Tietotekstipäiväkirja

pe 5.4.2019

Päiväkirja on aloitettu la 23.3.2019, merkintä on osa ennakkotehtävää Petri Jääskeläisen tietokirjoittamisen kurssille.

Valmistauduin illalla Iisalmessa pidettävään ulko- ja turvallisuuspoliittiseen vaalitilaisuuteen. Olin tilaisuuden käytännön järjestelijä ja mietin pitkään, menenkö ollenkaan paikalle. Olen ollut Lapinlahden Venäjä-seurassa järjestämässä Nato-kriittisiä tilaisuuksia sekä tietenkin osallistunut mielenosoituksiin sotilaallisen liittoutumattomuuden puolesta – toki banderolleissa ja iskulauseissa oli, että EI NATOLLE, sillä hokemana tai miekkarijullariin Sotilaallinen liittoutumattomuus on aivan liian pitkä.

Illan tilaisuudessa keskustelisivat kokoomuksen eduskuntavaaliehdokas Antti Sarvela, EU-vaaliehdokas Hans Adolf  Ehrnrooth ja pari edellisten ystävää, ammattisotilaita hekin. Heidän sotilastitteleitään en edes yritä kirjoittaa tähän. Ne olivat mainosgraafikonkin painajainen, kun hinkkasimme tilaisuuden lehti-ilmoitusta.

Sattumoisin meille tuli päivällä kylään Venäjä-tutkija Tapani Kaakkuriniemi. Sattumoisin hän sai juuri meillä älykännykästään tietää, että hänet on nimetty Vasemmistoliiton EU-ehdokkaaksi.

Koetin maanitella Kaakkuriniemeä seurakseni ja turvakseni illan tilaisuuteen. Kaakkuriniemellä oli kuitenkin kiire kotiin Palokkaan. Hän oli tulossa Vieremältä Belorus-traktorikokouksesta.

Ei auttanut muu kuin kaivaa Ylen Areenalta esiin aamulla Ykkösaamussa ollut puolustusvoimain komentajan Jarmo Lindbergin haastattelu. Kelasin sitä edestakaisin ja kuuntelin moneen kertaan kohdat, jossa Lindberg puhuu Suomen tekemistä sopimuksista.

Lindberg kertasi Suomen Nato-historian vuodesta 1994 ja rauhankumppanuussopimuksesta lähtien. Hän käsitteli asiaa ikään kuin Suomen Nato-jäsenyys olisi deterministinen, vääjäämätön prosessi, joka vain etenee omalla painollaan ilman sen kummempia eduskuntakäsittelyitä ja muita demokraattisia, kansanvaltaisia, hankaluuksia, kuten äänestykset tai debatti. Mitä joutavia, Lindberg tuntui ajattelevan.

Isäntämaasopimusta Lindberg ei maininnut lainkaan, vaikka hän on sen allekirjoittanut. Isäntämaasopimuksen suomensivat vuonna 2014 Suomen Itsenäisyyspuolueen aktiivit. Se kiersi monisteena kädestä käteen kuin sam izdat -kirjallisuus Neuvostoliitossa. Minäkin kopioin IPU:n isäntämaasopimuskäännöstä Lapinlahden Vasemmiston lukutaitoisille jäsenille.

(Heitä ei niin monta ole, ettenkö olisi mainiosti jaksanut kopioda monisivuista pumaskaa.)

Otsikko ei ollut kovin innovoiva ja lukemaan houkutteleva:

”Yhteisymmärryspöytäkirja Suomen tasavallan hallituksen ja Pohjois-Atlantin liiton transformaatioesikunnan komentajan johtoesikunnan sekä Pohjois-Atlantin liiton operaatioesikunnan välillä isäntämaatuen antamisesta Naton operaatioiden / harjoitusten / vastaavan sotilaallisen toiminnan toteuttamista varten.”

”Memorandum of understanding (MOU) between the government of the Republic of Finland and Headquarters, Supreme Allied Commander Transformation as well as Supreme Headquarters Allied Powers Europe regarding the provision of Host Nation Support for the execution of NATO operations / exercises / similar military activity”

Luin netistä erilaisia artikkeleita Suomen tekemistä valtiosopimuksista myös Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen ja sitten muistin, että vast´ikään Venäjä-tutkija ja pornonovellisti Pentti Straniuksen Ärräpäät-sähköpostilistalla oli puhetta Puolustusministeriön julkaisemasta Voiman Venäjä-raportista. Imuroin raportin koneelleni ja tulostin sen parikymmentä ensimmäistä sivua.

Olin vuonna 2012 lukenut tarkkaan Puolustusministeriön edellisen raportin Muutosten Venäjä. Voiman Venäjän sävy oli kuitenkin niin masentava, että sen lukeminen ei ole tulostamani parinkymmenen sivun jälkeen edennyt. Lupaan lukea Voiman Venäjän kokonaisuudessaan, kun Tapani Kaakkuriniemi tulee EU-vaalikiertueelle Pohjois-Savoon.

Aikoinani ennen kun menin Moskovaan lukuvuodeksi opiskelemaan venäjää, opiskelin sivuaineenani Tampereen yliopistossa kansainvälistä politiikkaa. Olen suorittanut puolustusministeriön viestintäjohtajan Jyrki Iivosen kurssit Neuvostoliiton kommunistisen puolueen rakenteesta ja historiasta erinomaisin arvosanoin. Iivonen oli 1980-luvun lopulla Tampereen yliopistolla tutkijana.

Nyt tahtoisin lukea Jyrki Iivosen ja Pauli Järvenpään kirjeenvaihtokirjan Kirjeitä Kabulista – Afganistanin toisesta todellisuudesta.

Minulla kaiketi oli jonkinlainen utuisen etäinen unelma ulkomailla tai Neuvostoliitossa työskentelystä, koska venäjän kieli ja kansainvälinen politiikka niin kiehtoivat. Kun Neuvostoliitto kaatui, minäkin menin pois muodista ja oikeastaan syrjäydyin kokonaan työelämästä – samalla vapauduin synnyttämään kaksi puoliksi venäläistä tytärtä.

Moskovan-vuotenani olin hurmoksessa. Gubkinin mukaan nimetyn Kaasu ja öljyinstituutin käytävillä haahuili nuoria miehiä, joiden ihonväri vaihteli syvänmustasta intianruskeaan. Liikuimme suvereenisti syyrialais-intialais-bolivialaisissa piireissä ja välillä kävin ihailemassa erilaisia ihmisiä – tai no sanotaan suoraan, että opiskelijapoikia – Kansojen ystävyyden yliopiston, kongolaisen itsenäisyystaistelijalle Patrice Lumumballe nimetyn yliopiston liepeillä. Asuntolamme sijaitsi yliopiston lähellä ja kävimme siinä naapurissa ollessa postissa soittamassa kotiin. Ulkomaanpuhelua isälle Puumalaan jouduin odottamaan puoli päivää.

Myös Venäjän oppositiojohtaja Aleksei Anatoljevitš Navalnyi on käynyt Kansojen ystävyyden yliopiston. Navalnyi on taistellut Venäjän korruptiota vastaan ja hän on saanut korruptionvastaisissa tilaisuuksissa kaksi kertaa happoa kasvoilleen. Navalnyin toisen silmän näkökyvystä on mennyt 80 prosenttia hapon vuoksi.

Soitin ennen lauantain ulko- ja turvallisuuspoliittista tilaisuutta Jyrki Yrttiaholle. Hän oli Kataisen hallituksen aikaan eduskunnan puolustusvaliokunnan jäsen ja ottanut selvää Suomen ja Naton suhteista sekä siitä, miten yhdyskuntatekniikkaa myöten koko Suomen asetukset järjestetään Nato-yhteensopiviksi. Yrttiaho ei vastannut puhelimeen nyt eikä aikaisemminkaan, kun olen hänelle koettanut soittaa.

Viikolla 13 luetut tekstit

Kuljettelin kuukausia laukussani Tieteessä tapahtuu –lehden numeroa 1/2019. Siinä on artikkeli amerikkalaisesta vasemmistosemiootikosta Noam Chomskystä. En vain saanut artikkelia luettua ja lopulta lehti hautautui eduskuntavaalikampanjapapereiden joukkoon.  Kun olimme älykköystäväni Aaro Heikkisen kanssa isä Markku Suokonaution kirjallisuuspiirissä Sukevalla ja Sonkajärven Rutakolla, lehti kummallisesti työntyi esiin paperihaudastaan. Aaro, joka Chomskynsä tuntee, sanoi, että artikkeli vähän jopa arvostelee Chomskya. Tai ainakin se sisältää kritiikintapaista.

Ilman Aaroa en olisi älynnyt edes tilata Tieteessä tapahtuu –lehteä. Se on ilmainen ja sisältää artikkeleita eri tieteenaloilta Julkaisija on Tieteellisten seurain valtuuskunta. Välillä pelkään, että Aaro yhteisillä matkoillamme pitää lehdestä minulle pistarit.

Noam Chomsky kiinnostaa tietenkin vasemmistointellektuellina, mutta paljolti myös semiootikkoguruna. Ensi viikon tiistaina on taas Markku Suokonaution kirjallisuuspiirit ja sitä ennen pitää lukea uusimmasta Tieteessä tapahtuu –lehdestä Ilkka Niiniluodon teksti otsikolla Kuka hukkasi totuuden? Artikkelissa Niiniluoto puuttuu totuuden jälkeisen ajan käsitteeseen. Artikkelissa Niiniluoto siteeraa itseään (ks. Niiniluoto 1994): ”Epätosien ja virheelliseksi tiedettyjen väitteiden tahallista esittämistä kutsumme valehteluksi. Tällaisen valehtelun tavoitteena on tavallisesti toisen henkilön pettäminen, huiputtaminen tai harhauttaminen. Filosofi Harry Frankfurt on erottanut valheesta ”paskapuheen” (bullshit), jossa puhujaa ei lainkaan kiinnosta totuuden ja epätotuuden ero.”

Tällaisen puutaheinän puhumisen tarkoitus voi olla bluffaaminen ja hämmentäminen (ks. Spicer, 2018). Olenkin tällä haavaa Johtamistaidon opistossa (MIF:ssä) opiskelemassa työnohjausta juuri siksi, että missioni on juuria Suomen henkisestä ilmatilasta bull shit –puhe mitään tarkoittamaton termi kerrallaan. Neljä ensimmäistä lähijaksoa meni hyvin. Bull shit –puhetta ei esiintynyt miltei yhtään.

Viidennellä kerralla meille alustanut johtamisoppaan kirjoittaja aloitti lempi-inhokeillani: asiakaslähtöinen ja ketterä. Silloin nousin seisomaan ja aloin mylviä. Minä olen se, joka pilaa hyvän tunnelman ja juutun tähän, huusin.

Sinunko kynästäsi sellaiset yrityskonsultit ja tyhjänneuvojat, kuten Tuomas Enbuske Laajasalon kristillisen kansanopiston vankalla tietotaidolla tai höpölöpön löö Mikael Jungner ovat saaneet päähänsä, että yritysten pitää olla ketteriä, voi saatanan, saatana! Kilpailuttakaa, vittu, ihmiset remppafirmanne, pankaa yrittäjät limboamaan tai hyppämään pituutta.

Tieteessä tapahtuu –artikkelien lisäksi päätin ottaa härkää sarvista ja selättää Carl-Johan Holmlundin Semioottisen silmän. Nappasin suomenruotsalaisen esseistin kirjan Iisalmen kirjaston hyllystä, koska kokoelmassa oli artikkeli Michel Foucault´sta – semiotiikan yksinäisen tien kulkijana. (Holmlund, 2018)

(Taas sana semiotiikka!)

Koska aikaa ei eduskuntavaalityöltäni ollut liiemmälti, hyppäsin suoraan sivulle 121 lukuun Foucault´sta. Kiinnostukseni Foucault´iin johtuu siitä, että jo ennen kuin syrjäydyin 1990-luvun alun lamassa työelämästä sen vuoksi, että kaikki, mitä edustin, kaatui Neuvostoliiton myötä ja muuttui eltaantuneeksi, huomasin jo vuonna 1987, että en ole zeitgeistin mukainen. Aikamme sankarit Markku Eskelinen ja Jyrki Lehtola kirjoittivat kirjallisuuskirjan Sianhoito-opas. En tajunnut poikien ”diskurssianalyysistä” hevon vittua ja ajattelin, että tulen Heikki Turusen maailmasta eikä Matti Pulkkisen Romaanihenkilön kuolema voi vähempää kiinnostaa. Eikä kosketa.

Sen jälkeen noin 30 vuoden ajan niskakarvani käpristyivät raivosta, kun kuulin nimet Foucault, Derrida, Lacan tai sanan skitsoanalyysi.

La 30.3.2019

Proosakurssin hivelevissä jälkitunnelmissa ajoin Kuopion Matkuksen parkkipaikalle ja marssin Suomalaiseen kirjakauppaan ostamaan Janne Saarikiven Suomen kieltä ja mieltä. Kuulin Kalle Haatasen Saarikivestä tekemän haastattelun Ylen Areenalta talvella, kun työntelin lumikolalla lumia kasaan pihaltamme.

Ajattelin, että tänä vuonna säästämme aurauskuluissa ja teemme lumityöt itse. Olisihan meillä aviomiehen kanssa näin yhteistä puuhaa ja voisimme lumia kolatessa keskustella henkevästi. Kissankuset, ensimmäisellä yhteisellä kolauskeikallamme minä puhuin koko ajan puhelimessa ja seuraavien lumisateiden jälkeen minulla oli aina muuta puuhaa. Oli joko työnohjausopiskeluiden esseenkirjoittamisia tai kirjoittamisopintojen lyhytproosatehtäviä.

Aviomies kolasi yksinään ja kun minä vihdoin saavuin pihalle Ylen Areena, Kalle Haatanen ja Janne Saarikivi korvakuulokkeissani, oli aviomiehen taas sännättävä muualle.

Suomen kieltä ja mieltä ei ollut kirjakaupan hyllyssä. Sen sijaan oli Kari Enqvistin ja Janne Saarikiven keskustelukirja Ainoa, mikä jää – keskusteluja siitä, mikä on tärkeää. Seuraavana päivänä en liikahtanut mihinkään keittiön sohvalta. Kävin vain pissalla ja no, imuroin vähän ja tyhjensin kissojen pellettilaatikot.

Nyt vielä pitäisi kirjoittaa analyysi Enqvistin ja Saarikiven kirjasta. Kello on 13.27 enkä ole edes pukeutunut. Hampaat sentään pesin aamupäivällä. No, ei auta. Pakko se on edes yrittää. Kaksi sivua. Huh.