Analyysi Tommi Melenderin kirjasta Onnellisuudesta

KIKV1005, tietokirjoittaminen, oppimiestehtävä 2, osio B

pe 31.5.2019

Esseekokoelma voi olla sarja toisiinsa liittymättömiä kirjoituksia ajatuksella, että niitä nyt vain on sattunut syntymään. Näin polemisoi Jukka Koskelainen esseen pakenevasta olemuksesta kokoelmassa Mitä essee tarkoittaa?

Tommi Melenderin Onnellisuudesta ei ole sitä. Hänellä on läpi kirjoituskokoelmansa punainen lanka. Se on yhteys toisiin ihmisiin.

Lopputulos on lohduttavasti se, että jopa Melenderille, jota olin tähän asti pitänyt inhana misogyyninä, yhteydestä toisiin ihmisiin muodostuukin onnellisuus. Onnellisuus ei Melenderinkään mielestä tule lukemalla onnellisuusoppaita.

Tämän tajuamiseen jouduin lukemaan toiseen kertaan viiteen osaan ja yhdeksään lukuun jakautuvan esseekokoelman. Ensimmäisellä kerralla kolmisen vuotta sitten kiinnitin vain huomiota siihen, että Melender on jollain lailla uusliberalismikriittinen. Yllättävää kyllä, löysin Onnellisuudesta ensimmäisellä kerralla myös hentoista markkinatalouden arvostelua. Johan sitä oli rippunen Melenderin romaaneista muistaakseni Ranskalaisessa ystävässä, jossa minäkertoja tokaisee, että porvarin naama ällöttää.

Ajattelin, että Melenderissä on vielä toivoa. Luokkataisteluun!

En ole pitänyt kirjailijan pitkästä proosasta. Olen kyllä lukenut useita vuosia hänen blogiaan Antiaikalainen, mutta romaaninsa Ranskalainen ystävä (2009) ja Lohtu (2011), ne olen selviytynyt loppuun, ovat olleet kylmiä, suorastaan hyisiä. Kokoelman Mitä essee tarkoittaa? artikkelissaan Melender listaakin lempikirjojaan. Ensimmäisenä listalla on suomalaisen postmodernismin isän Matti Pulkkisen Romaanihenkilön kuolema. Melenderin mukaan lempikirjojensa tenho ei perustu tarinaan ja juonenkuljetukseen eikä niissä olla kiinnostuneita romaanihenkilöiden sielunelämästä, vaan kirjat ovat romaaneiksi naamioitua esseistiikkaa.

Melender on näyttänyt ottavan tosissaan oppi-isänsä Matti Pulkkisen 1980-luvun olennaistendenssin, vasemmistovihamielisyyden, sekä siihen liittyvän avainlauseen Romaanihenkilön kuolemassa: ”Kirjoita kylmä kirja. Tämän maailman veroinen.” (Pulkkinen, 3. painos, 1985, s. 29)

Kylmien romaaniensa vuoksi en voinut millään uskoa, että Melenderkin tulee onnelliseksi yhteydestä toisiin ihmisiin. Enkä senkään takia havainnut asiaa, sillä ensimmäisellä Onnellisuus-kokoelman lukukerralla luin vain alun esseistin jalkapalloteksteistä. Kokoelman osuus Urheilu, juuri ennen epilogia, ei olisi voinut vähempää kiinnostaa – varsinkaan, kun Melender ei havainnut Hillsboroughin vuoden 1989 jalkapallokatsomo-onnettomuuden luokkanäkökulmaa.

Lisäksi esseisti tuntui pitävän hupaisana sitä, kuinka saksalainen aviomies oli paiskannut vaimonsa ikkunasta katuun, kun vaimo nalkutti hänelle jalkapallon katsomisesta. Kaikkein hauskinta tapauksessa oli, että mies ei kutsunut paikalle ambulanssia, vaan vaimo kitui kuoliaaksi. Tooosi vitsikästä. (Melender, 2016, s. 147)

Melenderin vasemmistokammo on ilmeisesti jonkinlainen isänmurha. Lapsuudenkoti ei ilmeisesti ollut mikään kultivoitunut kulttuurikoti. Kirjahylly perheessä vielä oli, mutta siellä oli paljolti samoja kirjoja kuin meilläkin - Alistair McLeanin jännityssarjaa ainakin. Melender kertoo kokoelmansa loppuluvussa siitä, miten sai käsiinsä Alibi- ja Kansa Taisteli –lehtiä. Hänen äitinsä työskenteli lehtiasiamiehenä ja äidin myymiä aikakauslehtiä lojui pitkin kokkolalaiskotia.

Tuttava ei voinut isänsä kanssa 1990-luvulla ryhtyä keskustelemaan politiikasta, sillä isä olisi heti alkanut vaahdota siitä, kuinka asiat lähtivät menemään päin persettä Esko Ahon porvarihallituksesta lähtien. (Melender, 2016, s. 144)

Onneksi on jalkapallo. Se yhdistää myös eri sukupolvet, vaikka välissä olisi luokkanousu. Jätettyään kotikaupunkinsa Kokkolan Melender koki yhteiskunnallisen nousun ja jätettyään toimittajan ammatin ja ryhtyessään kirjailijaksi jonkinlaisen luokkalaskun. Romaanissa Lohtu minäkertoja joutuu muuttamaan Helsingistä hyvältä alueelta Vantaan Pietarinlaaksoon, jonka kaduilla päivystää äärioikeisto. Se on Melenderin kunniaksi sanottava, että hän hoksasi jo vuonna 2011 Oodinin sotilaiden katupartiojoukot.

Onnellisuudesta alussa esseisti käyttää sivukaupalla oman ihmisvihansa synnyn kuvailemiseen. Luen Melenderin ihmisvihan liittyvän nuoren miehen kehityskaareen. Kun on lähtenyt yliopistoon alemmasta keskiluokasta ja jostain niin kolkosta kotikaupungista kuin Kokkola, ei voi syntyä muuta kuin täysin sekopäinen teatterinainen Leea Klemola – en ymmärtänyt hänen ja Kaarina Hazardin kotikatsomosarjaa Myrskyn jälkeen (2017), vaikka siinä esiintyi lapinlahtelaislähtöinen mainoselokuvanäyttelijä Ilkka Pekkarinen – tai sitten ilmiö tommimelender, ihmisvihainen nuori mies, joka ei oikein tunne yhteenkuuluvuutta porvariboheemiluokkaankaan, muttei halua millään seurustella S-marketin kassan kanssa tai tulla samaistetuksi edes taksiyrittäjien kanssa. Taksikuskit ovat hänelle olemassa vain kapakkireissun kotiinkuljetuksen viihdyttäjinä ((Melender, 2016, s. 163). Onneksi on jalkapallo. Karl-Heinz Rummeniggenin kädenheilautusta voi muistella, vaikka muistelukumppanilla olisi täysin toinen sosiaalinen status.

Kuten idolinsa kirjailija Gustave Flaubert aikoinaan Melender ei voi sietää porvarien typeryyttä. Porvarielämään Melender kuitenkin tuntee perverssiä vetoa. Hän olisi alun perin saattanut haluta maailmanpolitiikan tutkijaksi, mutta sitten toimittajan työstä saatavat säännölliset tulot määräsivät hänet toimittajaksi. Lopulta säännöllisin tuloin eläminen bobona, porvariboheemina, tuntui tylsältä ja Melender alkoi kirjailijaksi. (Melender, 2016, s. 97 – 98)

Siitä vain, niks, naks. Vantaan Pietarinlaaksoon. Helppoa kuin heinänteko. Melender ei tunne luokkayhteenkuuluvuutta muiden epävarmassa työmarkkina-asemassa olevien, kuten siivoojien tai köyhien kielenkääntäjien (Siltala, 2017, s. 163) kanssa, sillä hän on ihan toista luokkaa. Pysyttelee ulkopuolella, etäisenä. Kirjoittaa kylmiä romaaneja. Ei mene mukaan, ei taistele rinnalla. Luopio, nousukas, peukutan alaspäin.

Melender on uskottava, sillä hän on saanut kirjojaan julkaistua myös kovakantisena. Ei hänen asemistaan lähdetä kapitalisteja tosissaan munille potkimaan. Siinä voisi mennä kustannussopimus.

Turvallistakin turvallisempaa on haukkua elämäntapaoppaita. Sillä tavallahan sitä kapitalistinen maailmanjärjestys kaadetaan, juu.

Tommi Melenderin kritiikki on näennäistä. Blogimerkintänsä perusteella tiedän hänen lukeneen Thomas Pikettyn Pääoma 2000-luvulla (Piketty, 2016) jo vuonna 2014, kun se ilmestyi englanniksi, mutta ei teoksen lukeminen ainakaan Onnellisuudesta näkynyt.