Asioita, jotka saavat sydämeni, Mia Kankimäen ja monen muunkin sydämen lyömään nopeammin

ke 22.5.2019

Ihan kuin olisi pää täynnä hiekkaa. Luomet putoavat väkisinkin silmien päälle. Eilen oli Suomenniemen-keikka. Veimme rakennustelineitä trailerilla Lyytikkälän talomuseolle ja telineosien nostelu kävi fibromyalgisille lihaksilleni. Sunnuntainen talonsiivouskin vaikutti vielä.

Viime yö oli huono. Jalat nykivät levottomina ja ukkonen herätteli. Oli kuuma ja tukahduttava. Onneksi nyt tulevat Urpon kylmät, sillä on enää reilu viikko tietokirjoitusaikaa ja aivoni toimivat huonosti helteellä.

Tässä viimeinen asiantuntija-artikkeli, johon lopun keksin kohta Marian sängyssä selälläni maaten. On pakko ottaa neuvoa antavat ettonet.

Ettone, ettonet, ettana, ettane on tarkoittanut aterian jälkeistä ruokalepoa. "Ettone" on itämurretta, ja sen kantasanana on vanha germaaninen lainasana "eta", josta puolestaan johdetaaan ruotsin kielen "äta". Lähde: Suomen sanojen alkuperä, Etymologinen sanakirja 1. (1992).

TÄSSÄ KIRJOITUS:

KIKV1005, tietokirjoittaminen, tehtävä 2 osio C, artikkeli 4/4

luonnos käsin vihkoon vappukeskiviikkona 1.5.2019 ja puhtaaksi pe 17.5.2019 ja ke 22.5.2019

Tällaista tietotekstiä tahdon kirjoittaa jatkossa! Mia Kankimäen kirja Asioita, jotka saavat sydämeni lyömään nopeammin sai minut aivan hurmioon. Se oli sukua Anna Kortelaisen Virginielle ja on samankaltainen Minna Eväsojan Melkein Geishan kanssa. Kummatkin kuitenkin rutisevat akateemista kuivuuttaan Mia Kankimäen epätasaiseen, hieman muodottomaan, moniaineksiseen ja aistivoimaiseen tekstiin verrattuna.

Mia Kankimäki kirjoittaa oudon tietokirjansa alussa siitä, kuinka alkoi kirjoittaa kirjaansa. Se etenee kronologisesti, mutta ei ole tippaakaan tylsä. Siinä ei ehkä ole draaman kaarta, jos nyt kliimaksiksi ei ajattele Fukushiman ydinvoimalaonnettomuutta, joka sai Kioton-ulkomaalaiset pakenemaan kenet minnekin.

Tietokirjailija jätti työnsä kustantajan markkinointitoimittajana, haki apurahaa matkustaakseen Japaniin ja kirjoittaakseen siellä kirjan tuhat vuotta sitten eläneestä hovinaisesta Sei Shōnagonista (jap. 清少納言).Olin kirjan alun marginaaliin kirjoittanut kiukkuisesti jotain nykytyöelämän klišeistä. Eikö Kankimäen lukijoille olekaan ollut tuttua 20 viime vuoden ajalta työelämän huonontuminen? Eivätkö kaikki vielä tiedä, että kamalassa uusliberalistisessa työelämässä vaaditaan koko ajan tulosta, hukutaan turhiin palavereihin, joilla performoidaan ”johtamista” ja stressaannutaan alituiseen?

Sitten ajattelin, että eivät kaikki tiedä ja voi olla, että jokunen tietääkin, mutta ei ole uskaltanut sanoa sitä ääneen. Hyvä, että Mia Kankimäki sanoi, lähti tiehensä 38-vuotiaana, kirjoitti Asioita, jotka saavat sydämeni lyömään nopeammin ja heti perään Naisia, joita ajattelen öisin. Etenkin Yönaiskirjaa kirjabloggarit kuin kirjakauppojen naiset ovat ylistäneet. Siksi en halua lukea sitä heti. Pelkään pettyväni. Niin paljon minä Japani-kirjasta pidin.

Sei Shōnagon on kaikkien naisblogistien äiti. Maailmanhistoria tuntee hänen Tyynynaluskirjansa. Tyynynaluskirja on mainittu samassa kategoriassa kuin Virginie Woolf. Sei Shōnagonin kirja ei kuitenkaan ole niin tunnettu kuin maailman ensimmäiseksi romaaniksi sanottu Shikibu Murasakin Genjin tarina.

Myös Shikibu Murasakin oli hovinainen, kuten Sei Shōnagon. Lisäksi heidän sanottiin olevan kilpailijattaria. Kilpailijatarväitteen Kankimäki onnistuu kumoamaan. Kumpikin nimi on taiteilijanimi. Sen enempää Shikibu Murasakin kuin Sei Shōnagonin oikeaa nimeä ei tiedetä. Genjin tarinan kirjoittaja eli Kiotossa keisarin hovissa jonkin verran myöhemmin kuin Tyynynaluskirjan kirjoittaja.

Kankimäen kanssa saa moneen kertaan turhautua siihen, kuinka vähän Sei Shōnagonista oikeasti tiedetään. Melkein tekisi mieli alkaa kirkua, että unohda koko japanitar ja kirjoita itsestäsi.

Sei Shōnagonin kirjoitukset limittyvät yksityisen kirjoittamisen ja näyttämisen ristiriitaiseen verkostoon, joka on askarruttanut kirjoittajia aina Heian-kauden naisista nykypäivän bloggareihin saakka, kuten Kankimäki huomaa. Tietokirjoittaja tosin sulkumerkeissä hieman myrkyllisesti tokaisee, että bloggareilla näyttämisen halu on ehkä lopullisesti voittanut salailun tarpeen. (Kankimäki, 2018, s. 260). Tyynynaluskirjan lukemisessa on todennäköisesti samanlaista ehdottomasti kielletyn vastustamatonta vetovoimaa kuin toisen päiväkirjan lukemisessa tai aviomiehen puhelimen tsekkauksessa.

Sein teksteistä on moneksi. Jollain käsittämättömällä logiikalla - minä en saanut edes Kankimäen kirjasta lopullista selvää, millä – Tyynynaluskirja, The Pillow Book, yhdistyy pornoon. Mainostekstin mukaan se suorastaan huokuu eroottista jännitettä.

Mia Kankimäki on kyllä tallentanut Sei Shōnagonin tekstejä Shōnagon-tietokirjaansa, mutta eivät ne minusta – ainakaan Kankimäen mukaan ottamat pätkät – huou erotiikkaa. Tai sitten olen vain niin lapsuuteni pornolehtien – ne olivat isoveljieni, mutta myös minun ulottuvillani – pilaama, että en pidä aamuisin hevosen selässä istuvaa ja runoja lausuvaa miestä kovinkaan eroottisena.

Voi olla, että kyseessä onkin massiivinen, kansainvälinen väärinkäsitys. Kankimäki yhdistelee japanilaisten käsityksiä ja tabuja sekä lopulta eteläafrikkalaisen didgeridoo-miehen kanssa keskustellessaan hoksaa, että japanilaisia eroottisia puupiirroksia ja shungaa ja muitakin itämaisia rakkauden käsikirjoja kutsutaan englanniksi nimellä pillow book. Sei Shōnagonin kirjan nimi alkoi jossain vaiheessa länsimaissa yhdistyä pornoon ja käsite pillow book pyörähti degeneroituneen ja seksiin pakkomielteisesti suhtautuvan lännen kautta takaisin Japaniin niin, että nykyään Mia Kankimäen tapaista Shōnagon-”pornotutkijaa” pidetään Kiotossa hieman omituisena.

Ja jospa hienostunein erotiikan muoto onkin lyriikka. Ehkä runoja lausuva mies hevosen selässä ei tarvitse edes olla nakuna. Ehkä erotiikka onkin siinä, mitä ei näytetä. Minähän en sitä voi tietää, sillä olen vihannut runoja. Eikä Mia Kankimäkikään niistä ole pitänyt. Hän kirjoittaa Seitä puhutellen, että meidän aikanamme runonkirjoitustaidolla ei ole laajempaa sosiaalista merkitystä, mutta silti häntä arveluttaa tunnustaa, että runot eivät vain puhuttele. (Kankimäki, 2018, s. 312)

Shōnagon-tietokirjailijan on sanottava, että asia on häntä hävettänyt – etenkin kun hänellä on kirjallisuustieteilijäpuolensa, jonka ei pitäisi ajatella lyriikasta pahaa. Samaan hengenvetoon hän kuitenkin tunnustaa, että ihailee Sein tapaa kirjoittaa runoa proosan vaatteisiin puettuna. Itse asiassa tietokirjailija viiltää, että Sein idea ei olekaan hänen (huonoissa) runoissaan, vaan yksinkertaisissa lauseissa, joissa on vähän sanoja. Ihanien lauseiden vähien sanojen kirkkaus puhuttelee.

Samaa voi sanoa Mia Kankimäen omista maisemakuvauksista. Koetin äsken etsiä kohtaa, jossa maisema hohtaa japanilaista hopeaa. Mäntyjen neulaset piirtyvät taivasta vasten sifonkihuivina. Ei maisemakuvaus noin mennyt, mutta niin sen muistan. Kuvausta lukiessani tunsin silkkisten havunneulasten pyyhkäisevän käsivarsieni ihoa. Kuvaus välittyi tekstin fyysisenä hipaisuna.

Minna Eväsojan Japani-kirja Melkein Geisha tuntuu niin tutkijan kuivakkaalta Mia Kankimäen Shōnagon-kirjaan verrattuna. Kankimäki hapuilee, haahuilee, eksyy ja turhautuu. Sei Shōnagon tuntuu pitävän arvoituksensa. Kirjan viimeisissä luvuissa arvoitus tuntuu ratkeavan. Tältä erää.

Anna Kortelaisen Virginie aloitti tietokirjat, joissa itse tietokirjoittajan on sallittua näkyä. Kortelainen tulee kirjassaan esille, mutta ei vielä siinä määrin kuin Mia Kankimäki. Kortelainen kirjoittaa kirjassa siitä, kuinka tekee väitöskirjaa ja samalla ikävöi päivähoidossa olevaa tytärtään. Takakansiteksti suitsuttaa, että Kortelainen kirjoittaa itsensä rohkeasti mukaan Virginien tarinaan. Ei Kortelainen niin rohkea ole kuin Kankimäki, mutta Virginie onkin julkaistu vuonna 2002.

Tietokirjailija tuo esille sen, että hän tutkijana on yhtä kiinnostunut Sei Shōnagonin miehistä kuin muutkin lukijat ja tutkijat. Ihastuttavaksi vastapainoksi Kankimäki marssittaa esille omia vähän noloja miessuhteitaan. Viimeisimmällä miehellä on hoidossa hänen pesukarhunsa. Kun hän käy ruokkimassa yhteishuoltajuudessa olevaa pesukarhua ja päättää samalla kylvettää tämän, vallaton lemmikki kakkaa kylpyveteen.

Kun Mia Kankimäki unohti miessuhteet, hän vapautui tutkimaan Sei Shōnagonia. Edes japanissa hän ei keräile eroottisia kokemuksia eikä japanilaisista miehistä suomalainen amatsoni anna kovin mairittelevaa kuvaa; hänen mukaansa japanilaiset ovat pieniä ja hihittävät alituiseen. Epäeroottista kyllä! Italialaisen nuoren miehen, fyysikon, Ninon, kirjailija mainitsee, mutta tyttömäisen nätisti. Nino on hänen mielestään ihqu! (Kankimäki, 2018, s. 71)

Mia Kankimäki esittelee alkupuolella kirjaansa Kiotossa samassa kämpässä asuvat ulkomaalaisopiskelijat. Vaikka heihin kaikkiin Kankimäki ei palaakaan, ympäristö tuntuu heti elävältä. Minna Eväsojan Melkein geishasta minulle jäi ahdistunut olo. Jostain syystä hän ei kirjassaan kerro syvemmin kenestäkään – hahmot jäivät ohuiksi ja ahdistuin siitä, että Eväsoja on asunut Japanissa viisi vuotta ja ollut pääosin aivan yksin! Näin ei varmaankaan todellisuudessa ollut, mutta sellainen kuvan muodostin.

Asioissa, jotka saavat sydämeni lyömään nopeammin on hyvin kirjoittajan taustaa. Mia Kankimäki taivastelee melkein hilpeään sävyyn, että on 38-vuotias, miehetön ja lapseton. Hän onnistuu kuulostamaan vapautuneelta – varsinkin, kun vakityökin jää. Minna Eväsoja mainitsee vain, että hänellä oli koko ajan Suomessa fiancé.  

Sei Shōnagonin miehistä Kankimäki kirjoittaa, että Tyynynaluskirjassa mainitaan useimmiten Fujiwara no Tapanobu. Shōnagon käyttää kokonaisen kappaleen kertoakseen, miten hyvältä Tapanobu tuoksui. Sittenkin Kankimäki arvelee, että Sein kaikkein suurin rakkaus ei Tyynynaluskirjassa saa lainkaan mainintaa. Sitä emme saa tietää, mutta miksi Kankimäki näin sanoo? Onko huomio viesti jollekin taholle? Ketä Kankimäki ei kirjassaan mainitse? Onko minulla ehkä ollut elämässäni jokin merkittävä mies, jota en olisi maininnut blogissani nimeltä?

Asioita, jotka saavat sydämen lyömään nopeammin on huima kudelma naisesta, josta oikeasti ei voi esittää muuta kuin arveluja ja tulkintoja. Sei Shōnagon on Mia Kankimäelle oikeastaan välikappale, jolla hän voi tutkiskella itseään ja Mia Kankimäki tarjoaa itsensä Sei Shōnagon-kirjassaan meille välikappaleeksi, jolla voimme tutkiskella itseämme.

Sei Shōnagon kertoo itse Tyynynaluskirjassaan alkaneensa kirjoittaa sen vuoksi, että sai vahingossa käsiinsä paperia. Jokin Sei Shōnagonissa ei täsmää – tai oikeastaan aika moni asia – ajattelee Kankimäki ja penkoo, penkoo, penkoo, lukee, miettii, vertailee. Lopulta hän tulee avanneeksi tuhat vuotta sitten eläneen hovinaisen arvoitusta ja tulee siihen hätkähdyttävään johtopäätökseen, että hovinaisen muka tyhjänpäiväiset kirjoitukset ovat sisältyneet poliittiseen valtataisteluun hovin sisällä. Henkilökohtainen muuttui todellakin siinä silmänräpäyksessä poliittiseksi.

Japani kiehtovana maana avautui taas hieman. Olin ennen ollut taipuvainen ajattelemaan, että koska japanin kieltä sanotaan maailman vaikeimmaksi kieleksi, ei Japanista kannata muutenkaan kiinnostua. Kankimäki miettii lentomatkallaan Kiotoon matkansa perimmäiseksi syyksi sitä, että 900- ja 1000-luvulta säilyneet japaniksi kirjoitetut kirjallisuuden klassikot olivat lähes kaikki naisten kirjoittamia ja siten naisia kiinnostavista teemoista.

Itse asiassa maailman ensimmäinen romaani, Genjin tarina, on naisen kirjoittama. Shikibu Murasaki kirjoitti sen tuhat vuotta sitten ja nimityksen sellaiselle tekstille länsimaisen kirjallisuuden kanonisoijat keksivät vasta satoja, satoja vuosia myöhemmin. Shikibu Murasaki kirjoitti Genjin tarinan aiemmin kuin Sei Shōnagon Tyynynaluskirjansa. Vasta kirjoitettuaan Genjin tarinan Murasaki meni hoviin. Silloin Sei Shōnagon oli jo muualla.

Mia Kankimäki huomaa, että jokin kirjoittavien naisten välillä ei täsmää. Genjin tarinan kirjoittaja mainitsee omissa teksteissään Sei Shōnagonin niin huonoon sävyyn, että suomalainen tietokirjailija ei suostu uskomaan asiaa. Ja hyvä, että hän sen kyseenalaistaa. Kyseenalaistamalla hovinaisten väitettyyn kirjalliseen sodankäynnin hän avaa Sei Shōnagoniin uusia näköaloja.

Meillä kirjoittavilla naisilla on historialliset roolimallit edelleen vähissä. Sitä Kankimäki kertoo jo Virginia Woolfinkin aikoinaan valittaneen. (Kankimäki, 2018, s. 56)

Naisten osuus japanilaisen kirjallisuuden historiassa korostuu siksi, että ennen japanilaisnaisten ”kirjoittelua” ei oikeastaan ollut vielä japanin kirjakieltä. Oppineet miehet käyttivät kiinan kieltä ja sekös oppineessa hovinaisessa Sei Shōnagonissa ärsytti aikalaisiaan. Sei Shōnagon osasi kiinaa ja siksi häntä pidettiin ylimielisenä. Kiina oli oppineiston, papiston, hallinnon ja historiankirjoituksen virallinen kieli. Naisten ei edes ollut soveliasta osata kiinaa, vaikka monet virkamiesten tyttäret, kuten Sei Shōnagon tai Shikibu Murasaki sitä olivat puolisalaa opetelleet.

800-luvun alussa oli alettu kehittää japanin kieleen soveltuvaa äänteellistä, tavuihin perustuvaa kirjoitusta. Sitä tarvitsivat ja alkoivat käyttää pääasiassa naiset päiväkirjoissaan ja muissa arkipäiväisinä pidetyissä teksteissään. Kirjoitusta kutsuttiin kana-kirjoitukseksi. Niin juuri, hihkuu Kankimäki, kuvitelkaapa! Kana-kirjoitus!

Kiinalaisin kirjoitusmerkein oli mahdotonta tallentaa puhekieltä luontevasti. Naiset tulivat omalla onnadellaan – naisellisella kädellään – luoneeksi japanin kirjoitetun kielen. Onnade, naisellinen käsi, viittaa naisellisen virtaavaan kirjoitustapaan. Miehet kirjoittivat virtaavasti vain kirjeitä ja erityistä waka-runoutta. Alun perin waka-runoja laulettiin ryhmässä, mutta sitten termi vakiintui omia tunteita ja ajatuksia ilmaisevaan runouteen.

Sain alkuaikoina blogistani palautetta, että kirjoitan blogissani kuin mies. Ensin olin imarreltu, mutta sitten tulin toisiin ajatuksiin. Petyin itseeni etenkin siinä, että olin aluksi niin imarreltu. Mitä ilahtumista on siinä, jos kirjoittaa kuin mies. Toksisen miehinen kirjoitus on kylmää ja rationaalista, tunteista riisuttua. Se on syy- ja seuraussuhdekirjoitusta.