Puspus

to 16.5.2019

Nyt otan tirsat. On mennyt viikko rytmi sekaisin. Eilen illalla menin nukkumaan kello 21.30. Nukahtelin kevyesti. Kello 23 tuli Matti Suomenniemeltä ja kertoi ensi kesän töistä. En muista niistä nyt yhtään mitään, mutta Matti sai hyvin unen päästä kiinni ja minä valvoin aamukahteen.

Heräsin kello 7 ja 8 ja kello 9 nousin ylös. Maksoin laskut ja tein pari laskua. Kirjoitin Marko Annalasta sekä hänen Värityskirjastaan sekä Paastosta. Huomenna pitäisi jaksaa koko päivä jotain tietokirjoittamisesta. Ehkä en käytä huomista päivää Miia Kankimäen Japani-kirjan puhtaaksikirjoittamiseen.

Tässä Annala-teksti. Minä lähden Tommi Melenderin Onnellisuuden kanssa yläkertaan.

KIKV1005, tietokirjoittaminen, tehtävä 2 osio C, artikkeli ¾

luonnos käsin vihkoon ti 30.4.2019 ja puhtaaksi su 12.5.2019 ja to 16.5.2019

Marko Annala Värityskirjan ja Paaston valossa

Ensivaikutelma Marko Annalan Paastosta oli huono. Tapasin kirjan Kuopion Päivärannan K-Citymarketin kirjaosastolla. Kirjan kansi yhtä aikaa viekoitti ja vieroitti. Siinä oli kyllä vahva viesti ortodokseille, mutta yhtä aikaa jotain muutakin. Piti katsoa etukansilieve. En sitten pitänyt itseäni markkinoinnin kohderyhmänä, sillä luin, että kirjailija on metallimusiikkiyhtyeen keulakuva. Olin vähällä panna kirjan takaisin hyllyyn. Ajattelin, että niinpä niin, kirjan nimessä käytetty kirjasinlaji on tarkoitettu heavymusiikkifaneille.

Lähetin Paastosta heti tekstarin ortodoksiselle kirjailijaystävättärelleni, Raili Miettiselle. Luin kirjan alkupuolelta kohtauksen, jossa minäkertoja käy katumuksen sakramentissa ja kohtaus oli uskottava. Raili jatkoi jonkin ajan kuluttua tekstarikeskustelua sillä, että Paasto oli Facebookin ortodoksisen kirjallisuuden ryhmässä luettavana ja kirjailija haastateltavana.

Jostain olin jo aiemmin saanut - huteran ja hämärän - käsityksen, jonka mukaan Annalan esikoinen Värityskirja on heavymiehen elämäkerta. Ajattelin, että eipä voisi rockmuusikon rälläily vähempää kiinnostaa. Värityskirjan alkuperäinen idea olikin tullut kustantajalta Likeltä. Kun kustantaja pohti Annalalle, kuka hänen elämäkertansa voisi kirjoittaa, Annala oli sanonut, että kyllä hän omat elämäkertansa kirjoittaa. Itse.

Paaston selailusta K-Sittarikäynnissa kului yli puoli vuotta. Kävin välillä tsekkaamassa, onko kirja kirjastossa paikalla. Siihen oli aina jonoa.

Nyreksin. Jonotettava kirja. Siinä on aina jotain kovin epäilyttävää. Sitten huomasin, että Siilinjärven kirjastossa on vierailijana Marko Annala itse. Olin vierailupäivänä menossa illaksi Kuopioon opiskelemaan luovaa kirjoittamista. Kurssi kuului kirjoittamisen perusopintoihin, johon myös kuuluu tietokirjoittaminen ja tämä artikkeli tietokirjoittamisen kurssityönä.

Tästä eteenpäin neljä kappaletta on lisätty pe 17.5.2019:

Istuin kirjastosalissa läppärini ääressä kirjoittamassa blogiini siitä, että kohta täällä esiintyy Marko Annala. Kun kirjoitin, mietin, joko Annala on talossa. Siinä samassa kuului kahahdus. Aivan kuin jättiläismäiset enkelinsiivet olisivat liikauttaneet ilmaa Siilinjärven kirjastossa.

Nostin katseeni läppäriltä. Pitkä ja pitkäpartainen sekä –tukkainen mies viuhtoi kirjahyllyjen välissä. Kirjailija oli paikalla ja ikään kuin olisi käynyt moikkaamassa hyllyssä omia kirjojaan. Pian hänet tavoitti myös haastattelija. Annalan läsnäolo tuntui.

Hetkonen. Tuliko tämä nyt tähän suoraan Wim Wendersin leffasta Berliinin taivaan alla? Marko Annala kaikessa nukkavieruisuudessaan sädehti kuin Bruno Ganz elokuvassa, joka on kauneinta, mitä olen nähnyt. Ehdottomasti vaikuttavin elokuvakohtaus siinä oli, kun enkelit kuuntelevat ihmisten ajatuksia pitkin jaettua Berliiniä. Enkeleitä oli myös kirjastossa hyllyjen välissä, kuten Marko Annala Siilinjärven kirjastossa.

Tämä ei ole pilkkaa eikä satiiria. Marko Annala Paastossa kuvailee valopalloa, joka ilmestyy tärkeissä kohdissa. Annala on itse valopallo ja enkeli.

Lisäykset olivat siinä ja nyt takaisin to 16.5.2019 puhtaaksi kirjoitettuun versioon:

Sillä vaikka Annalan vierailu oli iltapäivällä, oli kirjaston lehtilukusali täysi. Tuoleja jouduttiin kantamaan saliin muualta kirjastosta. Salissa oli erikoisen näköistä väkeä. Osa näytti siltä, että eivät muuten avaisi kirjaston ovea. Oli tatuoituja nykyisiä ja entisiä hevimiehiä sekä nuoria tyttöjä, jotka kiittivät Annalaa siitä, että hän osaa Värityskirjassaan kirjoittaa juuri heidän kokemuksistaan.

Luovan kirjoittamisen lähijaksolla olin minäkin jo aivan annaloissani. En osannut muuta puhuakaan. Marko Annala sanoi sitä ja Marko Annala tätä. Marko Annala Värityskirjassa, Marko Annala Paastossa. Toisen kurssipäivän päätteeksi marssin suoraan Kuopion torin tuntumassa olevaan ketjukirjakauppaan. Ostin molemmat kirjat. Luin ne samana viikonloppuna.

Olisi pitänyt lukea Värityskirja ensin ja Paasto vasta sitten. Paasto ensin luettuna osoittautui pettymykseksi. Siinä kirjoittaja oli piiloutunut fiktiivisen Matias Törmän suojiin enkä oikein saanut otetta tämän uskonkriisistä. Matiaksen taustoista ei ollut paljoakaan eikä hänen ortodoksista tietään. Paaston elävin hahmo oli uskovainen Tyyne-mummo. Mummo pääsee ääneen hengellisten pohdiskelujensa päiväkirjamerkinnöillä.

Paasto oli niin etäännytetty, että edes muistot Matiaksen vanhempien kuolemasta eivät koskettaneet. Matias selittää asian niin, että hän oli sulkenut tuskalliset muistot kokonaan pois mielestään. Kun hän luki Tyyne-mummon vihkomerkinnöistä, että mummo ensisijaisesti ajatteli tyttärenpoikaansa, tulivat liikutuksen ja surun kyyneleet, mutta lukijaan asti liikutus ei ulotu. Kohta, jossa Matias löytää isänsä kuolinilmoituksen, jää vaisuhkoksi. Isä ja äiti on haudattu samana päivänä ja ilmeisesti laskettu samaan hautaan, mutta äidin kuolinilmoitusta ei Tyyne-mummon vihkojen välistä löydy. Sitä, miksei löydy, ei minäkertoja selvennä, ja asia jää sikseen.

Värityskirja kosketti niin, että välillä itku tursusi nenästä. Sama vaikutus kirjalla lienee ollut Siilinjärven kirjaston haastattelijaan. Sanoinkin kirjoittamiskurssitovereille, joita annalaintoiluni nauratti, että minun ääneni ei sentään ole niin imeläpussimainen kuin kirjastotädin, joka ei meinannut housuissaan pysyä.

Tyyne-mummo sitoo Paaston Värityskirjaan. Annalalla oli biologinen ja uskovainen mummo Kihniössä. Annala kirjoittaa Värityskirjassa vai oliko se Paastossa, että mummo on haudattu Kihniön vapaakirkkolaisten hautausmaalle, jonne ei välttämättä joka vuosi tule yhtään vainajaa. Itselleni oli yllätys Pohjanmaalla ajellessani, että tosiaan, vapaakirkkolaisilla oli omat hautausmaat ja Jurvassa oli ollut baptistiseurakunnalla omat tilat. Tosin ne oli juuri suljettu. Seinäjoella on karismaattinen helluntalaisperäinen Home Church –seurakunta, joka vetää rockin avulla nuoria puoleensa.

Värityskirjassa Annala kertoo, että isän puolen mummola oli ylittämätön siinä, että se oli kaukana Joutsenosta. Yläasteikäisenä Kihniön-kesät olivat pelastus. Kiusaajien jäljet eivät sinne kantaneet eikä kukaan lukuisista serkuista tiennyt Annalan kärsimyksistä mitään. Mummolassa hän oli aina ollut vain yksi suvun pojista.

Kaikkein karmeinta oli se, että yläastekiusaamisen stigma seurasi Annalaa ammattikouluun. Kiusattu vapautui kiusaamisesta vasta, kun muutti Lappeenrannasta Tampereelle ja sai lapsia. Hänen nuoruudenliittonsa kariutui siihen, kun puoliso, Suski, joutui synnyttämään kuolleen lapsen. Lääkäri sanoi sikiöksi. Puolisot kovettuivat toisilleen, käänsivät aviovuoteessa toisilleen selät. Siihen saumaan oli uuden vaimon, eksoottisen Ingan, helppo tulla. Muusikko petti Suskia keikkamatkalla. Eroahan se merkitsi.

Ymmärrän molempia osapuolia, mutta silti tekisi mieli huutaa ääneen. Miksi se menee näin? Miksi kovia kokeneet puolisot eivät löydä yhteyttä toisiinsa kovien kokemusten jälkeen? Annala oli kertonut Suskilleen masennuksestaan. Puoliso vastasi, että saisi hoitaa asian itse, hän ei jaksaisi. Annala kirjoittaa ymmärtävänsä Suskia, mutta silti ei tiedä, onko parisuhteessa oikein jättää toinen omilleen.

Minä kysyn sitä samaa. Ja vastaan. Ei ole oikein!

Annalan teksteissä esiintyy samantyypinen naishahmo useassa kohdassa. Värityskirjan mukaan Annala oli ala-asteella ihastunut pieneen Paulaan, joka istui pulpetissa niin, että pitkä takarivin poika ei nähnyt tästä kuin vähän hiustupsua. Pikku Paulan jalatkaan eivät ulottuneet lattiaan. Paastossa Matiaksen kiusauksena oli Tessa, enkelimäinen hahmo, jonka Matias kieltää. Ingakin ensin vaikuttaa pieneltä ja haavoittuvalta, mutta sitten hänestä tulee vahva äiti.

Paaston Tessa löytyy myttynä kuopiolaisen hotellin käytävältä. Hän karkaa Matiakselta sohjoisille kaduille. Matiakselle jää vain hänen korkokenkänsä. Tessa on taiteellinen. Hän on kalju ja hänellä on peruukki. Hänellä on syöpä.

Hän on täydellinen kirjallinen rekvisiitta. Hän on myös täydellinen nainen. Ei vaadi mitään eikä hänen kanssaan tarvitse riidellä roskapussista. Lisäksi hän osaa häipyä kuvioista tarpeeksi kauas, kun Matiaksen vaimo on tulossa pois Afrikasta etsimästä itseään. Tessa ilmeisesti myös älyää kuolla nuorena, kauniina ja traagisena, salaperäisenä. Kuinka ärsyttävää.

Marikan ja Matiaksen avioliitto on kaatumaisillaan siihen, että Matias kertoo uskomattomuudestaan. Siis siitä, että ei usko enää. Marika lähtee Afrikkaan ja lähettelee tekstareita, joissa kysyy, onko Matias ajatellut Jeesusta. Ei enää kirjoita viestin lopuksi puspus.

Lahkouskovaisen ja ortodoksin avioliitto ei ole uskottava. En tunne yhtään sellaista tapausta ja jos vastaan tulee, lupaan tehdä parisuhdehaastattelun vaikka Sana-lehteen tai Askeleeseen.

Paastossa tulee hyvin esille ruumiillisuus. Matiaksen selkä on paskana. Hän vetelee Panacodia kuin karkkia. Epilogissa Matias jo kävelee kepin avulla. Hänen laahaa toista jalkaansa. Jalkaan jäi toimintahäiriö, kun selän välilevyt jouduttiin operoimaan. Kirjan loppu on seesteinen. Elämä asettuu eikä avioerota täydy. Tessa on vain haikea muisto eikä konkretisoidu Marikan ja Matiaksen välejä häiritsemään edes hautamuistomerkkinä.

Vaimon viesteihin on ilmestynyt loppuun puspus.