Papin rouva ei jätä minua rauhaan

to 30.5.2019

En ole pitänyt Juhani Ahosta sitten vuoden 1998, jolloin näin Kuopion kaupunginteatterissa näytelmän Ahon avioliitosta. No, ihan kuin olisitte kuulleet tämän joskus. Blogit ovat tällainen juttu. Ei koskaan tiedä, putkahtaako joku blogiin vain tämän merkinnän vetäisemänä.

Esseisti Markku Envall puki sanoiksi sen, mitä aina ajattelin, kun kuulin tai koin pätkän Rautatie-teatteriesitystä tai -elokuvaa. En ole sitä koskaan kyennyt lukemaan. Pakoitettuna olen nähnyt pätkän elokuvaa ja kerran istuin Miilu-lehden juttua varten Paisuan Tuajamateatterin kulisseissa seuraamassa Rautatietä sieltä käsin. En kehdannut sanoa, että en kertakaikkisesti kykene katsomaan koko näytelmää oksentamatta Matin ja Liisan "kansanomaiselle" jatustelulle.

Envall kirjoitti minunkin ajatukseni esseekokoelmassaan, jonka nimen olen unohtanut, mutta jota luin joskus vuoden 2004 - 2008 välillä. Muistan lukeneeni kokoelmaa tämän talon keittiössä. Kokoelma saattoi olla Perheen aika, sillä se on ilmestynyt vuonna 2005. SIihen aikaan vielä lainailin joskus kirjoja kirjastosta enkä voi nyt vain kävellä yläkertaan ja alkaa selata hyllyjä.

Perhana, juuri siksi tarvitsen oman kirjaston. Jos kokoelma olisi ollut omani, olisin alleviivannut kohdan ja kirjoittanut kirjan nimiölehdelle tai johonkin muuhun tyhjään kohtaan sivunumeron.

Envall huomasi, että Ahon teksteissä niin sanotut kansankuvaukset ovat kirjoitetut ylhäältä alas. Sillä tavoin kuin Aho ikuisesti käyskentelisi pappilan pitsihuvilan lasikuistilla ja tarkastelisi hienoisen alentuvuuden vallassa; ovatpa kansanihmiset hupaisia. Kuin hellyttävät kotieläimet.

Tosin Papin rouvassa oli jotenkin poikkeuksellisen kaunis kohta, jossa Elli, joka ei rakastanut paksua ja hyväntahtoista pastoriaan, vaan oli kiinnittynyt pakkomielteisesti Olavi Kalmiin, pukeutuu Väisälänmäen kävelyreissulle savolaisen kansannaisen asuun.

Hame on rumaa sinistä kangasta, jossa on punaisia raitoja. Aho käytti sanaa synkänsininen, ei suoranaisesti ruma, mutta minä käänsin sen omalle kielelleni. Ylä-Savon kansallishameen pohjaväri tulee suoraan Ylä-Savon synkistä vesistä tai Unto Koistisen maalauksesta Kuhilaspelto (1957. Yläsavolaisen järven tahmea sinisävy saa minut ahdistumaan.

Tahdon feresin!

Päivi Härkin kirjoittaa ortodoksi.netissä seuraavaa: "On kuitenkin toivottavaa ettei puvun perusmalli ajan myötä muuttuisi, vaan pysyisi samanlaisena jolloin sen käyttö voisi ilmentää omaa identiteettiämme. Feresi kertoo kantajastaan ja sen käyttötarkoituksesta paljon. Mitä sinä haluat puvun kertovan sinusta?"  http://www.ortodoksi.net/index.php/Feresi_ja_sarafaani

Haluan punaisen feresin ja haluan ilmentää (etelä)karjalaista iloa. Puumala on melkein Etelä-Karjalaa. En ole savolainen! En halua olla savolainen! MInulla on ihan toisenlainen mielenlaatu. Olen se oravamainen punahattuinen nainen, joka alkoi heti suunnitella herra Kalm Kylymämulukun iskemistä, kun tämä hyppäsi kesälaivaan Väärnin rannasta - ja haalea, lehmänsilmäinen Elli jäi rannalle. Varmaan Ellillä oli vielä pitkät sääretkin. Eikä lainkaan ihokarvoja. Niin. Hänellähän oli viiden vuoden avioliitosta huolimatta edelleen neitseellisen sorja vartalo. Sehän Juhani Aholle tuntuu olevan tärkeää. Elostelija!

Voisi feresini olla vaaleanpunainenkin. Tai salaatinvihreä. Sitten pitäisi värjätä tukka taas punaiseksi. Kaipaan niin punaista tukkaani ja minusta kokoomuksen ehdokkaan Tarja Arbeliuksen tukka on ihana. Tosin Tarja Arbeliuksella on ihan eri ihonväri kuin minulla. Punainen tukka käy ihmiselle, jonka iho on valkoinen. Couperosaihoiselle se ei sovi.

Jo riittävät minulle yläsavolaiset tummansiniruskeat mutavedet! Papin rouvassakin oli kohta, jossa kaikkitietävä kertoja kuvasi Ellin sielunmaisemaa Onkivesi-kuvauksella. Jotain sellaista se oli kuin rumat rannat tai sinne päin.

Joku voisi tehdä tutkielman - tai ehkä on tehnytkin - maisemakuvauksesta Juhani Ahon romaanihenkilöiden sielunmaiseman tihentymänä. Papin rouvan alussa on sillanpääläinen herutus viheriäisten peltojen keskessä punoittavasta pienestä pappilasta.

Ja ah, niin pisti sieluuni. On pitänyt lukemani F. E. Sillanpään Ihmisiä suviyössä. En ehtinyt lukea sitä isä Markku Suokonaution kirjallisuuspiiriin viime talvena. Päätin, että selätän suviyöihmiset. Sen vielä teen. Ehkä jo tänä kesänä. Jouduinhan äkkiarvaamatta myös Papin rouvan lumoihin. Se kaikki patoutunut intohimo sovinnaisuuksien keskellä on aivan raatelevaa.

Papin rouvan maisemakuvaukset vetosivat, sillä sijoitin kertomuiksen Lapinlahdelle. Oltiin Väärnin pappilassa ja Väisälänmäellä. Elli ja salamulkkunen kävivät Rannan-Puurulassa ja Elli oli hyvä kaveri emäntä Johannan kanssa. Salamulkkunen oli kuitenkin niin täynnä itseään ja saanut juuri Elliltä ruumiilliset pakit, että hän ei jaksanut jutella Johannan aviomiehen kanssa, älykkään ja hienotunteisen näköisen talonpojan. (Kootut teokset, Juhani Aho, Papin rouva, 1953, s. 251)

Sama Rannan-Puurulan Johanna esiintyy Mikael Pentikäisen Hesarin kolumnissa 7.10.2012:

https://www.hs.fi/paakirjoitukset/art-2000002564601.html

Pentikäinen kirjoittaa: "Järnefelt asui perheineen Rannan-Puurulan tilalla ja ystävystyi paikallisten kanssa. Kirjassa arvioidaan, että hänellä ja talon emännällä Johanna Puurusella olisi ollut ´pientä säpinää´."

Rannan-Puurulan Johannasta olisi mukava tietää enemmänkin. Mistä hän on esimerkiksi tullut emännäksi? Niinhän se on, että miehet pysyvät paikoillaan ja naiset liikkuvat.

Eero Järnefelt, jolla ehkä oli jotain säpinää Ranna-Puurulan Johannan kanssa, on Juhani Ahon rakastetun Ainon veli. Aino Järnefeltin murjomana Aho kirjoitti kirjallisuustaivaan täräyttäneen romaanin Yksin, sillä Aino ei lämmennyt Aholle. Ainosta tuli rouva Sibelius.

Ahon Yksin-romaanin lopussa päähenkilö kuuluu kulkeutuvan ahdistuksessaan Pariisissa huoriin. Sen jälkeen Aho pelästyksissään kirjoittaakin sitten kaikenlaista diibadabaa. Lastuja osa 1 ja Lastuja osa 2 ja Lastuja osa 3, osa 4 loputtomiin.

Kirjastossani ei ole Yksin-romaania, vaikka useita Juhani Ahon koottuja hyllyistäni eri puolille siroiteltuna nousee. Sen sijaan kirjojen läpikulkuhyllyyn on jäänyt pölyyntymään esimerkiksi Valikoima Lastuja, joka on tarkoitettu lahjaksi tai arpajaisvoitoksi, Siinä onkin yllättäen kirjoitelma Hääpäivänä, ykköslastukokoelmasta.

Hääpäivänä perustuu 6.11.1890 merkintään, jonka mukaan eräällä aviomiehellä on tapana kirjoittaa päiväkirjaa kaikista vivahduyksista, joita hän huomaa tunteissaan. Se on omituinen kokoelma sydämen salaisuuksia. (Juhani Aho, kuvitettu kokoelma Lastuja, 2011, s. 31)

Minä olisin voinut toukokuussa 2010, jolloin olin SKP:n edustajakokouksessa sonkajärveläisen kommunistijohtajan autonkuljettajana sekä lapinlahtelaisen Pasi Tervon, veimme hänet ensin Vantaalle ja sitten menimme pesimään Kosti-veljeni yläkertaan Mäntsälään, näin: "Siitä on nyt melkein viisi vuotta, kun vietimme häämme (28.5.2005 Seinäjoella Lakeuden Ristissä todistajien Marita Salonen, Kari Rajala ja Riitta Turunen, läsnäollessa). Avioliittomme on jo muodostunut jotenkin tavalliseksi, ja yhdyselämämme on yksitoikkoista ja ikävää (no, sitä ei ollut enää lainkaan). Me emme ole koskaan sanoneet pahaa sanaa toisillemme (sinä et sanonut minulle, minä varmaan sanoin monta pahaa sanaa sinulle), mutta emme pitkään aikaan hyvääkään (et todellakaan). Ei sada, ei myrskyä (paitsi, että minä täytyin sekä myrskystä että myrkystä), mutta ei repeä aurinkokaan harmaasta pilvestään (minulta repeilivät hermot harva se päivä ja huusin naama punaisena useasti) Meitä ei erota erimielisyydet eikä riidat (paitsi, että minä riitelin sinun mielestäsi yksin koko ajan, totta, vitutti niin, vihasin sinua niin), mutta ei meitä myöskään mikään lähennä toisiimme, ei lapsetkaan, joita meillä ei ole."

Siitä oli kyse. Lapsemme kuolivat heti alkuunsa. Meille ei sen jälkeen jäänyt mitään yhteistä.

Joskus vielä nytkin käy välillä mielessä tämmöinen, ei voi mitään, pakko on tunnustaa: "Ja siinä sinun läheisyydessäsi haaveksin minä usein sellaista vaimoa (ts. aviomiestä), joka voisi minut täydellisesti ja todellisesti käsittää ja antaa uutta vauhtia ajatuksilleni."

Uuh, kun minäkertoja kuvailee hääpäivänä vaimoaan ennen vihkimistä, hän sanoo näin: "NIin, minä rakastin sinua rajattomasti: Joka sanaasi, joka silmäystäsi, pienintä piirrettäsi ja neitseellisen vartalosi notkeutta (Matin persettäkin rakastin, niitä kahta sämpylänpuolikasta hänen pyllyssään, kiitos Raija Oranen ja Kohtauspaikka Marinad.)"

Voi vitun karvat, Juhani Aho! Netiseellisen naisvartalon notkeus menee samaan sarjaan kokoelmaa syistä, joiden takia inhoan Juhani Ahoa, kuin Ahon teksti tunnelmista, jotka seurasivat, kun punikit ampuivat Malmilla helsinkiläisen kansakoulunopettajan A. Bjon. Kansakoulunopettaja sai seitsemän punaluotia selkäänsä. A. Bjon ilmeisesti ammuttiin kotitalonsa seinää vasten. Ja Juhani Aho kirjoitti: "Verihurtat hohottavat - kuulen korvissani sen aitosuomalaisen, raa´an, räikeän naurun purkauksen." (Juha Siltala, Sisällissodan psykohistoria, s. 214). Niin, ei meillä nyt vuonna 2019 eikä silloinkaan vuonna 1918 ollut yhteistä isänmaata.

Onko Juhani Aho kirjoittanut Hääpäivänä-tekstin ensimmäisen avioliittonsa perusteella? Muistikuvissani on, että tietokirjailija Tarja Lappalainen olisi kirjoittanut Ahon ensimmäisestä vaimosta Martti Turtolan kanssa kirjoittamassaan kirjassaan Kansalliskirjailija Juhani Aho. Muistan hämärästi, että siitä olisi ollut juttua Matti ja Liisa -lehdessä.

Joskus lainaan Tarja Lappalaisen ensimmäisen Aho-kirjan ja selvitän tämän asian. Voi olla, että muistikuva on väärä. Olen kyllä lukenut Panu Rajalan Aho-kirjan naistenmiehestä, mutta sen perusteella en muista mitään. Ajattelin varmaan silloin Panu Rajalaa ja Katri Helenaa koko ajan. Odotin Lavatähti ja kirjallisuusmies -kirjaa kuin kuuta nousevaa enkä turhaan odottanut. Kirja oli hyvä ja terävä. Katri Helenasta avautui aivan toinen kuva kuin jostain kaukaisesta ikonista. Katri Helena on mitä ilmeisemmin kiva ihminen ja Tittamari Marttinen, Markku Envallin entisvaimo, nykyinen rovaniemeläisen hammaslääkärin, Ulla Pakisjärven, puoliso, myös.

Minulla on Tarja Lappalaisen Salonkielämää, rakkautta, riitoja ja kirjoittamisen paloa. Siinä on Juhani Ahon ja Elisabet Järnefeltin suhteesta. Elisabet Järnefeltin ja tylsän kuvernööri Alexanderin välit jäätyivät, kun Alexander päätti olla haluamatta enemmpää lapsia. Tuli vuode-ero. Se oli naisena kokema katkera loukkaus Elisabetin merkintöjen mukaan. Tai siis Tarja Lappalaisen kirjan mukaan, joka perustuu kirjeisiin ja päiväkirjamerkintöihin.

Teemu Keskisarja on Tarja Lappalaisen mukaan huomannut kirjassaan Alexander Järnefeltistä, että kuvernööriperheessä oli palkollisia, jotka luulivat olevansa enemmän kuin huushollerskoja. Professori ja kulttuuritutkija Eliel Aspelin-Haapkylä on Kirovuosien kronikassa kertonut veljenpoikansa häistä ja mainitsee, että morsian olisi kuvernööri Järnefeltin ja tämän vaasalaisen taloudenhoitajattaren tytär.

Niinpä niin. En ole koskaan pitänyt kuvernööri Järnefeltistäkään, pihtasi aviolämpöä ja vuodetta vaimoltaan ja bylsi palvelijattaria. Sympatiani ovat aina olleet Pietarista Kuopion provinssikaupunkiin joutuneen Elisabetin puolella. Tosin Vaasan kauttahan Järnefeltien pariskunta sinne tuli.

Mutta Papin rouvastahan minun piti. Itse asiassa tänään minun piti ja pitää edelleen kirjoittaa tietokirjoittamisen kurssin analyysi Tommi Melenderin esseekokoelmasta Onnellisuudesta ja loppu eiliseen omaan esseeseeni. Eilisen esseen lopullinen loppu ei ole vielä kirjoittunut päässäni.

Juhani Ahon koottujen Lastujen osan 1 vuodelta 1947 kävin löytämässä hyllystäni myös. Ei ollut Yksin-romaania siinäkään kokoelmassa - no ei varmaan, sillä Lastut ovat tulosta Yksin-romaanin aiheuttamasta kohusta. Lastut ykkösessä on kuitenkin Kaksin-novelli, joka alkaa pahaenteisesti: "Avioliittomme on alusta alkaen tähän päivään saakka ollut niin onnellinen, niin sopusointuinen, etten sen kaukaisimpiakaan ääniä kuulostamalla saa muistostani esille ainoatakaan häiritsevää sorahdusta."

En pääse omiin kirjoituksiini, ellen pura tähän Papin rouvaa. En nyt lue Kaksin-novellia. Kello nakuttaa. Kohta on iltapäivä eikä tekstianalyysista ole muuta kuin joitain hajanaisia ajatuksia.

Pastorin kyllästynyt rouva, Elli, oli pyytänyt Väisälänmäen-retkelle mukaan Olavi Kalmin. Kuvaus siitä, kuinka Elli oli pukeutunut raikkaaksi savolaistytöksi oli eläväinen. Kansanpuku oli selvästi Ylä-Savon puku. Ellin huivin alla riippui pitkä, keltainen palmikko. Ihan kuin minulla!

Paitsi, että ennen niin viljan keltainen tukkani on nykyään harmaa.

Anna katsoi kerran minua tarkkaan. Koetti löytää katseellaan minusta entisen kauniin äidin, joka käytti korkokenkiä ja kävi joka päivä kampaajalla ja purjehti voittajana hakemaan hänet ja siskon Muksulasta päivähoidosta, ja huudahti järkytystä äänessään: "Äiti!!!! Sun tukka on ihan harmaa!!!" Hetki, jota Anna muisteli kaihoisasti, liittyi aikaan, jolloin vielä luulin, että teemme Matin kanssa lisää lapsia. Hehkuin ja minulla oli seksikkäitä alusvaatteita. Ihan aviomiestäni varten. Ajattelen nyt, että on tyttöjen aika tehdä lapsia. Joudan harmaantua kuin vanha alfanarttu, PImu.

Elli loppujen lopuksi antoi salarakkaansa ruumiillisille pyrkimyksille siveät pakit. Silloin Olavi Kalm kylmeni peruuttamattomasti. Annoinkin hänelle mielessäni liikanimen kylymämulukku, Ahon romaanihenkilö, muistutti muuten kuvaani Olavi Paavolaisesta, johon Helvi Hämäläinen aivan turhaan tuhlasi ruutia.

Ja älkää nyt luulkokaan, että repeän ja sekoan kirjoittamaan Olavi Paavolaisesta ja Helvi Hämäläisestä. Ja sitä paitsi kirjoitan koko ajan olemassa olevista ihmisistä. Puran turhaumia, kostan ja projisoin. Kyllä Juhani Ahon henki tämän kaiken ryöpytyksen kestää, itsestänihän minä koko ajan kirjoitan myös. Minäminäminä.

Vähän niin kuin toissapäivän iltana sen jälkeen, kun oltiin Matin kanssa kerätty puseroidemme sisään kaikki Humalamäen punkit. Sanoin, että olipa mukava, kun keskeytit työpäiväsi ja lähdettiin hääpäivän iltana juoksuttamaan koiria. Ja yhteinen lounaskin Pipastiinassa oli kiva idea. Osaan minä avioliitossa tunnustusta antaa! Arvostin aviomieheni eleitä ja olisihan se ollut aikamoista, jos aviomies olisi hääpäivän iltana ollut työmaalla ja minä yksin metsässä juoksuttamassa koiria.

Matti tuumi hetken ja alkoi puhista, eikö minulle tullut aamulla pieneen mieleen, että aviomies joutuu olemaan hääpäivänä yksin työmaalla. Hm. Totta. Hyvä pointti. Asiaa mies puhui. Oli ehkä vähäsen ajattelematonta viettää hääpäivää Kauppakamarin tilaisuudessa kuuntelemalla alue- ja väestökehityksen alustusta.

Papin rouvassa on äärimmäisen karmiva kohta, käänne, kun kaiken intohimon, heruttelun ja paineen keskellä kaikki alkoikin vähitellen tuntua yksitoikkoiselta, välistä melkein kyllästyttääkin.