Risorgimento Enqvistin ja Saarikiven kirjassa

ti 9.4.2019

Pyryttää. En uskaltanut lähteä isä Markku Suokonaution kirjallisuuspiireihin Sukevalle ja Sonkajärvelle. Keli on karmiva.

Teen proosakurssin itsenäisen tehtävän ja oppimispäiväkirjan tänään ja sitten käytän Annaa äänestämässä. Tekisi myös mieli käydä hakemassa Iisalmen kirjastosta Tiina Kailan Bruno. Bruno pyöri työpöydälläni Kodin Kuvalehden toimituksessa vuonna 1990.

Tein silloin paljon kirjaiijahaastatteluja ja Tiina Kailakin oli työlistalla. Työnsin Brunoa kuitenkin aina paperikasaan piiloon. Alimmaiseksi. Kirjan teema pyyhki kirkkaasti yli.

Jostain kumman syystä Bruno jäi kummittelemaan mieleeni. Kirja on kuin Raskolnikovin verinen sukka vuokraemännän tappamisen jälkeen. Vaikka kuinka yritän työntää teoksen jonnekin, se aina jostain pilkistää esille. Nyt lainaan Brunon, vaikka en todellakaan tiedä, ehdinkö sitä lukea. Katson, imaiseeko kirja mukaansa ja tilaan vaikka Huutonetistä itselle, jos imaisee enkä ehdi lukea.

Onpahan sitten heti käden ulottuvilla, jos siltä tuntuu.

Giordano Bruno käveli vastaan Kari Enqvistin ja Janne Saarikiven keskustelukirjassa Ainoa, mikä jää. Kari Enqvistin mielestä Bruno, Italiassa 17. helmikuuta 1600 kerettiläisenä poltettu tyyppi, ei ollut tiedemies sanan nykyisessä merkityksessä, vaikka Bruno olikin sitä mieltä, että avaruus ja maailmat ovat äärettömiä.

Yliopisto-opiskelijat halusivat vuonna 1889 pystyttää Giordano Brunolle patsaan. Patsas tuijottaa pahasti Pietarinkirkkoa Vatikaanissa. Joissain luonnoksissa Brunon piti patsaana osoittaa sormellaan Vatikaania syyttävästi.

Wikipedian mukaan Bruno oli vapaan ajattelun esitaistelija. Enqvistin mielestä lähinnä new age -hörhö. (Enqvist & Saarikivi 2017 s. 116). 

"Giordano Brunon mielestä jumaluus ilmeni koko materian ja hengen täyttämässä maailmassa, jota kuvaamaan hän loi panteistisen hylotsoistisen järjestelmän. ... Jumala ja maailmankaikkeus olivat hänen mukaansa sama asia." https://fi.wikipedia.org/wiki/Giordano_Bruno

Persettiläinen. Minähän olen panteisti ollut jo siitä lähtien, kun liityin Suomen ortodoksisen kirkon hallinnolliseen järjestelmään. Se oli itsenäisyyspäivänä 2001. Kysyin isä Jyrki Ojapellolta, miten ortodoksisuus ja panteismi eroavat toisistaan. Sain vastauksen, mutta muistan, etten ollut siihen tyytyväinen.

"Panteismi (kreikan pan, ’kaikki’ ja theos, ’jumala’) on näkemys, jonka mukaan kaikkeus eli luonto on sama kuin jumala. Panteisti ei usko useisiin persoonallisiin jumaliin vaan yhteen jumalaan, joka on maailmankaikkeus ja sen aine, voimat ja luonnonlait. Panteismissa Jumalan ajatellaan olevan persoonaton ja ääretön, eikä jumalan lisäksi voi olla muuta todellisuutta." https://fi.wikipedia.org/wiki/Panteismi

Janne Saarikivi arvelee, että jos Giordino Bruno heräisi kuolleista tähän päivään, hän perustaisi kokonaan oman synkretistisen seurakunnan buddhalaisuuden ja kristinuskon aineksista. Minä kysyin eräältä fiksuna pitämältäni papilta, miksi ortodoksit niin kovasti pelkäävät synkretismiä, kun Suuressa Ekteniassa rukoilevat kaiken yhdistymistä?

Sain taas vastauksen, johon en ollut tyytyväinen. Enkä sen jälkeen pitänyt kyseistä prelaattia kovin fiksuna.

Nationalismi, patriotismi,
kieli ja risorgimento

Janne Saarikivi on useassa tiedotusvälineessä puhunut kielistä ja eritoten pienistä kielistä. Ainoa, mikä jää -kirjassa hän suree vilpittömästi ja syvästi pienen vihuli-kielen tai jotain sensuuntaista puolesta. En löytänyt kieltä googlaamalla.

Olenkin miettinyt, kilpistyykö oma kansa-käsitykseni siihen, että Suomen kansa on vain samaa suomen kieltä puhuvien joukko. Ei minulla ole sen kummempaa kansallistunnetta. Suomen kieltä puhuvien kanssa on jossain suhteessa helpompi kommunikoida kuin vierasta kieltä puhuvien kanssa.

Tosin eilen S-marketin heviosastolla sain puhua venäjää mummoksi tulleen älykkään Lapinlahden-venäläisen kanssa. Meillä oli hillittömän hauskaa siinä, kun saimme hihittää salakielisiä vitsejämme. Tulkkasin myös kaupan heviosaston sermissä olevan tekstin rouvalle.

Sain venäläisen halauksen ja kahvi-teehyllyjen välissä sain lapinlahtelais-saksalaisen halauksen. Olen taipuvainen Kari Enqvistin pragmaattiseen ja epäromanttiseen käsitykseen: puhumme jotain kieltä sen vuoksi, että tulisimme ymmärretyksi.

"Eikö kieli ole vain ajatuksenvaihdon väline? Miksi asiat olisivat muka sitä paremmin, mitä enemmän löytyy eri kieliä?" (Enqvist & Saarikivi 2017 s. 167)

Minusta laudaturin kielikirjoittajana on tosi kiva, kun on kaikenlaisia kieliä, mutta teknissuuntautunut aviomieheni on toista mieltä. Hänestä kaikki voisi olla mekaniikkaa, fysiikkaa, kemiaa, geometriaa ja matematiikkaa.

(Kirjoitin ällät venäjästä, englannista ja ruotsista. Saksastakin olisi tullut ällä, jos olisin viitsinyt jäädä kirjoituksiin iltapäiväksi, Sutaisin tehdä venäjän aamulla ja naputtelin pari tuntia pulpetin kantta toimettomana ja sitten, kun kirjoitussalista pääsi ulos, kävelin pihalle. Saksa jäi kirjoittamatta, kun en yksinkertaisesti malttanut istua enää pulpetissa. Äidinkielen kirjoituksissa nopeus kostautui. Häpeällistä. Häpeän ylioppilaskirjoitusteni ainekirjoituksen ämmää edelleen. Minähän olin syntynyt kirjoittajaksi! Lyhyen matikan kirjoitin, siksi koska reaaliin olisi pitänyt lukea tylsiä oppikirjoja - siis nii ku ihan kokonainen kirja tai jopa muutama. Minähän pääsin kokeista aina opettelemalla koko koealueen sanasta sanaan ulkoa, kokonaisen kirjan opettelu olisi ollut työlästä, ehkä mahdotonta. Ja ämmä tuli matikastakin, alunperin ajattelin, että kunhan nyt jotain.)

En ole nationalisti enkä patriootti. Voin luopua omasta uskonnostani ja ryhtyä noudattamaan vaikka jokapäiväisiä rukoushetkiä, jos pitäjän minareetista niin kehotetaan. Olen synkretisti. Osin vaihdoin jo kieltäkin. Perheemme oli vuoteen 2004 asti kaksikielinen.

Odotan innolla, että pääsen lukemaan Janne Saarikiven Suomen kielen ja mielen. Isä Markku Suokonautio oli sitä viime kirjallisuuspiirikerralla lukemassa. Tunnustan, että oma suhteeni kieleen on teknokraattinen ja insinöörimäinen. Tajusin nimittäin paljon venäjän kielestä ja ylipäätänsä lingvistiikasta vasta yliopistossa, kun sain tuntuman morfologiaan. Nykyään jo lukioikäisille opetetaan morfologian alkeet.

Ennen Enqvist & Saarikiven lukemista en tiennyt Italian historiasta juuri mitään. Jotain Romuluksesta ja Reemuksesta ja sitten tuli Konstantinius ja kristillisti Rooman, sen jälkeen pitkään tyhjää, josta tietää paljon enemmän aviomieheni, se, josta toissailtana päätin, että en kirjoita mitään. Ja sitten tuli italofasismi ja italoneorealismi sekä italowesternit, joista en pidä. En ole koskaan käynyt Italiassa - paitsi, että tyyppi, jota en blogissani mainitse, on Rooman tuntija ja varmaan haluaa kuollakin Venetsiassa (tuijottaen jonkin nuoren miehen pyllykannikoita niin Kuolema Venetsiassa, tiedättehän? Thomas Mann ja saksalainen mieslolita...).

Joka tapauksessa herrat Enqvist ja Saarikivi sanailevat Italian historiasta. Saarikivi pitää Giuseppe Garibaldia vaarallisena nationalistina ja olisi suonut, että kirkkovaltio siis Vatikaani latinoineen pysyy. Aviomieheni valaisi minulle muutama viikko sitten, että italian kirjakieli on nuori luomus, vain satasen vuotta vanha. (Aviomieheni opiskelee italiaa. Niin. Mitä minä tässä avioliitossa koko ajan valitan aivojeni kutistumista?)

Risorgimento  tarkoittaa aatetta Italian yhdistämisestä ja se on vastaisku kolonialismille. Taustalla oli se, että Napoleonin sotien jälkeen Wienin kongressi vuonna 1815 jakoi Italiankin pieniin paloihin. Pohjois-Italia Venetsioineen tuli osaksi Itävaltaa.

Kari Enqvist on sitä mieltä, että Italian ja Suomen yhdistymiset voidaan laskea edistyksen piikkiin.

"Nationalismista ei välttämättä seuraa fasismia - ajattele vaikka kansallistuntoista Islantia. Toiveikas luonnontieteilijä voisi pitää nationalismia väliaskeleena kohti supranationalismia eli siis käytännössä EU:n kaltaista rakennelmaa." (Enqvsti & Saarikivi 2017 s. 168)

Tähän on hyvä päättää merkintäni tänään ja siirtyä lounaan jälkeen kirjoittamaan proosakurssin viimeistä tehtävää sekä oppimispäiväkirjaa, jonka otsikko on: Minä. Oppimispäiväkirjani alkaa sanoin: "Minusta minä olen mielenkiintoinen."