Asta Lepän Sinä et hävinnyt

Jani Huovisen päivän runo monitoimikoneesta ja pienestä häiritsevästä miehestä lopussa

su 30.6.2019

Anna sanoi noin tunti sitten: "Äiti, sä sanoit jo kolme tuntia sitten, että aloitat imuroimisen." Aloitin silloin imuroimisen harkitsemisen aloittamisen. Nyt avasin tietokoneen ja seuraavaksi kannan istutettavat rösnsyliljat ulos Ikean vihreässä pyykkikorissa.

Anna lähtee kohta kohti Juukaa viemään Paula-kumminsa pärekoreja, joita olen käyttänyt pyykkikoreina. Ikean vihreää pyykkikoria tarvitaan nyt alkuperäistarkoituksiin. Siinä ei voi lillua rönsyliljojen alkuja.

Tänään on pakko siivota. Nousimme Matin kanssa vasta yhdekältä ja Halla oli ehtinyt tyhjentää Annan vessan roskiksen vessan lattialle ja pilkota minun Turkista ostamani hauenleuan keittiön sohvelle. Yksi koirankakka on vielä tuvan toisessa nurkassa. Eilen aamulla muistin siivota ison kakkakasan tästä työpöydän äärestä. En olisi muuten päässyt koneelle. Toinen kakkakasa jäi Hanskin kaapin eteen.

En oikein tiedä, mistä aloittaisin. Ehkä työstä, joka on roikkunut pisimpään. Rönsyliljojen istutus.

Oli pakko lukea Asta Lepän Sinä et hävinnyt toiseen kertaan läpi. Luin sen kesällä 2011, kun Leonid aloitti kuolemisen. Kuoleminen oikeastaan kesti vuoden, sillä jo kesällä 2011 olivat ensimmäiset sisäiset verenvuodot. Silloin minä, ehkä Lepän kirjaa lukiessa, luovutin. Tajusin, että en kykene pitämään lasteni isää hengissä.

Se oli oikeastaan helpottavaa. Jos olisinkin kyennyt pitämään muuten häntä hengissä omilla supernaisen voimillani, olisi Leonid saattanut ajaa polkupyörällään maitorekan alle.

Luin Asta Lepän kirjan SInä et hävinnyt sosiaalisen vajoamisen näkökulmasta. Se auvautui silläkin tavalla. Pakotin itseni lukemaan myös kuvauksen Lepän lasten biologisen isän ruumiista ruumishuoneella. Minä en ollut niin rohkea. En kyennyt tutkimaan Leonidia tarkemmin. Muistan vain sen, että kuollut on kylmä, hyytävän kylmä. Vahamainen. Kuin painava esine. En myöskään ehtinyt pukemaan Leonidia kuolinvaatteisiin, kuten olisin halunnut.

Lapinlahtelaisten oma kuolemamies, Kinnus-Mikko oli Leonidin jo pukenut, kun pääsimme Tikkisen Hannelen ja Hyttisen Riston kanssa paikalle Kysin ruumishuoneelle. Siunatut, Hannele ja Risto, että olivat mukanani siinä kohtaa.

Arvelen, että minusta ei olisi ollutkaan kuolleen pukijaksi. Eihän minusta ollut sinä kesänä edes kollegan päihdekämpän siivouksen valvojaksi, vaan yökkäilin nurkan takana pelkurimaisesti. Kämpässä oli sekä koiranpaskaa että ihmiskakkaa pitkin siivouskomeroita ja pissaa mehukannussa, kun ihminen ei ollut jaksanut humalapäissään vessaan asti.

Nämä kaksi asiaa tapahtuivat melkein peräjälkeen. Heinäkuussa kollegan rypeminen ja lähettäminen naisten päihdehuoltoon Tuhkimoon ja Leonidin kuolema. Vai oliko kollegan Tuhkimo-kuvio jo kesällä 2011?

Joka tapauksessa olen minä paljon nähnyt! Se on totta! Vaikken minä niin voimakas kriiseissä ollut kuin luulin, mutta loppujen lopuksi - riittävän voimakas ja toimintakykyinen. Vaikkakin päihdeasunnon siivoojat vähän naurahtivat minulle; heillekin oli käynyt niin, kun ensimmäistä kertaa joutuivat tyhjentämään päihdekotia. Taputus olalle, kyllä se siitä, hyväntahtoisiahan he olivat.

Asta Lepän Sinä et hävinnyt oli myös kasvukertomus. Leppähän on kasvanut suurin piirtein samoilla metodeilla kuin minä. Muutaman kerran mankelin lävitse ja sitten vielä perunankuorimakoneessa muutama pyörähdys.

Hanki elämä - jokanaisen voimakirja!

MIetin, miksi olin eilen niin tyly Ulla-Maija Paavilaisen Jokanaisen voimakirjalle. Eihän, herrajumala, Me Naisten entinen päätoimittaja ollut sitä minua varten kirjoittanut. En minä edes ole voimakirjan segmenttiryhmää. Miksi kirja otti taas niin aivoon?

Se oli se lihavuuskohta. Voimakirja osasi kiertää todellakin iskeä puukon vyön alle. Lihavuus on köyhien ja alaluokkaisten naisten asia. Sellaisten naisten asia, jotka eivät todellakaan osta yksityistä vanhuskotipaikkaa samasta yksityisestä yhteisömuotoisesta vanhushoitokodista kuin Ulla-Maija Paavilainen ja hänen gynekologinsa, hammaslääkärinsä, fysioterapeuttinsa ja kampaajansa.

Paavilainen omistaa kokonaisen luvun sille, että naisella täytyy ehdottomasti olla neljä läheistä ihmistä. He ovat gynis, hammaslääkäri, fysioterapeutti ja kampaaja. Aivan mahtavaa. Gynis ja hammaslääkäri ovat tietenkin yksityiseltä lääkäriasemalta ja ottavat varmaankin tulonsa veroparatiisipääomatuloina. Täytyy tässä muistuttaa, että  yksityislääkärikäyntien iso osuus maksetaan verovaroista kelakorvauksina.

Siellä yksityisissä Anttendojen ja muiden paskojen hoitokodeissa me 1990-luvun pätkätyöläiset, joille ei ole kertynyt eläkettä, pyyhimme sitten entisten opiskelukavereidemme, luovan luokan, perseitä.

Luin jostain, että Lapinlahden kunta kilpailuttaa Virkun. Aivan mahtavaa. Tervetuloa veroparatiisipaskat Lapinlahdellekin!

Jani Huovisen päivän runo

Uudelta runomuusaltani sain Nihil Interitin julkaisussa olleen absurdin puolelle menevän runon Huivi 2. Tämmöinen tieto tuli muusasta sähköpostilla toissapäivänä ja eilen kysyin, saanko panna blogiin:

"Tuli mieleen kun luin sivuasi niin minullak on sukujuuria Venäjän Karjalan puolelta, Mummoni tuli evakkona sieltä Karjalasta Salmin pitäjästä, Retsu nimeltään. Niin on minullakin sinne sukujuuria. Isoisoäitini Maria Ivanova Retsu, oli syntynyt impilahdella, eli 105 vuotiaaksi. Joskus olen miettinyt olis kiva käydä siellä."

Runoilijat-runoissa esiintyivät Esgar Allan Poe, Anna Ahmatova ja Sylvia Plath. Minä en tajunnutkaan, kuka Sylvia. Jani oli harvinaisen oikeassa, että heidän runonsa jäävät jotenkin traagisten elämänkohtaloiden varjoon. Minäkin tiedän enemmän Anna Ahmatovan elämästä kuin hänen runoistaan. Vaikka olen minä niitä venäjäksikin lukenut. En paljoa, mutta joitakuita.

Tämä Jani Huovisen runo Monitoimikoneesta on hauska:

Tottahan me ymmärsimme monitoimikoneen tarkoituksen 2016
rattaat pyörivät koneen sisällä
mittarit raksuttivat
moottori kävi tasaisesti ja varmasti
kone ratkoi monta ongelmaa ja tehtävää
piti taloutta toimivana ja vakaana
siihen aikaan taloutmeemme ei mahtunut kuin yksi keittiö ja pieni eteinen
kone kävi säännöllisesti läpi keittiön ja sen eteisen
laittoi keittiömme kodikkaaksi
teki meille monet maistuvat ruuat aamiaisesta iltapalaan
ja tiskasi tietenkin tiskit
suoriduttuaan keittiöstä kone riensi pieneen eteiseemme
asetteli vaatteet henkareihen ja puistelin kynnysmaton hyväksi pölyistä
eteisen siivouksen jälkeen kone sitten seisahtui
tuumasi itsekseen, että nyt ei taida olla enää mitään tehtävissä
niin kone otti lepoasennon
ja oli meidän vuoro tutkailla kotiamme
jos mahdollisesti jotakin olisi jäänyt tekemättä ja unohtunut
mutta kone teki tehtävänsä esimerkillisesti
valittamisen aihetta ei huushollista koskaan löytynyt
huomasimme vain sen pienen miehen väijyvän jossain
hän kun oli tottunut vetämään koneen käyntiin
hänen vierailunsa olohuoneesta häiritsivät meitä hiukan
tiesimme myös että jossain peremmällä sijaitsi makuuhuone
mutta pieni mies kun oli huomaamaton ja oli tottunut vetämään koneen käyntiin
niin raja eteisestä ja keittiöstä muualle huoneistoon tuli meille selväksi
hän tuli sieltä olohuoneesta ja sulki mennessään makuuhuoneen oven
muuta emme hänestä tienneet
monitoimi kone kävi kaiken aikaa
lepotilassa olleessaankin pienet mittarit hehkuivat punaisina
ja sen sisällä raksutti
ja se meidän sievä kylpyhuone hoiti loput ongelmat
joskus niitä ilmeni koneen käyntiin vetämisessä
toisinaan sieltä kuului omituisia ääniä, omalla tavallaan luonnollisia
kone käynnistyi joskus yskähdellen
poistoventtiilit eivät toimineet parhaalla tavalla
ilma tuli valittaen ulos
mutta pieni miehemme osasi sen aamuherätyksen
ja keittiöön astumisen
aamiainen valmistui tuttuun tapaan
kone hoiti tunnollisesti tehtävänsä
siihen täsmällisyyteen saimme vuosien myötä tottua
ja olimme siitä hänelle kiitollisiakin
pienen miehen läsnäolo häiritsi meitä jonkun verran
tuleminen sieltä olohuoneesta ja makuuhuoneen oven sulkeminen
hermostutti meitä
sitä pientä olisimme koneelta vielä toivoneet
että hän olisi hoidellut tuon miehenkin
joka tavan mukaan häiritsi käyntiin vetämisellään
ja muulla elämällään kodin rauhaamme