Juhannusvieras lopussa

ma 27.5.2019

Esseetä tuli puolitoista liuskaa ja siitäkin pitänee nyppäistä puoli liuskaa joutokäyntinä pois. Tällä kertaa haluan edetä suunnitelmallisesti, joten yöllä synnytin es_eeseen jonkinlaisen rakenteen. Jos nyt vain muistaisin sen.

Odotan, että bestis saa Gerry Birgit Ilvesheimon Ilmestyskirjan luettua ja kirjoittaa siitä merkinnän. Eilen hänen blogiinsa ilmestyi hellä teksti Nurkkalasta, josta olemmekin kuulleet paljon. Tai ei paljon, vaan viittauksia. Nurkkalan väki, Nurkkalan serkut.

http://railimiettinen.blogspot.com/2019/05/nurkkala.html

Arvelen, että Nurkkalassa olisi taitavan ja lämpimän kirjoittajan käsissä aineksia samanlaiseksi eepokseksi kuin Heidi Jaatisen Koskesta. Nurkkala-merkinnän lämpö oli nimenomainen tekstille leimaa antava piirre. Myös Heidi Jaatisen lämmintä tapaa kirjoittaa arvostan hirmuisesti.

En osaa eritellä opintojeni tässä vaiheessa, mitä tarkoitan lämmöllä. Se on jotain anti-Camus´ta.

Vaikka kuinka tuijottaisin omien isovanhempieni kuvaa, en löydä itsestäni lämmintä tunnetta. Näen vain kauhean elämänmittaisen raatamisen kuivettamia kasvoja. Kovuutta ja kolkkoutta. Minun äitini oli vähänvoimainen pehmeä, hyllyvä tunnekimppu eikä enää vuoden 1981 jälkeen jaksanut. Äiti meni kyljelleen puusohvalle ja masentui pois. Kuoli 15 vuotta myöhemmin. Kuoli oikeastaan vähitellen, mikä on mielestäni armollinen kuolema. Minä olen tottunut siihen ajatukseen totisesti, että ihmiset ovat kuolevaisia, etenkin vanhemmat.

Molemman puolen isovanhempani ovat kuolleet kauan sitten Roosa os. Smolanderia lukuun ottamatta. Hänen hautajaisiakaan en muista, mutta minulle on kerrottu, että menin tuolin alle piiloon, kun alettiin veisata virsiä. Roosa-mummon hautajaiset ovat jossain muistikammiossa minulla kauhukokemuksena. Kun tulee virsi, aikuiset puhkeavat lohduttomaan itkuun.

En sietänyt äitini tunteikkuutta. Se oli väsyttävää ja noloa. Heräsin samaan Matkuksen kauppakeskuksessa Kuopiossa Jungle Juice baarin edessä. Maria oli pääsiäislomalla ja hänen piti hankkia Ikeasta kenkäteline sekä kaikkea muuta tarpeellista omaan kotiin Helsinkiin. Siunattu Ikea! (Joku voisi tähän sanoa, että onhan se Ikea Vantaallakin, on, on, mutta Marialta puuttuvat Helsingistä turvaverkot.) Anna lähti kyytimään ja käytti siskoa asioilla, siunattu sisko! Minä tein jotain rästihommaa kotona ja Matti meni hakemaan rakennustelineitä Karttulan Syvänniemeltä. Ihan pakko selostaa perheen kuljetuskuvio, sillä vain minä voin tässä perheessä ratkaista monimutkaisten ja ristiriitaisten tarpeiden logistiikan.

Hyppäsin Matin kytiin ja Matti pudotti minut Matkukseen. Tapasin tytöt ja vaihdettiin Annan kanssa Marian vuoroja. Ennen kuin Anna lähti kohti Jyväskylää tyttöautolla, Skeidalla, istuimme hetken vihersmoothiemme parissa. Olin väsynyt, loputtoman väsynyt. Aloin sanailla whatsappilla ehdokkaani kanssa, jonka vaalitappiota minulla ei ollut harteita todistaa livenä. Lopputulos oli se, että puhkesin väsymysitkuun siinä keskellä Matkusta tai ei se nyt ihan keskellä ollut. Se oli Ikean päässä.

Anna oikaisi selkänsä, alkoi istua ryhdikkäästi ja sanoi napakasti: "Äiti! Näytä sille, että olet vahva nainen! Sitä paitsi äsken tossa oli Marko Kilpi keräämässä jotain vaalimainoksia!"

Itketti ja nauratti yhtä aikaa. En enää minäkään istunut lysyssä siinä ja Anna saattoi lähteä hyvillä mielin menoihinsa. Me Marian ja tavarakasan kanssa jäimme odottelemaan telinekuormaa ja kyytiä takaisin Lapinlahdelle. En minä vahva ole, mutta joskus pystyn ihmeellisissä tilanteissa kasaamaan itseni.

Vahvuus ei tule äiti-Tiusasen puolelta. Sorjoset - en tiedä. Ehkä olen tullut Smolandereihin, joilla Vyyhtilän ukko-Heikin mukaan oli märännyt tapa muata puolille päivin. En ymmärrä isovanhempien kovaa ilmettä valokuvissa. Kysehän on slaavihenkisistä eteläsavolaisista - ei kovettuneista rautavaaralaisista (tai itäkoskelaisista), jotka pienempään nälkäänsä syövät naapurin nuorimman lapsen ja vähän kovempaan nälkäänsä vanhan emännän.

Se merkinnän loppu, jossa on Juhannusvieras

Lämpö ei useinkaan säteile Anna-Leena Härkösen kirjoituksista, mutta eilen selvitin tieni loppuun Juhannusvieraasta ja siinä oli varmaan Härkösen kirjailijan uran kaunein kohtaus. Lämmin kuvaus. Luin ammoin uskollisesti kaikki hänen ohuet kokoelmansa, kuten Ihana nähä ja mitä niitä nyt onkaan. Takana puhumisen taito ja Laskeva neitsyt. Joitain niistä omistankin ja olen keräillyt Härkösen romaanejakin. Härätappoaseita minulla taitaa olla kaksikin kappaletta. Yht' äkkiä lakkasin lukemasta Härkösen kolumnikokoelmia. Ne ovat niin samanlaisia, maneristisia.

On kirjailija, joka rakastaa luksusta ja kirjoittaa siitä terävästi, häpeällisen häpeämättä. Loputtomiin. Teki mieli alkaa kirkua. Odottamatonta kyllä ensimmäiset kaksikymmentä kirjoitusta, mutta sitten aloin odottaa jotain. Syventämistä ehkä. En tiedä.

Eräänä vaalikevään maaliskuisena lauantaina meille tuli kylään toveri Oiva Hevonen. En saanut häntä mukaani Hans Adolf Ehrnroothin EU-vaalitilaisuuteen ja niin oli minun itse selviydyttävä siitä kelaamalla edestakaisin Jarmo Lindbergin, Kuusankosken oman pojan, haastattelua. Haastattelu oli Ylen lauantaisessa Ykkösaamussa. Tein muistiinpanoja ja googlailin. Kaivoin esille isäntämaasopimuksen ja soitin jopa Jyrki Yrttiahon puhelinnumeroon, joka edelleen on 16100.fi -numerohaussa, mutta ei koskaan vastaa. Jätin pitkät pätkät puhetta vastaajaan. Yrttiaho oli edellisellä hallituskaudella, kun vassut olivat hallituksessa, puolustusvaliokunnan jäsen ja jotain isäntämaasopimuksen täytäntöönpanosta tietää varmaan edelleen.

Minne lienee hävinnyt koko ukko.

Toveri Oiva Hevonen toi minulle tuliaisiksi Anna-Leena Härkösen Juhannusvieraan sekä Matille vuoden 1958, lehden ilmestymishetkenä Matti oli reilun vuoden ikäinen, Suomen Kuvalehden. Kaikkein kummallisinta oli, että lehden osoitelipussa oli Juhani Ahontie 8 ovi 6 ja tilaajana Olavi Markkola.

Markkoloita täällä Lapinlahdella kyllä on jokunen, mutta onko Juhani Ahontie kasissa ollut vuonna 1958 sellainen talo, jossa olisi ollut eri ovia. Jopa kuusi ulko-ovea. Minähän olen joskus suutuspäissäni halunnut vaihtaa osoitteemme Linnansalmentieksi, sillä niin vituttavat minua pikkumulkku-Juhanin tekemiset. Pani vaimonsa pikku siskon paksuksi. Pikku sisko oli sellaista pientä sievää, vähän avutonta mallia. Oma vaimo terävä, taiteilija, kuten Aho itsekin. Tilly Soldán ei uhannut ketään eikä kenenkään miehisyyttä niin kuin Venny Soldán-Brofeldt, joka vielä sitten oli Tuusulan punaisissa, kuten poikansakin.

Ei voi hyvää päivää, mitäpä muuta oli toverin tuliaisissa kuin Juhani Ahon koottuja tekstejä. Sievästi ruskettuneessa kirjassa. Olisikohan siellä Papin rouva?

Juhannusvieraasta ajattelin, että jahas, kiitos. Vähän vinosti kyllä. Myönnän. Varmasti murisin hieman. Tai ainakin vilautin toista kulmahammastani, kuten vanha alfanarttu-Pimu. Annoin sittemmin itseni yllättyä. Juhannusvieraassa oli rauhallinen nätti kohtaus, jossa päähenkilö, rauhoittavia ja unilääkkeitä kuin karkkia nappaileva päähenkilö, lakkaa lempiserkkunsa tyttären Olivian varpaiden ja sormien kynnet.

Kohtaus oli niin hellyydellä ladattu, että teki mieleni itkeä. Tuli ikävä omia pikku tyttöjäni, jotka varpaat haralla olisivat halunneet äidin panevan kynsilakkaa. Anna muistaa aina sitä, kun olivat Muksulassa ja minä tulin hakemaan heitä hoidosta autolla. Olin kuulema käynyt aina kampaajalla ja minulla oli korkokengät. Olin kaunis äiti, joka käytti kynsilakkaa. (Hm. En ehkä käyttänyt, mutta ripsiväriä kosolti ja rajauskynällä piirsin aina kulmakarvat.)

Matin toiveesta en meikkaa enää enkä värjää hiuksiani. Siitä huolimatta en kelpaa.