ja raapaisi korvaa, kun Evan entinen johtaja, tuleva "yrittäjä" Matti Apunen sanoi Li Anderssonin Ylen vaalitentin raadissa, että eiväthän suomalaiset ole vihaisia. Vai miten se sanatarkasti oli?

Suomalaisten päällimmäinen tunne ei ole viha.

Ei varmaan ylemmässä keskiluokassa, jossa juodaan pikku sormi pystyssä kalliita punaviinejä ja keskustellaan kultivoidusti henkilökohtaisen kokin marinoidessa taustalla riekonrintaa. (Tällaisen näyn näin MTV3:n kirjallisuusohjelmassa muutama vuosi sitten. Jari Tervo oli haastateltavana studiossa ja taustalla joku julkkiskokki valmisti ateriaa. Hirveä asetelma. Oksensin niin, että yrjö valui nenästä.)

Voipi tulla yllätyksenä sellaiselle ihmiselle, että vihaisia ihmisiä on.

Mia Kankimäki suoritti paon uudesta joustavasta, haasteita tarjoavasta läpikapitalistisesta työelämästä. Hän lähti Japaniin ja tuli kirjoittaneeksi kirjan, joka menee sata metriä syvemmälle kuin Minna Eväsojan Melkein Geisha. Eväsoja on väitellyt tohtoriksi japanilaisesta kulttuurista. Äsken goolgasin. Eväsoja on kirjoittanut myös Shoshin - aloittelijan mielen.

(Öhhh: Aloittelijan mieli on ennakkoluuloton ja avoin, vaatimaton ja nöyrä, mutta omahyväisyys ja itseriittoisuus eivät sille sovi. Tieto on kuin loputon vuori, jota ei pysty ehkä koskaan valloittamaan. Mutta matkalle kannattaa silti lähteä, muuten mestarin taso jää saavuttamatta. https://www.gummerus.fi/fi/kirja/9789512408917/shoshin-aloittelijan-mieli/)

Mutta nyt! Nyt on imuroitava kissankusipellettien pöly lattialta. Mopattava ja haettava matot ulkoa. Ne ovat roikkuneet siellä viikon. Verensokeri on laskussa, pitää napata ruisvoileipäpalanen tai pari. Lakanapyykistä pitää tänään selviytyä ja Matin valkeat aluspaidat pestä.

Vaalipaneelikin olisi lukiolla. Pitää mennä paneeliyleisöön pitämään Antti Sarvela taas todellisuudentajuisena. Alan piipittää hälyttävästi hänelle korvanappiin, jos suusta tulee yksikin työelämän tyhjänpäiväinen jousto!

Ja vaalien jälkeen! Koittaa minulle! Sokerirasitus! Ei muu auta.

Ainoa, mikä jäljelle jää

Tietokirjoittamisen kesken jäänyt teosanalyysi Kari Enqvistin ja Janne Saarikiven kirjasta Ainoa mikä jää – keskusteluja siitä, mikä on tärkeää

Kari Enqvistin ja Janne Saarikiven mainio keskustelukirja alkaa mekaanisen kirjoituskoneen fontilla, courierilla, kirjoitetulla sähköpostikirjeenvaihdolla. Kirjasintyyli viestii keskustelun epämuodollisuudesta. Johdannon on ajatus olla helposti lähestyttävä ja tehdä tutkijakirjoittajistakin inhimillisiä.

Vuoropuhelijoista käytetään vain nimien etukirjaimia. On JS ja KE.

Viesteissään JS ja KE kirjoittavat puhekieltä. JS, kielentutkijana, vapaammin ja rentoutuneemmin: ”Luen muuten just sun kirjaa.” ”Olitsä muuten koskaan kirjoittanut keskustelukirjaa?”

Olitsä kirjoittanut? – ilmaisussa pluskvamperfekti antaa eri silauksen kuin prefekti – Oletsä kirjoittanut? Olitko sinä kirjoittanut –pluskvamperfekti-ilmaisulla JS sanoo, että on lukenut Enqvistin tuotantoa, muttei ehkä kokonaan, sillä ei oikein muista, onko Enqvistillä niin kuin hänen kollegallaan Esko Valtaojalla keskustelukirjaa.

KE:kään ei ole Johdannossa tarkka kieliopin suhteen. Hän käyttää svetisististä määräistä artikkelia lauseessa: ”Ehkä joskus olisi hauska vaihdella näitä vääriä ajatuksia.”

Suomen kielessähän ei ole määräistä artikkelia.

JS ei välitä kongruensseista eikä possessiivisuffikseista:

En oikeen tajua teidän puheita (po. puheitanne) tai sun asiaproosa (po. sinun asiaproosasi). JS ottaa käyttöön jopa ilmaisun Mutta siis – ilmaisu olisi voinut olla vieläkin epäformaalimpi – mut siis. JS tarkoittaa ilmaisulla Mutta siis aasinsiltaa. Asiasta toiseen. Asiasta kukkaruukkuun.

KE on johdannossakin vähän tyly. Hän sanoo, että uskonto ei häntä kiinnosta oppirakennelmana eikä hän halunnut ryhtyä kirjoittamaan keskustelukirjaa jonkun kanssa, sillä uskonto ei häntä kiinnosta oppirakennelmana.

Äskeinen joku on ilmeisesti pappi tai piispa. Esko Valtaoja on kirjoittanut uskonkysymyksistä kaksi keskustelukirjaa Tampereen luterilaisen piispan Juha Pihkalan kanssa. Onko Enqvistin lausumassa havaittavissa hieman nyreyttä julkisuuden rakastamaa sanageneraattorikollegaa kohtaan?

Johdannon jälkeen JS muuttuu Janne Saarikiveksi. Ensimmäisessä kirjeessään Saarikivi esittelee itsensä. Hän on 44-vuotias hyvätuloinen keskiluokkainen valkoinen mies, joka kärsii pikkuisen huonosta omastatunnosta. Mutta pikkuisen vain. Ekologinen jalanjälki on kestämätön. Asia on tiedossa ja tiedostettu, se siitä. Luovutaan muovipusseista, juu.

Toki hän sanoo olevansa luonteeltaan epävarma ja mukautuvainen sekä kokee helposti syyllisyyttä ja häpeää. En tiennytkään, että Saarikivi on aloittanut Helsingin yliopistossa teologialla. En tosin tiennyt sitä, että Enqvist on aloittanut yliopistossa soveltavalla psykologialla. Sen hän kertoo omassa esittelykirjeessään, joka on kirjan toinen luku.

Saarikivi paljastaa väitelleensä tohtoriksi nipullisella artikkeleita. Varsinainen väitöskirja on edelleen hänen tietokoneensa tiedostoissa. Hän on koskenut siihen viimeksi vuonna 2012.

Saarikivi ihmettelee omaa uskovaisuuttaan. Hän oikeastaan tykkää tavallisista sunnuntaijumalanpalveluksista, joissa lauletaan virsiä ja pappi puhuu jotain hieman sameaa. Lapsuudenperhe ei ollut yhtään uskonnollinen. Koska Saarikivi näyttää katu-uskottavalta white trash –mieheltä, yllätyksellistä on, että hän onkin sivistys- ja yrittäjäsukua.

Enqvist ei esittelykirjeessään katso tarpeelliseksi mainita uskontoa lainkaan. Hänen taustansa on työläisperäisempi kuin Saarikiven. Enqvist kertoo lapsuutensa ja sukunsa Lahden ja Hollolan seudusta, minulle niin tutuista paikoista. Hänen nuoruuteensa osuu pitkä nousukausi. 1990-luvun lamaan tultaessa Enqvist oli jo 36-vuotias, lama ei häntä koskettanut. Sen sijaan hänen lapsuuden perheessään on ollut alkoholismia, riitoja, mustasukkaisuutta ja elämän loppusuoralla jonkinlaista pettymystä elämään. Hän sanoo olevansa perusluonteeltaan bipolaarinen.

Tähtikosmologi on oikeastaan niin etelähämäläinen kuin voi vain olla. Hän oli lapsena yksinäinen ja Helsinkiin opiskelemaan tullessaan hän valahti kaikkien sosiaalisten verkkojen lävitse kuin alamittainen ahven.

Hänellä ei ole intellektuaalisen eliitin kohteliaita käytöstapoja. Hän on kärsimätön ja saattaa päästää suustaan mitä sattuu. Enqvist ei kiellä olleensa 1970-luvun vasemmistoaallon liepeillä. Neuvostoliitossa hän ei käytännössä käynyt koskaan.

Saarikiven ja Enqvistin teksti vetoaa henkilökohtaisuudellaan ja sillä, kuinka henkilökohtainen laajenee yleiseksi ja jopa maailmankaikkeutta koskevaksi. Toisessa kirjeessä Saarikivi kertoo suhteestaan gravitaatioaaltoihin ja mainitsee lukeneensa Stephen Hawkinsin Ajan lyhyen historian. Siitä huolimatta hän ärsyttää Enqvistin vastaamaan toisessa kirjeessään näin – hieman äyskähtäen: ”Fysikaalinen todellisuus on aina myös ihmisen todellisuutta. Myös oma puheesi todistaa tästä, vaikka et sitä huomaakaan. Kirjoitat käyneesi pääsiäisyön messussa ja toteat: ´Siellä ei puhuttu fysikaalisista asioista, vaan kuolemasta ja elämästä´. Mutta kuolema ja elämä ovat mitä suurimmassa määrin fysikaalisia asioita.” (Enqvist & Saarikivi, 2017)

Saarikiven kolmannessa kirjeessä on paljon ihmisen kielen kulttuurisidonnaisuudesta. Kielentutkija ottaa esimerkin värien kokemisesta. Eteläafrikkalaiselle san-yhteisön jäsenelle väreillä ei ole väliä. Kun hänelle näyttää keltaista palloa, se on aurinko. Kun tutkija näyttää hänelle sinistä palloa, sekin on aurinko, tosin eri aineesta, ehkä kivestä, mutta aurinko kuitenkin.

Vasta Enqvistin ja Saarikiven kirjeitä lukiessa tajusin kysymyksen siitä, onko ääni olemassa, jos metsässä kaatuu puu eikä kukaan ole sitä kuulemassa. Vastasin ennen, että totta kai ääni on olemassa. Nyt vastaan tarkemmin. Ääniaallot ovat olemassa, mutta ääneksi värinä muuttuu vasta, kun se kohtaa korvan kuuloaistisolut.

Ääni on aistimus. Ääniaalto on fysikaalinen ilmiö. Sitten Janne Saarikivi alkaa miettiä sitä, mikä ylipäätänsä on aalto. Onko Mongolian aroilla eläneellä hahlamongolian kielen puhujalla käsitettä aalto? Eihän Mongoliassa ole merta eikä järviäkään. Sen sijaan ääntä kuvaava sana duu on Saarikiven arvelun mukaan ääntä jäljittelevä niin sanottu onomatopoeettinen sana.

Kirjeissään Enqvist ja Saarikivi nokittelevat siitäkin, minne on mielenkiintoista matkustaa. Saarikiven mielestä Rooma on vain länsimaisen kulttuurin kuollut museo ja italialainen nationalisti ja Italian yhdistäjä Giuseppe Garibaldi (1807 – 1882) loi vaarallisen ideologian: nationalismin. Hänen syytään Saarikiven muukaan on natsismi, nationalismin perversio.

Enqvist huomauttaa, että Garibaldi loi jonkinlaisen sosialismin idean. Teksti jäi kesken, sillä jäin epätoivoissani selaamaan kirjaa. Enkä löytänyt kohtaa, jossa Enqvistin huomautus Garibaldista oli.

Analyysi jää kesken. Tähän lisää joskus. On pestävä hiukset, puettava ja pakattava Enqvistin sekä Saarikiven keskustelukirja laukkuun ja lähdettävä. Kohdattava perjantai ja tietokirjoittamisen kurssi. Julkaisen tämän kirjoituksen lauantaina 6. huhtikuuta tai sitten, kun ehdin tietokoneen ääreen.