Koko oppimistehtäväkimara tähän

ti 25.6.2019

Olen ihan täpinöissäni. Sain tietokirjoittamisen oppimistehtävästä nelosen. Se on kirjoittamisen perusopinnoissa kiitettävä arvosana, jos oikein ymmärsin. Toki olin mennyt perusopintoihin opettelemaan kaunokirjoittamista, mutta tietokirjoittamisen tehtävää poukkoillessa tajusin, että voinhan minä tehdä netissä julkaistavan tietokirjan kirjailija Matti Pulkkisesta.

Kirjailija on itse sanonut Matin ja Liisan toimittajalle, Katri Viitaniemelle, tämän ollessa vielä Eskelinen, että kaikki on siellä - romaaneissa. Ei ole tarvetta erityiselle kirjailijaelämäkerralle ja mitä Pulkkisen viimeisistä vuosikymmenistä voi ylipäätään sanoa? Ehkä sen, että promilleista huolimatta hänen elämänsä oli - jos ei nyt superhyvää - niinihan hyvää elämää. Elämisen arvoista elämää.

Minähän tulin tietokirjoittamisen tehtävää kirjoittaessani siihenkin lopputulemaan, että elämän tarkoitus on elämä itse. Elämä on laiffii, vaikka uraohjukset eivät arvostaisikaan sitä, että ihminen on tehty panemaan toisesta päästä sisään kaurapuuroa ja tuottamaan toisesta päästä kakkaa. Voihan se nimittäin olla, että suolistobakteereilla on ihan oma salattu elämänsä ja yhteiskuntajärjestelmänsä ja ne vain naureskelevat partoihinsa, kun Pia Valkonen ojentaa kätensä, avaa pakastimen ja ottaa esille Aino-kermajäätelön.

Minun aistillinen mielihyväni saattaa olla vain suolistobakteerin huijaus saada sokeria ja rasvaa. Jos näin on, pitäkäämme sillä välin hauskaa, kun bakteerit järjestelevät yhteisöjään paksusuolissamme. Me olemme vapaita, meiltä ei odoteta mitään. Ollaan niin kuin tekee mieli - toki niissä rajoissa, että emme kuolettavasti haavoita toisia ihmisiä.

Jos elää koko elämänsä niin, ettei loukkaa toisia ihmisiä, ei sekään ole hyvä. Kun yhdelle kumartaa, toiselle pyllistää. Otetaan kertaus. Jos esimerkiksi aviomies ajattelee, että ei loukkaa pyllyynsä liimautuvaa saunavastan lehteä (olen kirjoittanut tästä ennenkin, on ihmisiä, no sanotaan suoraan, että naisia jotka prilipajutsja v zhobu kak bannyi list (liimautuvat (aviomiesten) takapuoleen kuin saunavastan lehti) - lehdykäinenhän on hauras ja ohut, helposti repeytyvä, vanhuuttaan kohti alati kuivettuva, rypistyvä, toisin kuin ylipainoiset, jotka muuttuvat pyöreiksi rypyttömiksi pallukoiksi, koviksi ja kimmoisiksi. NIIN: .... kun hellii pyllyynsä liimautuvaa saunavastan lehteä, tulee loukanneeksi jotakunta muuta. Niin kuin vaiks vanhaa vaimoa. Helposti.

Minäpä juhannuksena päätin, että olen vast´edes jalo. Ajattelen, että jokainen pitäköön pyllyynsä liimautuvat eristekerrokset. Ehkä sellaiset ovat avioliittodynamiikan takia tarpeen. Eristettä liikaan läheisyyteen.

Kopioin tähän koko oppimistehtäväkimaran palautteineen ja aloitan tänään luovan kirjoittamisen tehtävän. Minulla on jo riittävästi siihen muistiinpanoja, jäsentely vain puuttuu.

Tästä tämä alkaa:

KIKV1005, tietokirjoittaminen, oppimiestehtäväkokonaisuus

Pia Valkonen, pia.valkonen@lapiomies.fi, p. 050 5511611, Juhani Ahontie 5c, 73100 Lapinlahti

Kirjoituskimara on koottu sunnuntaina 2. kesäkuuta 2019, tätä selostusta en kirjoittanut oppimistehtävään, vaan tähän itselleni muistutukseksi:

Kirjoittamista seuraavana päivänä läksimme Matin kanssa Helsinkiin Railin Luxux-Lada trailerilla. Ajoimme läpi Suomen enkä minä vilkaissutkaan kirjaa, läppäriä tai puhelinta. Puhelin, joo, olikin sippaamassa ja joka vilkaisulla se olisi ollut lähempänä täystuhoa, piti jotenkin pitää se hengissä seuraavan viikon. Ei se ihan onnistunutkaan, mutta siitä joskus myöhemmin merkinnässä, jonka otsikko on jo olemassa. Se on Kiusaus.

Helsingissä Matti pikapikaa askaroi Ladan alas kuljetuskärrystä ja puuhasi tehonsa menettäneen Saabin kuljetukseen. Minä jäin Marian luo yöksi ja Matti ajoi Saab trailerilla (SeRGei-vetoautona) kotiin. Oli perillä aamuyöstä. Minä nukuin siihen asti mainiosti, kun Matti oli baanalla ja heräsin jostain syystä, kun Matti lähetti viestin, että on turvallisesti perillä kotona. Nukuin ehkä kolme tuntia sinä yönä.

Seuraavana aamuna Maria lähti omille juoksuilleen Järvenpäähän ja minä ajoin Vanajalinnaan. Jos en olisi ollut niin toivottoman väsynyt, olisin lähtenyt vieläkin aikaisemmin ja käynyt mutkan Hattelemalan mielisairaalan pihalla. Vanhalla maantiellä oli viitat Hattelemalaan. Äiti oli siellä pötköttelemässä, kun sai kertalinttuulla tarpeeksi raatamisesta.

Äitinikään ei ollut mikään hevosvoimainen työläisnainen. Minä en etenkään ole. Olen melko voimaton persejalkainen nainen. Omasta mielestäni olen suloinen, monimutkainen ja mielenkiintoinen ja on aviomiehen ongelma, jos hän ei ihanuuttani suostu näkemään.

Vanajalinnan työnohjauskoulutuksen alkaessa olin niin typertyneen poikkinainen, että minua vain ottivat aivoon opiskelijatoverittareni. Yksi toisensa jälkeen he toistelivat samoin sanoin: Oli kiva tulla tänne.

Minun teki mieleni alkaa kirkua. Ei vittuollut saatanavittu yhtään vittukivaa. Internaattijakso ei olisi voinut osua yhtään huonompaan rakoon tätä yrittäjän elämää. Tilikausi vaihtui juuri ja olisi pitänyt olla laatimassa jotain sököstystä muun muassa varastoarvoista. Olisinpa ollut tekemässä aviomieheni kanssa lvi-osien inventaariota nämäkin päivät tai maalaamassa hänen rinnallaan maalausurakkaa, mietin siinä aloitustilaisuudessa. Yksi katkotta nukuttu yö teki ihmeitä tai sitten se oli huonekaveri. Tamperelainen psykoterapeutti, joka joutui yötöihin kanssani. Kiitos hänelle!

Vanajalinnan internaattijakso meille tuleville työnohjaajille oli antoisa. Tosin minun antini ehkä ei ollut ihan sitä, mitä opettaja suunnitteli, mutta minä olen minä olen minä olen minä. Aina vähän marginaalissa, sivussa, takana, joukon jatko ja kuitenkin tulen mukana kuin peräpukama.

Tässäpä tämä tehtävä - siellä on joukossa luku, jota en ole julkaissut täällä, mutta jotenkin sitä ei voi kiskoa erilleen tekstin joukosta:

Ensin opettajan antama palaute, arvosana 4:

Teht. 1.  Päiväkirja ja johdanto -osuus kokoaa reflektoiden kurssikokonaisuutta ja sen työstöä, oma ote on vahva ja tyylin tasolla tunnistettava. Tietokirjallisuuden käsitteen pohdintaan keskittyvän oppimisesseen (tehtävä 1) teemat ja tavoitteet ovat osin löydettävissä tekstikokonaisuudesta, joka on hyvää tasoa.

Teht. 2.

Esseetekstissä vahva oma ja määrätietoinen ote, myös tyyli ja tekstin eteenpäinvienti huokuvat vahvaa kirjoittajuutta ja laaja perehtyneisyyttä. Esseen tieto- ja kaunokirjalliset piirteet sulautuvat mukavalukuiseksi tekstiksi, esseekirjallisuuden hengessä. Kokonaisuutena erinomainen.

Blogien analyysit ja omat blogitekstit toteuttavat tehtävänantoa, omissa tuotoksissa yhtenevä ote ja tunnistettava tyyli, jonka keinoin tekstit etenevät mallikkaasti. Sisältöä on monipuolisesti ja lukeneisuus ja kirjoittamisen flow yhdistyvät parhaimillaan oivallisesti kiitettäväksi kokonaisuudeksi.
 

Kotirouva kirjoittelee

1.Sisällysluettelo

2.Oppimispäiväkirja ja samalla johdanto tietokirjoittamisen lopputehtäväkimaraan

3.Analyysi esseistin onnellisuudesta

4.Missä on kaipaamani elävä luokka, oma essee

Väliotsikot: White trash, Uusliberalististen työmarkkinoiden käsittämättömyys, Keskiluokkalaisten kanssa en ole kotonani ja Elävän luokan kaipuu

5.Ihana vanha mies, blogianalyysi

6. Lopuksi asiantuntija-artikkelit blogiin

6.1. Marko Annala Värityskirjan ja Paaston valossa

6.2. Asioita, jotka saavat sydämeni, Mia Kankimäen ja monen muunkin sydämen lyömään nopeammin

6.3. Kirjailija Gerry Birgit Ilvesheimoa ei voi ammentaa lusikoimatta verta ja suolenpätkiä

6.4. Kuoharit I – III melkein huomaamattoman romaanihenkilön näkökulmasta, kuka Jouni Tossavaista oikein kuohitsee?

Oppimispäiväkirja ja samalla johdanto tietokirjoittamisen lopputehtäväkimaraan

Enhän se minä olisi, ellen menisi pylly edellä puuhun. Tein tietokirjoittamisen oppimistehtävät takaperoisessa järjestyksessä.

Oli todella hyvä, että kävimme läpi lähijaksolla tehtävänannon opettajan kanssa hitaasti ja rauhallisesti. Ties mitä sotkua olisin vielä enemmän tuottanut sikin sokin, jos emme olisi käyneet. Vaikka kuinka koetin ymmärtää, mitä piti tehdä, ryntäsin heti tehtävänannon jälkeen Kuopioon Suomalaiseen kirjakauppaan ja ostin Mia Kankimäen Asioita, jotka saavat sydämeni lyömään nopeammin. Kurssimme Anna-Mari oli sanonut, että sitä saa jo pokkarinakin. Minulla oli täysi pokkaripassi, joten olin kirjan käytännössä maksanut etukäteen. Luin kirjan saman tien hurmioituneena ja sitten vasta huomasin, etten ole tekemässä tietokirjasuunnitelmaa, johon Kankimäen kirja liittyy.

Oppimistehtävistä valitsin heti esseen sekä asiantuntijablogin. Minulla on kesästä 2012 asti ollut blogi, johon kirjoitan piinallisen useasti ja pitkään. Putosin toimittajan työstä siinä vaiheessa, kun lehtiin alkoi tulla ennakoiva taitto ja jutut alettiin kirjoittaa tietynkokoisiin laatikoihin. Minusta tuli vähitellen häijy kotirouva, rakennusalan yrittäjän kotonaan konttoritöitä tekevä katkeroitunut ja puutteessa elävä vaimo, joka vähän joka päivä kirjoitteli silkkaa vihamielisyyttä purkaakseen.

Vielä jonkin aikaa blogin perustamisen jälkeen kirjoitin Tiedonantajan kolumnia 2 500 merkin määrämittaan ja perverssillä tavalla tykkäsin merkkirajakirjoittamisesta. Kolumniin se mielestäni sopii, mutta henkilöhaastatteluihin ja reportaaseihin ei. Minä olin koko 17-vuotiaana alkaneen toimittajaurani aikana ollut nimenomaan ymmärtävä henkilöhaastatteluihminen.

Kolumnistielämänvaiheessani minut ensin Kansan Uutisissa vaihdettiin oululaiseen Risto Kalliorinteeseen (vas. entinen kansanedustaja). Olen tästä edelleen vihainen, koska mielestäni Kalliorinne ei osannut kirjoittaa. Kansan Uutisten tapaisessa puoluelehdessä se ei ole tärkeää. Tärkeää on oikeiden ihmisten poliittisen uran nostaminen ja hyvä niin! Sitä vartenhan puoluelehdet ovat. Minä en osaa tätä asiaa niin terävästi pohtia kuin Juha Ruusuvuori kirjassaan Stallari (2009). En ollut tarpeeksi sisällä sen enempää Kusarissa kuin vasemmistopuolueissakaan.

Puoluelehtien tehtävänä on nostaa ihmisiä ylös ja painaa alas - puolueen sisällä. Minä olin yrttiaholainen sekä musta- ja varajärveläinen siinä vaiheessa, kun ei Paavo Arhinmäen (vas. uudistaja) ja puoluesihteeri Marko Varajärven välit olivat jäädyksissä. Olin sitä siitäkin huolimatta, että en erota vieläkään valokuvan perusteella, kuka on Risto Kalliorinne, kuka heistä Markus Mustajärvi tai kuka on Marko Varajärvi. Miehet muistuttavat habitukseltaan niin toisiaan. Onneksi he eivät olisi samaan valokuvaan Vasemmistoliiton-urallaan mahtuneetkaan.

Kun minulle ilmoitettiin Kusarin toimituksesta, että se oli nyt siinä, itkin ensin vähän ja sitten muistin, että onhan minulla yhä mandaatti Tiedonantajassa. Olen varmaankin lähihistorian ainoa yhtäaikainen sekä Kusarin että Taudinkantajan kolumnisti. Tiedonantajan kolumnitilauksetkin loppuivat, kun minua suosinut päätoimittaja Marko Korvela siirtyi päätoimiseksi anarkisti-lyyrikoksi.

Akuutissa ahdistuksessa keksin, että alan kirjoittaa blogia. Olinhan kirjoitellut monta vuotta aivan liian pitkiä sähköpostiviestejä Venäjä-tutkija Pentti Straniuksen äärivasemmistolaiselle Ärräpäät-sähköpostilistalle.  Ärräpäät ja monet muut esimerkiksi Vasemmistoliiton keskustelulistalaiset olivat minuun jo monta kertaa työlääntyneet – en osaa keskustella mistään sovinnaisen pidättyväisesti, en hahmota keskiluokan yksityisyyskoodia enkä pidä sälekaihtimia keittiössä kiinni, kun liikuskelemme napasillamme aamukahvipöydän ääressä, ripustan myös jättiläismäiset vanhenevan naisen alushousuni pihan pyykkitelineelle arkipäivän liputukseksi -  ja niin aloin terapioida itseäni blogissani vailla estoja.

Aluksi blogi piti liittämän aviomieheni kanssa omistamani Rakennus- ja restaurointiliike Lapiomies Oy:n nettisivuille. Tulin nopeasti toisiin ajatuksiin, kun olin kirjoittanut muutaman merkinnän yrittämisasioista. Kirjoitin esimerkiksi, että ampukoon työläisemme mieluummin paineilmanaulaimella peukalon pehmytkudoksen läpi, jos on tulossa pitkä sairausloma. Tämä siksi, että niin saamme työntekijöiden pakollisesta tapaturmavakuutuksesta palkkakustannukset kokonaisuudessaan tapaturmapäivästä lähtien. Yli kymmenen vuotta palkkalistoilla olleelle rakennustyöläiselle joudumme maksamaan 56 arkipäivää täyttä palkkaa, jos sairausloma ei johdu tapaturmasta. Kela toki tulee vastaan yhdeksän päivän jälkeen, mutta täysin naurettavalla summalla.

Minä en missään tapauksessa olisi poistamassa työntekijöiden sairauslomaoikeuksia, mutta olen sitä mieltä, että kun työläinen ei ole tuottava, on kustannukset maksettava yhteisestä pussista. Myös vanhempainvapaat maksettaisiin ideaalimaailmassani vauvakassasta. Olenkin sanonut, että vasta kun vauvakassa on olemassa, meillä töissä olevan naisrakentajan voi joku miesrakentajista panna paksuksi. Ja toivon hartaasti, että se joku olisi jonkun muun kuin minun aviomieheni.

Sehän kuitenkin olisi sosialismia ja suhtautumista seksiin kuin seksi olisi vain lasi vettä. Sosialismia kannatan, polyamoriaa en.

Koska asiantuntijablogi - toimittajana olen kaikkien alojen asiantuntija - oli jo olemassa, ryntäsin heti kirjoittamaan asiantuntija-artikkeleita. Blogianalyysin minä onneton jätin viimeiseksi tietokirjoittamisen tehtävässä.

Ensin kirjoitin asiantuntija-artikkelit. Sitähän olin tehnyt monta monituista vuotta; kirjoittanut itsestäni lukemistani kirjoista. Marko Annalan proosatuotanto työntäytyi asiantuntija-artikkeleihin mukaan, kun satuin osumaan Annalan kirjallisuusiltapäivään Siilinjärven kirjastossa. Annala vain oli niin ihana, että häntä ei voinut jättää poiskaan siitä kohtaa.

Jos nyt voisin vielä tehdä tehtävän uudestaan ja uudessa järjestyksessä, aloittaisin blogianalyysistä. Analysoisin kirjailija, kirjallisuusterapeuttini ja bestikseni Raili Miettisen blogia ja lukisin uudestaan hänen esikoisensa Yönsisar. Ilmeisesti romaaninkirjoitusvaiheessa bestikseni ei kirjoittanut blogia ollenkaan. Jos minä olisin ollut kirjoittamassa romaania, olisin kyllä hehkuttanut asiaa julkisesti siitäkin huolimatta, että kirjasta ei olisi koskaan tullut mitään.

Blogianalyysin jälkeen ensimmäinen asiantuntija-artikkelini käsittelisi Matti Pulkkisen Romaanihenkilön kuolemaa. En olisi ilman Raili Miettistä saanut perustettua Matti Pulkkisen muistoseuraa. Olin seurasta puhunut erinäisille miehille, kuten kirjailija Jouni Tossavaiselle, Kätkäläis-Simo Hämäläiselle tai pornonovellisti Pentti Straniukselle. Sen sitten huomasin, että miehistä ei ole mihinkään. Etenkään kirjoittavista miehistä. Ei vaihtamaan poltinta valaisimeen tai talvirenkaita.

Seuran heinäkuinen perustaminen Kajaanin runoviikoilla näkyy Railin blogissa, mutta viipeellä vasta syyskuussa 2015. Olen sanonut Railia myös rukousvastaukseksi.

Kolmas elämäni rukousvastaus on kirjailija Gerry Birgit Ilvesheimo. Hänestä teimme seuran puheenjohtajan, sillä Gerryllä on taito vakuuttaa rahoittajat. Romaanihenkilön kuoleman jälkeen olisin analysoinut syvemmin Gerry Birgit Ilvesheimon Ilmestyskirjan ja lukenut asiantuntija-artikkelia varten Jouni Tossavaisen, Matti Pulkkisen viimeisen ja uskollisimman kirjailijaystävän, Kuoharit I –III. Olenhan itsekin Kuohareiden romaanihenkilö, vaikkakin vain pienehköissä sivuosissa, mutta se riittää. Toistaiseksi.

Viimetöikseni olisin ruotinut Yönsisaren asiantuntija-artikkeliini. Luin Yönsisaren vedosvaiheessa ja hätäisesti tietokoneen ruudulta. Mieleen jäi kohta, joka on kuulemma melko autobiografistinen kirjailijan ja bestikseni myöhemmän kertoman mukaan. Siinä romaanihenkilö kohtaa tulevan rakastettunsa järven jäällä.

Esseekirjoittamisen tehtävänkin olisin tehnyt siinä järjestyksessä kun piti. Olisin lukenut toiseen kertaan Mitä essee tarkoittaa? ja sitten rauhallisesti toiseen kertaan Tommi Melenderin Onnellisuudesta. Kummatkin olin lukenut joskus aikoinaan heti, kun ne tulivat julkaistuiksi. Olisin ehkä löytänyt Melenderistä jotain hyvääkin, kuten sen, että hän toi esille Camus´n Sivullisen murhaaman arabin. Camus´han sisäsyntyisenä kolonialistina sivuutti arabin täysin. Arabille kasvot on antanut algerialainen kirjailija Kamel Daoud (s. 1970). Hän on kirjoittanut kirjan Meursault, contre-enquéte. Daoudin kirjassa Meursault´n murhaamalla arabilla on jopa ihan nimi. Hän on Musa.

Sen jälkeen olisin kirjoittanut tietokirjoittamisen esseeksi Lassi Nummen seuran minulta tilaaman kirjallisuusartikkelin. Ohjeena esseeseen tuli askelmerkit: kirjailijat ja aatteet, kansanliikkeet, ismit - kuvaako, edustaako, vastustaako kirjailija(ryhmä) jotakin niistä?

Olisin kirjoittanut siitä, kuinka Jyrki Lehtola pilasi elämäni muutenkin kuin viemällä minulta Päivi Alasalmen kanssa opiskeluvuosieni bestiksen Oili Partasen (nyk. Orispää). En usko Jyrki Lehtolan tienneen tuon taivaallista focaulteista, derridoista, lacaneista tai ketä niitä skitsoanalyytikkoja nyt onkaan, kun hän yhdessä nykyisen kyrp... ei kun kyberkommunisti Markku Eskelisen kanssa kirjoitti Jälkisanat/Sianhoito-oppaan. Sen verran olen valmis myöntymään, että Eskelinen varmaan ymmärsi yllä mainitsemistani sekopäistä.

Jos ei vielä Romaanihenkilön kuolemasta ollut alkanut uusliberalismin kulta-aika suomalaisessa kirjallisuudessa, jossa kaikelle vasemmistolaisuudelle piti nauraa ja sitä piti pilkata, se alkoi Sianhoito-oppaasta.

Analyysi esseistin onnellisuudesta

Esseekokoelma voi olla sarja toisiinsa liittymättömiä kirjoituksia ajatuksella, että niitä nyt vain on sattunut syntymään. Näin polemisoi Jukka Koskelainen esseen pakenevasta olemuksesta kokoelmassa Mitä essee tarkoittaa?

Tommi Melenderin Onnellisuudesta ei ole sitä. Hänellä on läpi kirjoituskokoelmansa punainen lanka. Se on yhteys toisiin ihmisiin.

Lopputulos on lohduttavasti se, että jopa Melenderille, jota olin tähän asti pitänyt inhana misogyyninä, yhteydestä toisiin ihmisiin muodostuukin onnellisuus. Onnellisuus ei Melenderinkään mielestä tule lukemalla onnellisuusoppaita.
Tämän tajuamiseen jouduin lukemaan   toiseen kertaan viiteen osaan ja yhdeksään lukuun jakautuvan esseekokoelman. Ensimmäisellä kerralla kolmisen vuotta sitten kiinnitin vain huomiota siihen, että Melender on jollain lailla uusliberalismikriittinen. Yllättävää kyllä, löysin Onnellisuudesta ensimmäisellä kerralla myös hentoista markkinatalouden arvostelua. Johan sitä oli rippunen Melenderin romaaneista muistaakseni Ranskalaisessa ystävässä, jossa minäkertoja tokaisee, että porvarin naama ällöttää.
Ajattelin, että Melenderissä on vielä toivoa. Luokkataisteluun!

En ole pitänyt kirjailijan pitkästä proosasta. Olen kyllä lukenut useita vuosia hänen blogiaan Antiaikalainen, mutta romaaninsa Ranskalainen ystävä (2009) ja Lohtu (2011), ne olen selviytynyt loppuun, ovat olleet kylmiä, suorastaan hyisiä. Kokoelman Mitä essee tarkoittaa? artikkelissaan Melender listaakin lempikirjojaan. Ensimmäisenä listalla on suomalaisen postmodernismin isän Matti Pulkkisen Romaanihenkilön kuolema. Melenderin mukaan lempikirjojensa tenho ei perustu tarinaan ja juonenkuljetukseen eikä niissä olla kiinnostuneita romaanihenkilöiden sielunelämästä, vaan kirjat ovat romaaneiksi naamioitua esseistiikkaa.

Melender on näyttänyt ottavan tosissaan oppi-isänsä Matti Pulkkisen 1980-luvun olennaistendenssin, vasemmistovihamielisyyden, sekä siihen liittyvän avainlauseen Romaanihenkilön kuolemassa: ”Kirjoita kylmä kirja. Tämän maailman veroinen.” (Pulkkinen, 3. painos, 1985, s. 29)

Kylmien romaaniensa vuoksi en voinut millään uskoa, että Melenderkin tulee onnelliseksi yhteydestä toisiin ihmisiin. Enkä senkään takia havainnut asiaa, sillä ensimmäisellä Onnellisuus-kokoelman lukukerralla luin vain alun esseistin jalkapalloteksteistä. Kokoelman osuus Urheilu, juuri ennen epilogia, ei olisi voinut vähempää kiinnostaa – varsinkaan, kun Melender ei havainnut Hillsboroughin vuoden 1989 jalkapallokatsomo-onnettomuuden luokkanäkökulmaa.

Lisäksi Melender tuntui pitävän hupaisana sitä, kuinka saksalainen aviomies oli paiskannut vaimonsa ikkunasta katuun, kun vaimo nalkutti hänelle jalkapallon katsomisesta. Kaikkein hauskinta tapauksessa oli, että mies ei kutsunut paikalle ambulanssia, vaan vaimo kitui kuoliaaksi. Tooosi vitsikästä. (Melender, 2016, s. 147)

Melenderin vasemmistokammo on ilmeisesti jonkinlainen isänmurha tai ainakin taustan häivytys. Lapsuudenkoti ei ilmeisesti ollut mikään kovin kultivoitunut kulttuurikoti. Kirjahylly perheessä vielä oli, mutta siellä oli paljolti samoja kirjoja kuin meilläkin - Alistair McLeanin jännityssarjaa ainakin. Melender kertoo kokoelmansa loppuluvussa siitä, miten sai käsiinsä Alibi- ja Kansa Taisteli –lehtiä. Hänen äitinsä työskenteli lehtiasiamiehenä ja äidin myymiä aikakauslehtiä lojui pitkin kokkolalaiskotia.

Tuttava ei voinut isänsä kanssa 1990-luvulla ryhtyä keskustelemaan politiikasta, sillä isä olisi heti alkanut vaahdota siitä, kuinka asiat lähtivät menemään päin persettä Esko Ahon porvarihallituksesta lähtien. (Melender, 2016, s. 144)

Onneksi on jalkapallo. Se yhdistää myös eri sukupolvet, vaikka välissä olisi luokkanousu. Jätettyään kotikaupunkinsa Kokkolan Melender koki yhteiskunnallisen nousun ja jätettyään toimittajan ammatin ja ryhtyessään kirjailijaksi jonkinlaisen luokkalaskun. Romaanissa Lohtu minäkertoja joutuu muuttamaan Helsingistä hyvältä alueelta Vantaan Pietarinlaaksoon, jonka kaduilla päivystää äärioikeisto. Se on kirjailijan kunniaksi sanottava, että hän hoksasi jo vuonna 2011 Oodinin sotilaiden katupartiojoukot.

Onnellisuudesta alussa esseisti käyttää sivukaupalla oman ihmisvihansa synnyn kuvailemiseen. Luen ihmisvihan liittyvän nuoren miehen kehityskaareen. Kun on lähtenyt yliopistoon alemmasta keskiluokasta ja jostain niin kolkosta kotikaupungista kuin Kokkola, ei voi syntyä muuta kuin täysin sekopäinen teatterinainen Leea Klemola – en ymmärtänyt hänen ja Kaarina Hazardin kotikatsomosarjaa Myrskyn jälkeen (2017), vaikka siinä esiintyi lapinlahtelaislähtöinen mainoselokuvanäyttelijä Ilkka Pekkarinen – tai sitten ilmiö tommimelender, ihmisvihainen nuori mies, joka ei oikein tunne yhteenkuuluvuutta porvariboheemiluokkaankaan, muttei halua millään seurustella S-marketin kassan kanssa tai tulla samaistetuksi edes taksiyrittäjiin. Taksikuskit näyttäytyvät hänelle vain kapakkireissun kotiinkuljetuksen viihdyttäjinä (Melender, 2016, s. 163). Onneksi on jalkapallo. Karl-Heinz Rummeniggenin kädenheilautusta voi muistella, vaikka muistelukumppanilla olisi täysin toinen sosiaalinen status.

Kuten idolinsa kirjailija Gustave Flaubert aikoinaan Melender ei voi sietää porvarien typeryyttä. Porvarielämään hän kuitenkin tuntee perverssiä vetoa. Hän olisi alun perin saattanut haluta maailmanpolitiikan tutkijaksi, mutta sitten toimittajan työstä saatavat säännölliset tulot määräsivät hänet toimittajaksi. Lopulta säännöllisin tuloin eläminen porvariboheemina, tuntui tylsältä ja bobo alkoi kirjailijaksi. (Melender, 2016, s. 97 – 98)

Siitä vain, niks, naks. Vantaan Pietarinlaaksoon. Liikkuminen eri statuksissa on Melenderille helppoa kuin heinänteko. Hän ei tunne luokkayhteenkuuluvuutta epävarmassa työmarkkina-asemassa olevien, kuten siivoojien tai köyhien kielenkääntäjien (Siltala, 2017, s. 163) kanssa, sillä hän ei vaikuta tuntevan epävarmuutta tai pelkoa perheen toimeentulosta. Helppo hänen on pysytellä ulkopuolella, etäisenä ja kirjoittaa kylmiä romaaneja. Ei mene mukaan, ei taistele rinnalla. Luopio, nousukas, peukutan alaspäin.

Melender varmaankin tavoittelee uskottavuutta, sillä hän on saanut kirjojaan julkaistua myös kovakantisena. Ei hänen asemistaan lähdetä kapitalisteja tosissaan munille potkimaan. Siinä voisi mennä kustannussopimus. Turvallistakin turvallisempaa on haukkua elämäntapaoppaita. Sillä tavallahan sitä kapitalistinen maailmanjärjestys kaadetaan, juu.

Kritiikki on näennäistä. Blogimerkintänsä perusteella tiedän hänen lukeneen Thomas Pikettyn Pääoma 2000-luvulla jo vuonna 2014, kun se ilmestyi englanniksi, mutta ei teoksen lukeminen ainakaan Onnellisuudesta näkynyt.

Viitteet:

Melender, Tommi: romaanit Ranskalainen ystävä (WSOY 2009) ja Lohtu (WSOY 2011), esseekokoelma Onnellisuudesta (WSOY 2016, painettu EU:ssa) ja blogi Antiaikalainen

Piketty, Thomas, Pääoma 2000-luvulla, 2018, Into-kustannus, painopaikka Scanbook AB, Ruotsi

Pulkkinen Matti, Romaanihenkilön kuolema, Gummerus, 1985, kolmas painos, Jyväskylä

Siltala, Juha, Keskiluokan nousu, lasku ja pelot, Otava, 2017, Helsinki

Venho, Johanna (toim.) Mitä essee tarkoittaa? Savukeidas, 2012, Tallinna

 

Missä on kaipaamani elävä luokka?

Oma essee

S-marketin sisääntuloporteista pyyhkii leipäosastolle pitkä, vihreään vapaa-ajan pusakkaan pukeutunut mies. Pusakka näyttää joltain tekniseltä materiaalilta. Mitä näitä nyt on? Gore-tex tai jokin sellainen vettä hylkivä, mutta hengittävä. Jalassaan pitkällä miehellä on kumisaappaat. Näyttävät tavallisilta nokialaisilta.

Vetäisen henkeä. Nyt tai ei koskaan. Jännittää.

Se on raksafirmamme asiakas, Mikael Pentikäinen. Uskaltaudun keskeyttämään hänen päivittäisen kulutusvalintaprojektinsa ja sanon kovaan ääneen: ”Niin tuota, päivää.”

Onnittelen itseäni. Tein sen. Esittelin itseni, sillä vaikka Pentikäinen on ollut firman asiakas jo ennen kuin minä edes olin rakennusalan yrittäjän kanssa naimisissa, en ollut häntä koskaan tavannut. Pentikäinen on rakennuttanut kesäkodillaan yhtä ja toista sähköpostin välityksellä ja postit minä olen tainnut hänelle lähettää – voittopuolisesti aviomieheni sähköpostilokerosta. Minua ei oikeastaan ole ollut olemassa.

Olen ollut mukana aviomieheni rakennusliikkeessä melkein yhtä kauan, kun olemme olleet naimisissa, mutta en vieläkään oikeastaan koe, että olisi kyseessä myös minun firmani. Hädin tuskin muistan, että omistan firmasta suurin piirtein puolet. Esittelen itseni hallintorouvana. Yhä edelleen ihmiset kysyvät, onko Matilla ollut hommia. Silloin minun tekisi mieleni potkaista kysyjää ja rääkäistä. Matillako hommia? Firman työmaat ovat myös minun.

Aviomieheni on tarpeeksi useasti sanonut minua, yrittäjäkumppaniaan, epäuskottavaksi ja minä olen vastapainoksi ilkkunut häntä selkärangattomaksi. Meillä ei ole harhaluuloja toisistamme. Arvelen, että suhtaudumme toisiimme melko realistisesti. Minä olen epäuskottava, koska minusta on paljon hauskempi niin ja aviomiehelleni on kauhistus olla epämiellyttävä ja luopua mukavan, kaikkien rakastaman, joojoomiehen roolistaan.

Meidän rakennusliikkeemme pääsi mukaan Pentikäisen Luottamukseen. Olemme kirjan sivulla 32. Olen aviomieheni kanssa paljolti luovan luokan palvelutyöväenluokkaa.

Kun kättelen asiakastamme, jota en ole ennen livenä tavannut, olen kovin tietoinen muustakin kuin siitä, että minulla on sekä reikäiset nokialaiset kumisaappaat että nuorimmaisen lapsen vanha älykännykkä, joka vetelee viimeisiään – se on elämäni ensimmäinen älykännykkä. Tarvitsisin kipeästi uuden, mutta ehkä vaihdan takaisin Catepillar-mummomalliin, joka on tyttären käytössä olevassa yksityisautossamme turvapuhelimena. Tyttären kännykästä voi puhua vain kuulokkeiden kanssa. Se on herkkä iPhone, jonka tytär heti ensi teoikseen puhelimen saatuaan pudotti asfaltille. Näyttö meni tuhannen tuusan paskaksi eikä puhelimessa voi puhua ilman kuulokkeita.

Saamme taas isot veronpalautukset, mutta ne on kohta syöty etukäteen. Matille jouduttiin hankkimaan uudet silmälasit ja kohta edessä on yksityisauton katsastushuolto. Autojemme katsastushuolloissa harvoin selviydymme alle viidensadan euron.

Olemme pitkään selviytyneet kursimalla kasaan autonraatojamme, mutta aviomieheni voimat alkavat olla lopussa. Jos meillä olisi yksi varma pakettiauto, joka ei jätä tielle, voisimme elää vähän aikaa edes sitä huolta. Emme olisi näinkään pitkään selviytyneet yrittäjänä, ellei aviomieheni olisi kekseliäs ja lahjakas. Hän ymmärtää vanhojen Saabien sielunelämää ja on ajanut rallia Ladoilla.

Niin. Yksi Saab meillä seisoo Vuosaaressa toisen tyttären kotikerrostalon pihassa. Sinne se levisi matkallamme Matti Pulkkisen nimikkoseuran vuosikokoukseen Oodiin.

Jätän yllä olevan selostuksen noin pitkäksi sen vuoksi, että haluan kirjoittaa auki sen, millaisia yrittäjiä olemme. Olemme selviytyjiä ja maksamme ennemmin raksatyöläisillemme TES:n mukaiset mukisematta kuin käymme siihen pitkäpiimäiseen yrittäjäkuoroon, joka vinkuu työmarkkinoiden joustamattomuutta. Kyllä työläinen joustaa, jos saa joustoistaan korvauksen.

Rakennusalan työehtosopimus on täynnään mitä mielikuvituksellisimpia tapoja siirrellä työaikaa ja tehdä urakoita. Niistä pitää maksaa asianmukainen korvaus ja sehän edellyttää sitä, että asiakkaat maksavat laskunsa mukisematta tai ainakin pitämättä epämiellyttävää ininää joka kerta, kun pankkiohjelmansa avaavat.

Veikkaan, että kovin monesta Tampereen yliopistossa yhtä aikaa kanssani opiskelleesta ei ole tähän. Kirjoitan näin kohottaakseni 1990-luvun alussa mustelmille mennyttä itsetuntoani. Veitsi kurkulla elämme kuin viimeistä päivää. Mitä huominen tuo tullessaan, on tänään aivan turha pelätä. Toki arkisin kello kahden ja kolmen välisenä aikana aamuyöstä pelkään. Kauhun vallassa oleminen kuuluu arkeeni, mutta viikonloppuisin nukun aviomieheni kainalossa kuin pieni onnellinen porsas.

Sitä paitsi minä olen pudonnut jo. Sosiaalisen statukseni laskussa ei ole mitään pelättävää. Maailma nyt sattuu olemaan tällainen, että status vaihtelee joka puolen tunnin välein eikä ihmisellä ole edes pysyvää identiteettiä.

Kätellessäni asiakastamme, Mikael Pentikäistä, olen tietoinen välillämme vallitsevasta luokkaerosta. Olen palvelutyöväenluokkaa, vaikka olenkin opiskellut yliopistossa ja minulla on sama ammatti kuin pitkällä S-marketiin saapastelleella miehellä. Hänkin on toimittaja ja toimittajuus on jotain sellaista, josta ei pääse eroon, vaikka olisi Suomen Yrittäjien toimitusjohtaja.

Minua hieman on huvittanut se, että juuri niinä vuosina, kun Pentikäinen kirjoitti Luottamuksen, alkoivat muutkin kuin minä huomata, että luottamus on kadonnut.

White trash

 En suostunut häpeämään rikkinäisiä nokialaisiani. Itse asiassa rakastan niitä. Aviomieheni osti ne minulle, kun menimme yhteen. Häntä ennen olin tottunut lontostelemaan milloin minkäkinlaisissa ronttosissa. Yrittäjäpuolisoni mukaan ainakin kenkien tulee olla kunnolliset. Kumpparini ovat yli kymmenen vuotta vanhat ja mukavaksi kuluneet, sillä ne ovat minulle ostetut ja minun mittojeni mukaiset. Nyt ne ovat alkaneet hapertua nilkan taitteesta.

Edellisessä perheessäni ainoat kunnolliset kumisaappaat olivat lasteni biologisella isällä. Hän työskenteli maatalouslomittajana tyypillisen venäläisen maahanmuuttajamiehen tapaan. Lomittajan työstä on muodostunut väylä sisään suomalaiseen yhteiskuntaan eikä se hassumpi väylä ollutkaan. Lasteni biologinen isä tuli eläinten kanssa paremmin toimeen kuin minun kanssani.

Kun lapset olivat pieniä, en monia kenkiä ehtinyt tarvitsemaan. Aamuisin kävelin kotikuistilta muutaman askeleen autolle, nostin tytöt auton turvaistuimeen ja iltaisin ulos autosta. Siinä välissä ajoin yhteensä sata kilometriä tuijottamaan tietokonetta toimittajan työssä, joka oli Savon Mediat Oyj:n tulospaineessa jo kauan sitten menettänyt sekä hohdokkuuden, luovuuden että etenkin vapauden.

Eikä kenkiään hävennyt nuori nainen, jonka isovarpaat melkein paistoivat tummansinisistä kangaskengistä pari kesää sitten samaisen Lapinlahden S-marketin edessä. Hän talutti hauskannäköistä koiranpentua ja menin kysymään, mitä rotua koira on. Nuori nainen vastasi ylpeästi, että amerikanakita. Paikalle tuli ilmeisesti avopuoliso. Lököttävät collegehousut, kauhtunut teepaita, lippis. Pariskunta ja koira lähtivät kävellen ostokassia kantaen kohti kunnallista vuokrakotiaan. He näyttivät hankkivan ruokansa S-marketin ilta-alennusmyynnistä.

Mieluummin rikkinäiset kesäkengät, aleruoka ja erikoinen koira kuin ehjät kengät eikä lemmikkiä ollenkaan. Siinä oli asennetta, vaikka sinänsä köyhyydessä ei ole mitään romantisoimista.

Luottamuksen katoamistahan somessa raivoavat ihmiset potevat. Työtön persu on syystäkin vihainen. Valkoista roskaluokkaa ei kaipaa kukaan. Tämän tajusin siinä 1990-luvun puolivälissä, kun katsoin brittisarjaa  Fitz ratkaisee. Jaksossa Näytön paikka Robert Carlyle esittää päihdeongelmaista looseria, joka aivan triviaalin syyn vuoksi tappaa pakistanilaisen – tai intialaisen - maahanmuuttajan, puodinpitäjän. Jakson alkuperäiskielinen nimi To be somebody kuvaa ajatusta paremmin – Olla Joku, saada tunnustusta siitä, että on Joku. Tappajan veli oli kuollut vuonna 1989 Hillsboroughin jalkapallokatsomo-onnettomuudessa Sheffieldissä Pohjois-Englannissa. Vuonna 1989 Britannia alkoi olla jo uusliberalismin raunioittama. Vaikka esseisti Tommi Melender mainitsee tutkielmassaan Onnellisuudesta Hillsborough´n, hän ei tavoita tekstissään Onni jalkapallokatsomossa onnettomuuden luokkaulottuvuutta. 21-vuotias Melender oli pannut merkille, että hänen lempilajinsa katsomossa kuoli 96 jalkapallofania, mutta edes 50-vuotiaana kirjailija-esseistinä hän ei huomannut, että kuolleet olivat valkoista roskaluokkaa, joka on viime vuosien aikana alkanut liikehtiä epämiellyttävästi.

Jonkinlaiseen luokkien yli kurkottamiseen Melender taipuu futisesseensä lopussa. Hypättyään taksiin ylemmän keskiluokan coctail-kutsujen jälkeen hän tulee tunnistaneeksi suojatien yli kävelleen miehen kädenheilautuksessa saksalaista jalkapallotähteä Karl-Heinz Rummeniggenia. Kirjailija kokee hienon tunnistamisen hetken palvelutyöväenluokkaan kuuluvan taksirengin kanssa – vai oliko kuljettaja ihan taksiyrittäjä.

Joka tapauksessa taksiyrittäjät ovat yhtä lailla proletaarin asemessa kuin me muutkin mikroyrittäjät. Kurjuudesta ja köyhyydestä kumpuavat esimerkiksi Kajoon-taksifirman kuprut ympäri Suomen sosiaalihuollon myöntämistä kyydeistä. Kilpailutus – vaikkapa ministeri Bernerin malliin - tarkoittaa yleensä sitä, että yrittäjät pannaan hyppäämään ruutua tai pituutta tai juoksemaan rinkiä musiikin soidessa. Kun musiikki lakkaa, yrittäjistä yksi toisensa jälkeen putoavat perseelleen lattialle. Härskein jää istumaan viimeiseen tuoliin. Myös terävät kyynärpäät auttavat. Lopulta: Winner takes it all.

Silmääni pisti, että Melender olisi toivonut palvelutyöväenluokkaiselta kuljettajaltaan ystävällisyyttä ja palvelualttiutta. Hän päivitteli ennen Karl-Heinz Rummeniggen-inkarnaation tarjoamaan keskustelunavausta, että kapakkireissun jälkeinen matka Vantaalle - Pietarinlaaksoon? (Melender, Lohtu, 2011) tuntuu pitkältä, kun palvelutyöväenluokkainen kuljettaja ei suostukaan palvelemaan hänen seurantarvettaan. Jää murtuu, kun pääsevät juttelemaan Rummeniggenistä. Yhteys toiseen ihmiseen yli luokkarajojen käy jalkapallon kautta.

Fitz-sarjan Näytön paikassa Robert Carlylen esittämää looseria alkaa yht´äkkiä hervottomasti vituttamaan se, että paku tai mamu tai jokin muu littanan maailman, globaalikapitalismin, potentiaali perii häneltä rahaa savukkeista.

Turkkilainen kirjailija Orhan Pamuk Istanbulissa potee puolestaan sitä, että hänen sukunsa on pysynyt paikoillaan. Olla Pamuk Istanbulissa on sama kuin olla Joku Isolla Alkukirjaimella, mutta Nobel-kirjailijan ongelmana onkin se, että hän on asunut koko ikänsä samassa kaupungissa. Hänessä ei ole samaa siirtolaisen monikulttuurista vimmaa ja glamouria kuin maannaisessaan Elif Şafakissa. Elif Şafakin romaaneja on käännetty 40 kielelle, hän on syntynyt Strasbourg´ssa Ranskassa, asunut Espanjassa, muuttanut sieltä Turkkiin aikuisena ja asuu osan vuodesta Yhdysvalloissa.

Robert Carlyle esitti Näytön paikassa sekä globaalikapitalismin että globalisaation häviäjää, kaksois- ellei ihan kolmoislooseria.

Sarjan hahmo ei ole kapitalismin nopealla kaistalla eikä ehkä ryömintäkaistallakaan tai pientareella.

Uusliberalististen työmarkkinoiden käsittämättömyys

Mikael Pentikäinen s. 1965, Mikael Jungner s. 1965, Anna-Leena Härkönen s. 1965, Oili Orispää s. 1965, Pia Valkonen s. 1965. Sama syntymävuosi ja kaikki ovat jollain lailla olleet tekemisessä toimittamisen kanssa. Pentikäinen on työskennellyt päätoimittajana, Jungner Ylen johtajana, kirjailija Anna-Leena Härkönen oli ammoin Nykypäivän kolumnisti, Oili Orispää, toimittajaopiskelukaverini, on A-studion toimittaja. Yhteistä meille on, että kasvoimme aikuisiksi aikana, jolloin kaikki luulivat luokkien hävitetyn.

Kuka ei kuulu joukkoon?

Minä. En ole koskaan luullutkaan kuuluvani joukkoon enkä oikein yhteiskuntaankaan. Sosiaalinen vajoamiseni alkoi jo ennen kuin mitään nousua oli tapahtunutkaan. Olin 1990-luvun alun lamassa työttömänä. Siitä ei kukaan suostu puhumaan. Se on niin henkilökohtainen asia. Se pitäisi siivota cv:stä. Jos siitä puhuu, ihmiset vaivautuvat. Ne toimittajaopiskelijakaverini, jotka 1990-luvulla tekivät pätkätöitä, ovat mieluummin unohtaneet koko ahdistavan jakson. Silloin lyötiin railo yhteiskuntaluokkien väliin. Meitä työttöminä olleita alkoi seurata jonkinlainen haju. Looserin haju. Stigma.

Meistä akateemisista loosereista ei todellakaan tullut tiedostavaa työväenluokkaa, sillä kun Helsingin Sanomien luokkakone vuonna 2014 sijoitti kielenkääntäjät ja kulttuurityöntekijät Prisman kassojen ja taksikuskien joukkoon, nosti se akateemisissa palvelijoissa torjunnan: ei meillä ole mitään yhteistä (Siltala, 2017). Olemme jakautuneet latte- ja lottokansaksi.

(Aviomieheni juo vain Juhlamokkaa ja hän on lotonnut samalla rivillä yli kolmekymmentä vuotta. Hänen lottorivissään on mukana ensimmäisen vaimon syntymäpäivä.)

Hesarin luokkakone ryhmitteli suomalaiset kuuteen kategoriaan. Eliitti, asiantuntijat, kipuajat, duunarit, leipätyöläiset ja vähäosaiset, eivät ole marxilaisittain ajatellen luokkia. Luokkia ei ole kuin kaksi – pääoman omistajat ja omistamattomat, proletariaatit. Marxilainen jaottelu on edelleen hyvin totta, mutta ei vastaa ihmisten mielikuvia. Mielikuvissa globaalikapitalistinen jaottelu on paljon monimutkaisempi.

Aviomieheni rakennus- ja restaurointimestarin koulutuksestaan huolimatta on duunari ja minä olen vähitellen oppinut leipätyöläiseksi. Teen sen, minkä teen, ja lopun aikaa joko kirjoitan tai suunnittelen kirjoittamisiani.

En todellakaan ole toiveammatissani, mutta ei sillä ole väliä. Olen vapaa. Minun ei tarvitse esimerkiksi miellyttää ketään kirjoituksillani. En edes yritä myydä näitä lukuun ottamatta muutamia surkeita yrityksiä firman niuhon tilintarkastajan rauhoittamiseksi.

Otan ilon irti järjestöistä, joihin yrittäjänä kuulun. Iisalmen naisyrittäjien kanssa on mukava käydä joka kuukauden ensimmäinen keskiviikko läpättämässä joutavia foolihaposta, jolla saa Milla Magian noidankynnet. Iisalmen yrittäjien maksuttomissa koulutuksissa harjoittelen työnohjauksen myyntipuhetta ja Kuopion alueen kauppakamarissa ilona meillä on tiedottaja, joka on julkaissut esikoisromaaninsa. Pasi Ahtiaisen Jokakelin mies on arvosteltu ihan Kiiltomadossakin ja siinä on kiinnostava juonne anarkisteista. Ahtiainen vaikuttaa siltä, että olisi kovin jyvällä siitä, mistä kirjoittaa.

Kun kirjoitan tätä, olen vast´ikään istunut kauppakamarin tilaisuuksissa kuuntelemassa ST1:n miljardööriä Mika Anttosta ilmastonmuutosasioista ja Saharan kokoisen alueen metsittämisestä maapallolla sekä Aluepoliittisen konsulttitoimiston MDI:n Timo Aroa väestö- ja aluepoliittista alustusta.

Olen ollut Suomen Kommunistisen Puolueen edustajakokouksen Pohjois-Savon edustajien autonkuljettajana (ja heidän laahuksiensa kantajana, pessyt heidän jalkansa hiuksillani), tunnen puolet Itsenäisyyspuolueen aktiiveista, Suomen työväenpuolueen puheenjohtaja on ystäväni ja olen hyvän päivän tuttu Kommunistisen työväenpuolueen puheenjohtajan kanssa. Olen opiskellut Moskovassa Neuvostoliitossa Gubkin-instituutissa (nykyään Venäjän öljy- ja kaasuteollisuuden johtava koulutuslaitos) ja sivuaineenani Tampereen yliopistossa oli kansainvälinen politiikka. Venäjän kieli on ollut meillä kotikielenä seitsemän vuotta. Olen erinäisissä yhteyksissä tulkannut venäläisiä – muun muassa lastenkodin avustusreissuilla ja talkoorakennustyömailla työmaatulkkina. Näillä meriiteillä en kelvannut Kuopion alueen kauppakamarin kansainvälistymisjaostoon. Nostin asiasta kauhean älämölön ja kauppakamari on luvannut, että minut otetaan seuraavassa tarkastelussa huomioon. Jään odottelemaan kutsua kansainvälistymistyöryhmään. Sitä odotellessa voin viimeistellä kirjoittamisen opintojani.

En enää suostu lannistumaan niin kuin tein Savon Mediat Oyj:n pikku paikallislehtien tyky-päivillä vuonna 2001, kun olin äitiysloman sijaisena Pielavesi-Keitele –lehdessä. Minulla oli kaksi vaipoissa olevaa tenavaa ja hamoseeni oli aamulla tykypäivään lähtiessäni tarttunut kökkäre lapsenkakkaa. Ehkä sen vuoksi kukaan paikallislehden vakitoimittaja ei jutellut kanssani. Olin outo ja haisin. Sen sijaan entinen puoluetoverini, joka aikoinaan tuli Pohjois-Savoon Sauvosta betoniraudoittajan ominaisuudessa, ja kouluttautui sitten puutarhuriksi, vaihtoi kanssani pari sanaa sen jälkeen, kun olimme yhdessä nyökytelleet ”hengennostatuspäivillä tietäväisesti esitelmälle elinikäisestä oppimisesta ja muutoksen välttämättömyydestä”. (Siltala, 2017)

Konsernin paikallislehtien tyky-päivillä vuonna 2001 alusti hapertuneen näköinen heikkotukkainen insinööri siitä, että Amerikassa on käsite between jobs. Eipä aikaakaan, kun huomasin, että minä olin jälleen between jobs - en ollut koulutuksineni kelvannut Lapinlahden ja Varpaisjärven paikallislehden Matin ja Liisan rivitoimittajaksi – sen sijaan entinen Vasemmistoliiton puoluetoverini, betoniraudoittaja, nykyinen puutarhuri kohosi kuin raketti Matti ja Liisa –lehden päätoimittajaksi. Seuraavassa konsernin kyykkyhyppelykisassa hänestä tuli vielä iisalmelaisen ilmaisjakelulehdenkin päätoimittaja. Betoniraudoittaja! Niin. Minä toimittajan koulutuksella johdan rakennusliikettä. Elo uusliberalismi on aivan pähkähullua. Pitää olla oikeassa paikassa oikeaan paikkaan eikä edes ahkeruus kannata. Pitää olla kiva. Ei saa olla ärsyttävä eikä ainakaan lihava, vanheneva ja aggressiivinen nainen.

Keskiluokkalaisten kanssa on ulkopuolinen

Mikael Pentikäisen Luottamuksessa parhaat osuudet ovat henkilökohtaisia. Pentikäinen kertoo koskettavasti hetkestä, jolloin hän ja hänen sisaruksensa saivat tietää siitä, että perheen isä, uskontotutkija, entinen lestadiolainen Juha Pentikäinen, jättää heidät ja perustaa uuden perheen. Mikael Jungner on epäsovinnaisen avoin omaelämäkerrallisessa Outolinnussaan.

Henkilökohtaisuuksista kertoessaan kirjat eivät ole ihan tyypillisiä ylemmän keskiluokan tuotoksia. Kirjailija Anna-Leena Härkönen nimittäin Juhannusvieraassa kuvailee minäkertojan inhoa keskiluokkaisia ihmisiä kohtaan. ”Heistä kukaan ei puhunut oikeasti. Siinähän saattaisi paljastaa vahingossa jotain itsestään.” (Härkönen, 2006)

Sain kutsun hyvässä asemassa olevan opiskelutoverini 50-vuotispäiville. En mennyt eikä mennyt yhteinen opiskeluaikainen ystävämmekään, joka tekee nykyisin dokumenttielokuvia. Mitäpä olisi meillä ollut puhuttavaa. Näimme itsemme istumassa takarivissä kuin köyhät sukulaiset seuraamassa surumielisenä, kun opiskelutoverimme nykyinen sisäpiiri taipuu häntä kohden kuin 11 kauralyhtyä ala-asteen Raamatun kertomuksessa kohti Egyptin Joosefia.

Elävän luokan kaipuu

Brittisosiologi Beverley Skeggs oli Suomessa käymässä vuonna 2012. Siitä lähtien odotin kuin kuuta nousevaa, että Vastapaino saa suomennettua hänen kirjansa Class, self, Culture. Kyllähän se sieltä vuonna 2014 sitten putkahti nimellä Elävä luokka.

Kirja oli pettymys. Toki joka luvussa Skeggs korosti yhteiskuntaluokista ja niiden muodostumisesta puhumisen tärkeyttä, mutta ei Elävä luokka ollut kovin elävä. Valitettavasti. Mielestäni kiinnostavaa olisi myös työväenluokan, alaluokan tai leipätyöläisten kurittomuus ja kohtuuttomuus.

Koska en halua käyttää päihteitä, ei minulle jää muuta kuin habituksen kohtuuttomuus. Olen röyhkeästi lihava. Lisäksi muistelen sitä, kun 1990-luvun alun lamassa selviydyttyäni mitenkuten järkytyksestä, etten edes heti yliopistosta valmistuttuani ole kuranttia tai mitenkään päin haluttua tavaraa työmarkkinoilla, aloinkin törkeästi nauttia työttömyydestäni.

Elämäni ihanimpiin vaiheisiin kuuluu lokakuu 1991, työttömän lokakuu. Myös tuleva aviomieheni, ensimmäinen suomalainen sellainen, sattui olemaan between jobs, ja niinpä me käytimme koko kuukauden lempimiseen. Toki teimme päivittäin lounasta, kävimme kaupassa ja lenkillä. Olisin voinut jatkaa niin loputtomiin, mutta pätkätyöelämä sai minut kiinni haaveksimasta kotirouvan makeasta elämästä.

Uudessa hallitusohjelmassakin puhutaan digitalisaatiosta, automatisaatiosta ja robotisaatiosta. Luulisi ihmisten olevan innoissaan. Me olemme vapautumassa tärkeimpiin tehtäviin. Minusta sen tärkeämpää ei ole kuin perhe-elämä. Etenkin siinä vaiheessa perhe-elämä on suloisimmillaan, kun lapset ovat tekemisvaiheessa. Myös imettäminen ja vauvan kanssa yhteisissä liemissä lilluminen on ihanata ja ihanata olisi ollut seurata lasten kehitystä, mutta sen ihanuuden saivat kokea palkatut päivähoitajat. Se minua kaivelee. Vieraat ihmiset seurasivat, kun tyttäreni kehittyivät. Minä kuuntelin heidän tuhinataan perhepedissä yöaikaan sen, mitä omalta kuolemanväsymykseltäni, joka tuli työelämästä, pystyin.

Se oli väärin! Siihen pitää tulla muutos! Ei kun luokkataistelemisiin, toverit.

 Viitteet:

Ahtiainen, Pasi, Jokakelin mies, Gummerus, 2014

Jungner, Mikael, Outolintu, Helsinki-kirjat Oy, Otavan Kirjapaino Oy, Keuruu, 2016

Härkönen, Anna-Leena, Juhannusvieras, kolmas painos, Kustannusosakeyhtiö Otava, Otavan Kirjapaino Oy, Keuruu, 2006

Pamuk Orhan, Istanbul, Tammi, yhteistyössä Bonnier Books Finlandin kanssa, pokkariversio, painettu EU:ssa, ei siis Suomessa, hmmm, 2010

Pentikäinen, Mikael, Luottamus, Kustannusosakeyhtiö Otava, Otavan Kirjapaino Oy, Keuruu, 2016

Skeggs, Beverley, Elävä luokka, Vastapaino, Tallinna Taamatutrukikoda, Tallinna, 2014

Siltala, Juha, Keskiluokan nousu, lasku ja pelot, Otava, 2017, Helsinki

 

Ihana vanha mies

Blogianalyysi

Rakastan kirjailija Hannu Mäkelän blogia Vanha mies mutisee, koska kirjailija, vanha mies, uskaltaa kirjoittaa nyxästään täydellisen ja nolon sentimentalian vallassa, että Hän on paras eikä kirjailijasta olisi mihinkään ilman omaa Lyygiaansa.

”Hän on ihana, ainoa, oma, laisensa;
ainutlaatuinen, vertaansa vailla;
paras, täysin omaa luokkaansa…”
(https://www.hannumakela.com/2019/04/29/millainen-mina-olen-ja-millainen-han/)

Toukokuisten kukkasten täyttämässä merkinnässä Mäkelä mainitsee Joel Lehtosen runon Lyygiasta ja lisää itse: ”Siksi minäkin tiedän yhä varmemmin, että ilman omaa Lyygiaani ei minulla mitään olisi.” Lyygiasta en tiennyt mitään tätä ennen. Pakko oli ottaa selvää.

Erilaisten kirjallisuusblogien avulla käy ilmi, että Lyygia esiintyy Joel Lehtosen novellissa Muttisen onni ja runossa, joka löytyy novellista Kuolleet omenapuut. Lyygia on todellinen hahmo, Joel Lehtosen epäsäätyinen, hierojatar-susiparivaimo, jolla on kaiken lisäksi entisestä suhteesta avioton lapsi. Lehtonen taluttaa Lyygiansa, Lydia Thomassonin, työmiehen tyttären, vihille vasta viiden avoliittovuoden jälkeen ja sitten uskaltaa erakoitua.

Lyygiasta on blogissa Kirjastonhoitajan mietteitä maailman menoista ja tuloista kirjoittanut, että Lyygian ja Aapeli Muttisen suhde on vakaalla, mutta kuitenkin hataralla pohjalla. Kirjailija Mäkelä lähettelee blogissaan uudesta rakkaudesta silloin tällöin tunteentäysiä lauseita, mutta taustalla väreilee pienoinen alakulo: ”Kaksin on parempi katsoa luontoa ja elää siinä kuin yksin. Mutta toki jokaisella on oma elämänsä ja oma tiensä. Ketään tässä maailmassa ei voi pakottaa, opastaa tai sitten neuvoa miten elää ikään kuin oikein: jokaisen ihmisen – jos se suinkin on olosuhteista johtuen mahdollista – täytyy itse lopulta aina valita miten olla ja minne kulkea.” (Juuri nyt on kesä 19.5.2019)

Hannu Mäkelä on feminiininen kaunosielu eikä häpeä sitä. Hän valokuvaa kukkia ja lumihärmän peittämiä maisemia. Hän on juuri saanut julkaistua kirjan Jeanne D´Archista. Pidän Mäkelän blogista äärettömän paljon senkin vuoksi, että hän kirjoittaa merkintöjä joskus monta kertaa viikossa. Pitäisin varmasti mimosanherkän kirjailija-runoilija Jouni Tossavaisenkin blogista paljon enemmän, jos en aina välillä unohtaisi, että tällä mitään blogia onkaan. Hän kirjoittaa ani harvoin.

Sitä paitsi Tossavainen on niin toimittajaa jopa kaunokirjallisissa teksteissään. Hän pelkää yli kaiken aiheuttavansa nolostusta. Niinpä Tossavaisen rakkauselämästä ei saa lukemalla tolkkua. Toveri Tossavainen ei todellakaan tuuleta pikku housujaan talon pihalla pyykkinarulla. Hän pesee likapyykkinsä kotinsa seinien sisällä. Tai mistäpä minä tiedän. Jospa hänellä ei ole likapyykkiä lainkaan.

Olemme toveri Tossavaisenkin kanssa miettineet sitä, mikä sai kirjailija Matti Pulkkisen entisvaimon Vuokko Rissasen vihamieliseksi. Aivan kuin aviopuolisot olisivat olleet toistensa pahimmat viholliset. Mitä jos Vuokko Rissasella oli syynsä siihen? Hänen miehensä alkoholisoitui ja eikä aviomies tuonut esille sen enempää Romaanihenkilön kuolemassa tai Ehdotuksessa rakkausromaaniksi sitä, että oli jollain Afrikan-reissullaan pyrkimässä suomalaisen kehitysaputyöntekijättären sänkyyn. Varmaankin alkoholilla oli osuutta asiaan. Tämän aviomiehelleni Matti Valkoselle kertoi keväällä 2017 muudan rakennusliikkeemme asiakas, kehitysaputyöntekijä, jonka sänkyyn kirjailija oli pyrkäisemässä. Teimme asiakkaalle korjaussuunnitelman isosta talosta Kanta-Hämeessä, yhteystiedot löytyvät meiltä kotoa, jos elämäkertureita kiinnostaa.

Löysin Hannu Mäkelän blogin, kun olin lukenut Eeva-lehdestä hänen venäläisen vaimonsa kuolleen. Muistaakseni jutussa sanottiin jotain kirjailijan blogista. Joka tapauksessa googlailin ja osuin blogiin Vanha mies mutisee.

Hannu Mäkelän tiesin Herra Huu –miehenä ja lastenkirjailijana, sillä isäni oli jouluna 1977 ostanut minulle lahjaksi kirjan Hevonen, joka hukkasi silmälasinsa. Meillä kotona vallitsi pellervolainen maaseudun sivistystahto, vaikka yhteiskunnalliselta asemaltaan äidin ja isän olisi pitänyt olla SMP-läisiä ja isältä tuli joululahjaksi kirja aina siihen asti, kunnes olin omassa huushollissani ja isä alkoi ostaa minulle laadukkaita ja värikkäitä pussilakanoita. Aina, kun lajittelen aviomieheni sukkia, muistelen isän minulle ostamaa parivuoteen pussilakanasettiä – siinä oli kaksi pussilakanaa ja tyynyliinaa kuvioituna Rakkautta on –kuosilla. Love is.. –sarjaa oli postikorteissa, pikku kirjasissa, sisustustauluissa ja niin – pussilakanoissa. Googlasin Loveis + comics ja pääsin wikipedia-sivuille, joissa kerrotaan, että sarjakuvahahmot ovat uusiseelantilaisen Kim Casalin. Hän loi sarjakuvahahmot 1960-luvulla tulevalle miehelleen Robert Casalille. Olen laatinut ihan itse Kim Casalin hengessä – hän synnytti aviomiehelleen lapsen kuusitoista kuukautta aviomiehen kuoleman jälkeen tämän jäädytetyn sperman avulla tehdystä keinohedelmöityksestä – Rakkautta on –runon:

Rakkautta on … poimia hänen sukkansa lattialta.
… viedä ne pyykkikoriin
… pyykätä, pyykätä, pyykätä
… vaikka olisin minä mieluummin pyykännyt
hänen lapsensa pyykkiä

Olin kuitenkin jouluna 1977 jo 12-vuotias ja luin pääasiassa ihan oikeita hevoskirjoja. Hevonen, joka hukkasi silmälasinsa oli minulle silloin liian lapsellinen ja se on minulta vieläkin lukematta enkä ole lukenut sitä jostain syystä omille tyttärillenikään. Ehkä kirja pitää lukea minun nyt itse, sillä se kertoo hevosesta, joka hengen pitimikseen lukee hevoskirjoja ja lähettelee niistä arvosteluja hevoslehtiin.

Hannu Mäkelän elämänkaarellista kirjaa Isä oli tarjolla Varkauden Portilla halpakirjakaupassa ja vaikka minulla oli hyllyssäni molemmat Mäkelän Eino Leino –kirjat, en tarttunut Mäkelän Isään. Aika vain ei ollut kypsä. Sen sijaan juuri ennen kuin olimme lähdössä perheen yhteiselle ja toistaiseksi viimeiselle koko porukalla tehdylle Turkin-matkalle kesällä 2013, otin kirjastosta matkalukemiseksi Mäkelän Eetu – Matkoja Edouard Uspenskin maailmaan.

Eetu varmaankin kiinnitti huomioni siksi, että olimme tekemässä nykyisen perheeni yhteistä reissua lasteni biologisen isän kuolinrahoilla. Lasteni biologinen venäläinen isä oli kuollut tavalliseen venäläisten miesten kuolinsyyhyn ja koska oli työskennellyt maatalouslomittajana Suomessa seitsemän vuoden ajan, saivat tyttäreni kunnallisten työntekijöiden henkivakuutuksesta huoltokorvausta. Summa oli mukava ja sillä läksimme Alanyaan viikoksi. Isäpuolenkin huolimme mukaan.

Lasteni biologinen isä siteerasi tyttärillemme useasti Uspenskin Fedja-setää, kissaa ja koiraa venäjäksi. Ja tietenkin meillä pyöri aina tarina neuvostoaikaisena animaationa.

Mäkelän Eetu-kirja oli ihana. Jonkin aikaa muistin väärin, että olisin käynyt opiskeluvuotenani Moskovan lähellä Eduard Uspenskin kotitalossa, mutta ei se niin ollut. Rakastettu lastenkirjailija, jonka pikkuruiselle ja pittoreskille kotitalolle Moskovan-opettajamme meidät ulkkuopiskelijat veivät, oli varmaankin Kornei Ivanovitš Tšukovski. Tšukovski oli tuolloin syksyllä 1990 ollut pari vuosikymmentä kuolleena ja hänen Kuntševossa sijaitseva mökkinsä osui retkireitillemme Zagorskiin, ortodoksiseen kaupunkiin. Kaupungin nimi vaihdettiin saman tien Sergijev Posadiksi. Me ehdimme kokea Neuvostoliiton ja Zagorskin, mutta pääosissa retkellä oli jo ortodoksisuus. Kolusimme reissussa Sergei Radonežilaisen vuoden 1345 tienoilla perustama Pyhän kolminaisuuden eli Troitse-Sergijevin luostarin. Luostarissa työskenteli 1300- ja 1400-luvun molemmin puolin ikonimaalari Andrei Rjublov ja minulla on hämärä muistikuva siitä, että olisin Moskovan-opiskeluvuotenani nähnyt kuuluisan Pyhän Kolminaisuuden Ikonin, itsensä Rjublovin maalaaman.

Tyttärilläni oli pienenä katselukirjana englanninkielinen The subjects of Early Russain Icons ja tottahan heille on tuttu pienestä pitäen Tšukovskim Tohtori Kipula, Aibolit. Kun tytöt olivat siinä iässä, että pääosin maistelivat kirjoja suullaan, olimme köyhiä emmekä voineet ostella tytöille kalliita kuvakirjoja. Olimme sen varassa, mitä minulla kirjahyllyssäni oli ja mitä meille sukulaiset Venäjältä lähettivät. Tai mitä suomalaiset kummit suuresta armostaan meille soivat. Tulihan sieltä välillä kirjojakin.

Se, että Hannu Mäkelällä on löytänyt uuden rakkauden, oli luettavissa kirjailijan blogista 17. joulukuuta 2018. Piti vain olla tarkkana. Otsikon Lunta ja unta alla oli hienoisesti lainehtivaa tekstiä siitä, että eletään vuoden pisimpiä öitä, valoa on vähän, mutta lunta jo pikkuisen. Mäkelä lainaa kirjailija Boris Pasternakia, joka lainaa kansanviisautta Жизнь прожить – не поле перейти (Ei eläminen ole vain pelkkää pellon yli kävelyä). Mäkelä kuvaa kännykällään peltoa, jonka sänki hieman paistaa lumen alta ja tulee joen rantaan. Rannassa on laituri, jonka kirjailija rakensi Svetalleen, Valolleen, vaimolleen. Yhden kesän hän sitä ehti käyttää. Merkinnän lopussa on lause: ” ”Viimeisin unelmista oli kuitenkin ihmeellistä kyllä todellinen ja näkyy sellaisena pysyvän. Sen varassa jaksaa elää.”

Uuteen rakkauteen saattoi olla viittauksia jo aiemminkin, mutta ne piiloutuivat rivien väliin ja runosäkeisiin. Merkinnät pitäisi syksyltä 2018 käydä läpi vieläkin tarkemmin kuin tähän hätään ehdin. Rakkauden saapuminen kirjailijan elämään oli valtava helpotus – minulle lukijallensa -, sillä kirjailijan Sveta-vaimo vain kuoli. Rakkaan ihmisen äkkikuolema on jotenkin niin julmaa ja pahaa, että sitä ei oikeastaan uskalla edes ajatella.

Minun Leonidini sentään teki selväksi jo Suomen-viisumia odotellessaan, ettei aio Suomessa muuta kuin elää vähäsen ja kuolla sitten. Olin pelännyt hänen kuolemaansa 15 vuoden ajan ja kun Kysiltä tuli soitto, ajattelin, että se oli viimeinen pelon aamu.

8. elokuuta 2017 Mäkelä kirjoittaa merkinnän Tshehovia lukiessa. Kirjailija ei ole viitsinyt etsiä tietokoneensa näppäimistöltään hattuässää. Minä teen hattuässän aina sillä tavoin, että googlaan netistä Tšehovin. Nyppäisen erikoismerkin kirjailijan nimestä. Kirjailijan hattuässä käy vaikkapa Kornei Tšukovskista kirjoittamiseen.

Kirjailija ja hänen vaimonsa ovat matkalla Lapissa ja kirjailija oli edellisenä päivänä koettanut kääntää vaimolleen Kirsi Kunnaksen runokäännökseen tehtyä laulua Mistä on pienet tytöt ja pojat tehty. Filologivaimoa ihastuttavat suunnattomasti säkeet “Etanoista, sammakoista, koiran häntätupsukoista. Niistä on pienet pojat tehty.” Mäkelä ei osannut siltä istumalta kääntää häntätupsukoita, vaan käyttää kiertoilmaisua ”Koiran hännänpään hauskoja karvoja”.

Tulevat ihan mieleen omat tulkkaukseni Venäjän ortodoksisen kirkon piirissä.

Riita puhkeaa Jerisjärven mökillä, jota suomalais-venäläinen pariskunta oli alkanut jo kodiksi kutsua. Mäkelän käännökset eivät tyydyttäneet Svetaa, joka rakasti yli kaiken Joseph Brodskyn runoja. Niitä Mäkelä ei etenkään venäjäksi tajunnut. Lopulta Mäkelä nostaa kätensä ja puuskahtaa vaimolleen: “Tyi nje ponimajesh poeziju – Sinä et ymmärrä runotta.”

Voin miltei itse tuntea vihan läikähdyksen, joka käy Svetan lävitse. Tuollaisesta lauseesta filologille voi ansaita oman murhansa. Sveta ilmoittaa kylmästi suomalaiselle kirjailija-aviomiehelleen: “Tämähän on kuin Moskovan kirjailijaliiton kokouksessa”.

Svetan ja aviomiehensä riidassa järisevät mannerlaatat. Minä olin valmis siirtämään valtioiden rajoja saadakseni tyttäreni alkuun, saadakseni luokseni lasteni biologisen isän.

Yhteisen Lapin-reissun eloisien kuvausten jälkeen Mäkelä kirjoittaa vielä merkinnän Pentti Saarikoskesta ja joiuista muistellen Lapin-matkaa. 29. elokuuta 2019 Mäkelän blogiin ilmestyy runo Viimeinen viesti. Ja valokuvia sekä teksti (Svetlana Aksjonova 20.11.1962 – 28.8.2017).

Yöllä oli tullut puhelinsoitto: “Sveta umerla. Vsjo. – Sveta on kuollut. Tässä kaikki.”

Minä jouduin vaihtamaan heti puhelimen soittoäänen sen jälkeen, kun Kysiltä ilmoitettiin Leonidin kuolleen. Olimme tyttöjen kanssa illalla olleet isää katsomassa.

Katsoin sinua syvälle silmiisi.
Vedit minua mukaasi.
Kahden tunnin päästä olit kuollut.
Kuolinhetkelläsi istuimme terveyskeskuksessa.
Näytimme lääkärille, kun nuorimmaisella oli taas paha afta.

2. syyskuuta Mäkelän blogissa on merkintä Hauta. Kaikki on jo silloin ohi. Ei mennyt kuin kolme päivää ja Sveta on haudattu. Merkinnässään kirjailija kertoo, että ei muista yhtään perustavaa laatua olevaa riitaa eikä loukkausta. Pariskunta selvitti aina riitansa. Jos ei muuta, kirjailija aloitti laulamisen. Se selvitti riidasta paksua ilmaa. Ja aina kirjailija jaksoi sanoa: “Natshinajem ot natshala – aloittakaamme alusta.”

Vanhan miehen elämänilo on palannut. Uusi rakkaus ja kuolleen aviovaimon tytär Olja ovat tavannut ja tapaaminen meni hyvin. Siitä on merkintä 19. maaliskuuta 2019 otsikolla Kulttuurin kevättä. Ensin kirjailija on Pietarin-tyttärensä kanssa Kiasmassa ja Oodissa ja illalla kirjailijan residenssiin. Lohjalle, tulee käymään Uusi Rakas.

Sitten tuli suuri tulva ja kirjailija kiiruhti pelastamaan venettä jokirannasta. Kevät sai tulla!

LOPUKSI ASIANTUNTIJA-ARTIKKELIT BLOGIIN

Marko Annala Värityskirjan ja Paaston valossa

Ensivaikutelma Marko Annalan Paastosta oli huono. Tapasin kirjan Kuopion Päivärannan K-Citymarketin kirjaosastolla. Kirjan kansi yhtä aikaa viekoitti ja vieroitti. Siinä oli kyllä vahva viesti ortodokseille, mutta yhtä aikaa jotain muutakin. Piti katsoa etukansilieve. En sitten pitänyt itseäni markkinoinnin kohderyhmänä, sillä luin, että kirjailija on metallimusiikkiyhtyeen keulakuva. Olin vähällä panna kirjan takaisin hyllyyn. Ajattelin, että niinpä niin, kirjan nimessä käytetty kirjasinlaji on tarkoitettu heavyfaneille.

Lähetin Paastosta heti tekstarin ortodoksiselle kirjailijaystävättärelleni, Raili Miettiselle. Luin kirjan alkupuolelta kohtauksen, jossa minäkertoja käy katumuksen sakramentissa ja kohtaus oli uskottava. Raili jatkoi jonkin ajan kuluttua tekstarikeskustelua sillä, että Paasto oli Facebookin ortodoksisen kirjallisuuden ryhmässä luettavana ja kirjailija haastateltavana.

Jostain olin jo aiemmin saanut - huteran ja hämärän - käsityksen, jonka mukaan Annalan esikoinen Värityskirja on heavymiehen elämäkerta. Ajattelin, että eipä voisi rockmuusikon rälläily vähempää kiinnostaa. Värityskirjan alkuperäinen idea olikin tullut kustantajalta Likeltä. Kun kustantaja pohti Annalalle, kuka hänen elämäkertansa voisi kirjoittaa, Annala oli sanonut, että kyllä hän omat elämäkertansa kirjoittaa. Itse.

Paaston selailusta K-Sittarikäynnissa kului yli puoli vuotta. Kävin välillä tsekkaamassa, onko kirja kirjastossa paikalla. Siihen oli aina jonoa.

Nyreksin. Jonotettava kirja. Siinä on aina jotain kovin epäilyttävää. Sitten huomasin, että Siilinjärven kirjastossa on vierailijana Marko Annala itse. Olin vierailupäivänä menossa illaksi Kuopioon opiskelemaan luovaa kirjoittamista. Kurssi kuului kirjoittamisen perusopintoihin, johon myös kuuluu tietokirjoittaminen ja tämä artikkeli tietokirjoittamisen kurssityönä.

Istuin kirjastosalissa läppärini ääressä kirjoittamassa blogiini siitä, että kohta täällä esiintyy Marko Annala. Kun kirjoitin, mietin, joko Annala on talossa. Siinä samassa kuului kahahdus. Aivan kuin jättiläismäiset enkelinsiivet olisivat liikauttaneet ilmaa Siilinjärven kirjastossa.

Nostin katseeni läppäriltä. Pitkä ja pitkäpartainen sekä –tukkainen mies viuhtoi kirjahyllyjen välissä. Kirjailija oli paikalla. Pian hänet tavoitti myös haastattelija. Annalan läsnäolo tuntui.

Hetkonen. Tuliko tämä nyt tähän suoraan Wim Wendersin leffasta Berliinin taivaan alla? Marko Annala kaikessa nukkavieruisuudessaan sädehti kuin Bruno Ganz elokuvassa, joka on kauneinta, mitä olen nähnyt. Ehdottomasti vaikuttavin elokuvakohtaus siinä oli, kun enkelit kuuntelevat ihmisten ajatuksia pitkin jaettua Berliiniä. Enkeleitä oli myös kirjastossa hyllyjen välissä, kuten Marko Annala Siilinjärven kirjastossa.

Tämä ei ole pilkkaa eikä satiiria. Marko Annala Paastossa kuvailee valopalloa, joka ilmestyy tärkeissä kohdissa. Annala on itse valopallo ja enkeli.

Vaikka Annalan vierailu oli iltapäivällä, oli kirjaston lehtilukusali täysi. Tuoleja jouduttiin kantamaan saliin muualta kirjastosta. Salissa oli erikoisen näköistä väkeä. Osa näytti siltä, että eivät muuten avaisi kirjaston ovea. Oli tatuoituja nykyisiä ja entisiä hevimiehiä sekä nuoria tyttöjä, jotka kiittivät Annalaa siitä, että hän osaa Värityskirjassaan kirjoittaa juuri heidän kokemuksistaan.

Samana iltana Luovan kirjoittamisen lähijaksolla olin minäkin jo aivan annaloissani. En osannut muuta puhuakaan. Marko Annala sanoi sitä ja Marko Annala tätä. Marko Annala Värityskirjassa, Marko Annala Paastossa. Toisen kurssipäivän päätteeksi marssin suoraan Kuopion torin tuntumassa olevaan ketjukirjakauppaan. Ostin molemmat kirjat. Luin ne samana viikonloppuna.

Olisi pitänyt lukea Värityskirja ensin ja Paasto vasta sitten. Paasto ensin luettuna osoittautui pettymykseksi. Siinä kirjoittaja oli piiloutunut fiktiivisen Matias Törmän suojiin enkä oikein saanut otetta tämän uskonkriisistä. Matiaksen taustoista ei ollut paljoakaan eikä hänen ortodoksista tietään. Paaston elävin hahmo oli uskovainen Tyyne-mummo. Mummo pääsee ääneen hengellisten pohdiskelujensa päiväkirjamerkinnöillä.

Paasto oli niin etäännytetty, että edes muistot Matiaksen vanhempien kuolemasta eivät koskettaneet. Matias selittää asian niin, että hän oli sulkenut tuskalliset muistot kokonaan pois mielestään. Kun hän luki Tyyne-mummon vihkomerkinnöistä, että mummo ensisijaisesti ajatteli tyttärenpoikaansa, tulivat liikutuksen ja surun kyyneleet, mutta lukijaan asti liikutus ei ulotu. Kohta, jossa Matias löytää isänsä kuolinilmoituksen, jää vaisuhkoksi. Isä ja äiti on haudattu samana päivänä ja ilmeisesti laskettu samaan hautaan, mutta äidin kuolinilmoitusta ei Tyyne-mummon vihkojen välistä löydy. Sitä, miksei löydy, ei minäkertoja selvennä, ja asia jää sikseen.

Värityskirja kosketti niin, että välillä itku tursusi nenästä. Sama vaikutus kirjalla lienee ollut Siilinjärven kirjaston haastattelijaan. Sanoinkin kirjoittamiskurssitovereille, joita annalaintoiluni nauratti, että minun ääneni ei sentään ole niin imeläpussimainen kuin kirjastotädin, joka ei meinannut housuissaan pysyä.

Tyyne-mummo sitoo Paaston Värityskirjaan. Annalalla oli biologinen ja uskovainen mummo Kihniössä. Annala kirjoittaa Värityskirjassa vai oliko se Paastossa, että mummo on haudattu Kihniön vapaakirkkolaisten hautausmaalle, jonne ei välttämättä joka vuosi tule yhtään vainajaa. Itselleni Pohjanmaalla ajellessani oli yllätys, että tosiaan, vapaakirkkolaisilla oli omat hautausmaat ja Jurvassa oli baptistiseurakunnalla omat tilat. Tosin baptistitiloja oltiin juuri sulkemassa. Seinäjoella on karismaattinen helluntalaisperäinen Home Church –seurakunta, joka vetää rockin avulla nuoria puoleensa.

Värityskirjassa Annala kertoo, että isän puolen mummola oli ylittämätön siinä, että se oli kaukana Joutsenosta. Yläasteikäisenä Kihniön-kesät olivat pelastus. Kiusaajien jäljet eivät sinne kantaneet eikä kukaan lukuisista serkuista tiennyt Annalan kärsimyksistä mitään. Mummolassa hän oli aina ollut vain yksi suvun pojista.

Kaikkein karmeinta oli se, että yläastekiusaamisen stigma seurasi Annalaa ammattikouluun. Kiusattu vapautui kiusaamisesta vasta, kun muutti Lappeenrannasta Tampereelle ja sai lapsia. Hänen nuoruudenliittonsa kariutui siihen, kun puoliso, Suski, joutui synnyttämään kuolleen lapsen. Lääkäri sanoi sikiöksi. Puolisot kovettuivat toisilleen, käänsivät aviovuoteessa toisilleen selät. Siihen saumaan oli uuden vaimon, eksoottisen Ingan, helppo tulla. Muusikko petti Suskia keikkamatkalla. Eroahan se merkitsi.

Ymmärrän molempia osapuolia, mutta silti tekisi mieli huutaa ääneen. Miksi se menee näin? Miksi kovia kokeneet puolisot eivät löydä yhteyttä toisiinsa kovien kokemusten jälkeen? Annala oli kertonut Suskilleen masennuksestaan. Puoliso vastasi, että saisi hoitaa asian itse, hän ei jaksaisi. Annala kirjoittaa ymmärtävänsä Suskia, mutta silti ei tiedä, onko parisuhteessa oikein jättää toinen omilleen.

Minä kysyn sitä samaa. Ja vastaan. Ei ole oikein!

Annalan teksteissä esiintyy samantyyppinen naishahmo useassa kohdassa. Värityskirjan mukaan Annala oli ala-asteella ihastunut pieneen Paulaan, joka istui pulpetissa niin, että pitkä takarivin poika ei nähnyt tästä kuin vähän hiustupsua. Pikku Paulan jalatkaan eivät ulottuneet lattiaan. Paastossa Matiaksen kiusauksena oli Tessa, enkelimäinen hahmo, jonka Matias kieltää. Ingakin ensin vaikuttaa pieneltä ja haavoittuvalta, mutta sitten hänestä tulee vahva äiti.

Paaston Tessa löytyy myttynä kuopiolaisen hotellin käytävältä. Hän karkaa Matiakselta sohjoisille kaduille. Matiakselle jää vain hänen korkokenkänsä. Tessa on taiteellinen. Hän on kalju ja hänellä on peruukki. Hänellä on syöpä.

Hän on täydellinen kirjallinen rekvisiitta. Hän on myös täydellinen nainen. Ei vaadi mitään eikä hänen kanssaan tarvitse riidellä roskapussista. Lisäksi hän osaa häipyä kuvioista tarpeeksi kauas, kun Matiaksen vaimo on tulossa pois Afrikasta etsimästä itseään. Tessa ilmeisesti myös älyää kuolla nuorena, kauniina ja traagisena, salaperäisenä. Kuinka ärsyttävää.

Marikan ja Matiaksen avioliitto on kaatumaisillaan siihen, että Matias kertoo uskomattomuudestaan. Siis siitä, että ei usko enää. Marika lähtee Afrikkaan ja lähettelee tekstareita, joissa kysyy, onko Matias ajatellut Jeesusta. Ei enää kirjoita viestin lopuksi puspus.

Lahkouskovaisen ja ortodoksin avioliitto ei ole uskottava. En tunne yhtään sellaista tapausta ja jos vastaan tulee, lupaan tehdä parisuhdehaastattelun vaikka Sana-lehteen tai Askeleeseen.

Paastossa tulee hyvin esille ruumiillisuus. Matiaksen selkä on paskana. Hän vetelee Panacodia kuin karkkia. Epilogissa Matias jo kävelee kepin avulla. Hänen laahaa toista jalkaansa. Jalkaan jäi toimintahäiriö, kun selän välilevyt jouduttiin operoimaan. Kirjan loppu on seesteinen. Elämä asettuu eikä avioerota täydy. Tessa on vain haikea muisto eikä konkretisoidu Marikan ja Matiaksen välejä häiritsemään edes hautamuistomerkkinä.

Vaimon viesteihin on ilmestynyt loppuun puspus.

 

Asioita, jotka saavat sydämeni, Mia Kankimäen
ja monen muunkin sydämen lyömään nopeammin

Tällaista tietotekstiä tahdon kirjoittaa jatkossa! Mia Kankimäen kirja Asioita, jotka saavat sydämeni lyömään nopeammin sai minut aivan hurmioon. Se oli sukua Anna Kortelaisen Virginielle ja on samankaltainen Minna Eväsojan Melkein Geishan kanssa. Kummatkin kuitenkin rutisevat akateemista kuivuuttaan Mia Kankimäen epätasaiseen, hieman muodottomaan, moniaineksiseen ja aistivoimaiseen tekstiin verrattuna.

Mia Kankimäki kirjoittaa oudon tietokirjansa alussa siitä, kuinka alkoi kirjoittaa kirjaansa. Se etenee kronologisesti, mutta ei ole tippaakaan tylsä. Siinä ei ehkä ole draaman kaarta, jos nyt kliimaksiksi ei ajattele Fukushiman ydinvoimalaonnettomuutta, joka sai Kioton-ulkomaalaiset pakenemaan kenet minnekin.

Tietokirjailija jätti työnsä kustantajan markkinointitoimittajana, haki apurahaa matkustaakseen Japaniin ja kirjoittaakseen siellä kirjan tuhat vuotta sitten eläneestä hovinaisesta Sei Shōnagonista (jap. 清少納言).Olin kirjan alun marginaaliin kirjoittanut kiukkuisesti jotain nykytyöelämän klišeistä. Eikö Kankimäen lukijoille olekaan ollut tuttua 20 viime vuoden ajalta työelämän huonontuminen? Eivätkö kaikki vielä tiedä, että kamalassa uusliberalistisessa työelämässä vaaditaan koko ajan tulosta, hukutaan turhiin palavereihin, joilla performoidaan ”johtamista” ja stressaannutaan alituiseen?

Sitten ajattelin, että eivät kaikki tiedä ja voi olla, että jokunen tietääkin, mutta ei ole uskaltanut sanoa sitä ääneen. Hyvä, että Mia Kankimäki sanoi, lähti tiehensä 38-vuotiaana, kirjoitti Asioita, jotka saavat sydämeni lyömään nopeammin ja heti perään Naisia, joita ajattelen öisin. Etenkin Yönaiskirjaa kirjabloggarit kuin kirjakauppojen naiset ovat ylistäneet. Siksi en halua lukea sitä heti. Pelkään pettyväni. Niin paljon minä Japani-kirjasta pidin.

Sei Shōnagon on kaikkien naisblogistien äiti. Maailmanhistoria tuntee hänen Tyynynaluskirjansa. Tyynynaluskirja on mainittu samassa kategoriassa kuin Virginie Woolf. Sei Shōnagonin kirja ei kuitenkaan ole niin tunnettu kuin maailman ensimmäiseksi romaaniksi sanottu Shikibu Murasakin Genjin tarina.

Myös Shikibu Murasakin oli hovinainen, kuten Sei Shōnagon. Lisäksi heidän sanottiin olevan kilpailijattaria. Kilpailijatarväitteen Kankimäki onnistuu kumoamaan. Kumpikin nimi on taiteilijanimi. Sen enempää Shikibu Murasakin kuin Sei Shōnagonin oikeaa nimeä ei tiedetä. Genjin tarinan kirjoittaja eli Kiotossa keisarin hovissa jonkin verran myöhemmin kuin Tyynynaluskirjan kirjoittaja.

Kankimäen kanssa saa moneen kertaan turhautua siihen, kuinka vähän Sei Shōnagonista oikeasti tiedetään. Melkein tekisi mieli alkaa kirkua, että unohda koko japanitar ja kirjoita itsestäsi.

Sei Shōnagonin kirjoitukset limittyvät yksityisen kirjoittamisen ja näyttämisen ristiriitaiseen verkostoon, joka on askarruttanut kirjoittajia aina Heian-kauden naisista nykypäivän bloggareihin saakka, kuten Kankimäki huomaa. Tietokirjoittaja tosin sulkumerkeissä hieman myrkyllisesti tokaisee, että bloggareilla näyttämisen halu on ehkä lopullisesti voittanut salailun tarpeen. (Kankimäki, 2018, s. 260). Tyynynaluskirjan lukemisessa on todennäköisesti samanlaista ehdottomasti kielletyn vastustamatonta vetovoimaa kuin toisen päiväkirjan lukemisessa tai aviomiehen puhelimen tsekkauksessa.

Sein teksteistä on moneksi. Jollain käsittämättömällä logiikalla - minä en saanut edes Kankimäen kirjasta lopullista selvää, millä – Tyynynaluskirja, The Pillow Book, yhdistyy pornoon. Mainostekstin mukaan se suorastaan huokuu eroottista jännitettä.

Mia Kankimäki on kyllä tallentanut Sei Shōnagonin tekstejä Shōnagon-tietokirjaansa, mutta eivät ne minusta – ainakaan Kankimäen mukaan ottamat pätkät – huou erotiikkaa. Tai sitten olen vain niin lapsuuteni pornolehtien – ne olivat isoveljieni, mutta myös minun ulottuvillani – pilaama, että en pidä aamuisin hevosen selässä istuvaa ja runoja lausuvaa miestä kovinkaan eroottisena.

Voi olla, että kyseessä onkin massiivinen, kansainvälinen väärinkäsitys. Kankimäki yhdistelee japanilaisten käsityksiä ja tabuja sekä lopulta eteläafrikkalaisen didgeridoo-miehen kanssa keskustellessaan hoksaa, että japanilaisia eroottisia puupiirroksia ja shungaa ja muitakin itämaisia rakkauden käsikirjoja kutsutaan englanniksi nimellä pillow book. Sei Shōnagonin kirjan nimi alkoi jossain vaiheessa länsimaissa yhdistyä pornoon ja käsite pillow book pyörähti degeneroituneen ja seksiin pakkomielteisesti suhtautuvan lännen kautta takaisin Japaniin niin, että nykyään Mia Kankimäen tapaista Shōnagon -”pornotutkijaa” pidetään Kiotossa hieman omituisena.

Ja jospa hienostunein erotiikan muoto onkin lyriikka. Ehkä runoja lausuva mies hevosen selässä ei tarvitse edes olla nakuna. Ehkä erotiikka onkin siinä, mitä ei näytetä. Minähän en sitä voi tietää, sillä olen vihannut runoja. Eikä Mia Kankimäkikään niistä ole pitänyt. Hän kirjoittaa Seitä puhutellen, että meidän aikanamme runonkirjoitustaidolla ei ole laajempaa sosiaalista merkitystä, mutta silti häntä arveluttaa tunnustaa, että runot eivät vain puhuttele. (Kankimäki, 2018, s. 312)

Shōnagon-tietokirjailijan on sanottava, että asia on häntä hävettänyt – etenkin kun hänellä on kirjallisuustieteilijäpuolensa, jonka ei pitäisi ajatella lyriikasta pahaa. Samaan hengenvetoon hän kuitenkin tunnustaa, että ihailee Sein tapaa kirjoittaa runoa proosan vaatteisiin puettuna. Itse asiassa tietokirjailija huomauttaa, että Sein idea ei olekaan hänen (huonoissa) runoissaan, vaan yksinkertaisissa lauseissa, joissa on vähän sanoja. Ihanien lauseiden vähien sanojen kirkkaus puhuttelee.

Samaa voi sanoa Mia Kankimäen omista maisemakuvauksista. Untuvaisen pehmeästä, riisipeltojen keskellä ikuisuuteen jatkuva mäntykujasta muodostan oman Japani-kuvani, jossa mäntyjen neulaset piirtyvät sifonkihuivina taivasta vasten. Ei maisemakuvaus ihan noin mennyt sivulla 123, mutta niin sen muistan. Kuvausta lukiessani tunsin silkkisten havunneulasten pyyhkäisevän käsivarsieni ihoa. Kuvaus välittyi tekstistä fyysisenä hipaisuna.

Minna Eväsojan Japani-kirja Melkein Geisha tuntuu niin tutkijan kuivakkaalta Mia Kankimäen Shōnagon-kirjaan verrattuna. Kankimäki hapuilee, haahuilee, eksyy ja turhautuu. Tokio-luvussa Kankimäki hylkää kiireessään, hektisyydessään ja väsyksissään jopa välimerkit. Luvusta tulee mieleen Johannes Ekholmin Rakkaus niiku. Ekholm rikkoo kirjassaan kirjoittamisen konventioita. Siinä yhtenä tärkeänä hahmona on päähenkilön, Joonaksen, virtuaalinen ystävä SAD6IRL. Ekholm antaa SAD6IRLin kirjoittaa melkein ilman välimerkkejä ja muutenkin vailla sääntöjä, joskus SAD6IRLillä on pilkku paikoillaan ja joskus ei ja joskus hän kirjoittaa ks niin kuin pitää ja joskus x-kirjaimella.:

”koska taide toimii tulevan maailman piirissä, ja sen
arvo syntyy vallitsevasta järjestelmästä huolimatta,
ei sen ansiosta tai sen palveluksessa.
tai must on pervoo että esim. taiteenedistämiskeskuxella on
tiimi jonka tehtävä on edistää taiteen hyvinvointivaikutuksia.” (Ekholm, Johannes, Rakkaus niiku, s. 126)

Anna Kortelaisen Virginie aloitti tietokirjat, joissa itse tietokirjoittajan on sallittua näkyä. Kortelainen tulee kirjassaan esille, mutta ei vielä siinä määrin kuin Mia Kankimäki. Kortelainen kirjoittaa kirjassa siitä, kuinka tekee väitöskirjaa ja samalla ikävöi päivähoidossa olevaa tytärtään. Takakansiteksti suitsuttaa, että Kortelainen kirjoittaa itsensä rohkeasti mukaan Virginien tarinaan. Ei Kortelainen niin rohkea ole kuin Kankimäki, mutta Virginie onkin julkaistu vuonna 2002.

Tietokirjailija tuo esille sen, että hän tutkijana on yhtä kiinnostunut Sei Shōnagonin miehistä kuin muutkin lukijat ja tutkijat. Ihastuttavaksi vastapainoksi Kankimäki marssittaa esille omia vähän noloja miessuhteitaan. Viimeisimmällä miehellä on hoidossa hänen pesukarhunsa. Kun hän käy ruokkimassa yhteishuoltajuudessa olevaa pesukarhua ja päättää samalla kylvettää tämän, vallaton lemmikki kakkaa kylpyveteen.

Kun Mia Kankimäki unohti omat miessuhteensa, hän vapautui tutkimaan Sei Shōnagonia. Edes japanissa hän ei keräile eroottisia kokemuksia eikä japanilaisista miehistä suomalainen amatsoni anna kovin mairittelevaa kuvaa; hänen mukaansa japanilaiset ovat pieniä ja hihittävät alituiseen. Epäeroottista kyllä! Italialaisen nuoren miehen, fyysikon, Ninon, kirjailija mainitsee, mutta tyttömäisen nätisti. Nino on hänen mielestään ihqu! (Kankimäki, 2018, s. 71)

Mia Kankimäki esittelee alkupuolella kirjaansa Kiotossa samassa kämpässä asuvat ulkomaalaisopiskelijat. Vaikka heihin kaikkiin Kankimäki ei palaakaan, ympäristö tuntuu heti elävältä. Minna Eväsojan Melkein geishasta minulle jäi ahdistunut olo. Jostain syystä hän ei kirjassaan kerro syvemmin kenestäkään – hahmot jäivät ohuiksi ja ahdistuin siitä, että Eväsoja on asunut Japanissa viisi vuotta ja ollut pääosin aivan yksin! Näin ei varmaankaan todellisuudessa ollut, mutta sellainen kuvan muodostin.

Asioissa, jotka saavat sydämeni lyömään nopeammin on hyvin kirjoittajan taustaa. Mia Kankimäki taivastelee melkein hilpeään sävyyn, että on 38-vuotias, miehetön ja lapseton. Hän onnistuu kuulostamaan vapautuneelta – varsinkin, kun vakityökin jää. Minna Eväsoja mainitsee vain sovinnaisesti, että hänellä oli koko ajan Suomessa fiancé.  

Kankimäki kirjoittaa, että Tyynynaluskirjassa Sei Shōnagon mainitsee miehistään useimmiten Fujiwara no Tapanobun. Shōnagon käyttää kokonaisen kappaleen kertoakseen, miten hyvältä tämä tuoksui. Silti tutkija arvelee, että Sein kaikkein suurin rakkaus ei Tyynynaluskirjassa saa lainkaan mainintaa. Sitä emme saa tietää, mutta miksi Kankimäki näin sanoo? Onko huomio viesti jollekin taholle? Ketä Kankimäki ei kirjassaan mainitse? Onko minulla ehkä ollut elämässäni jokin merkittävä mies, jota en olisi maininnut blogissani nimeltä?

Asioita, jotka saavat sydämen lyömään nopeammin on huima kudelma naisesta, josta oikeasti ei voi esittää muuta kuin arveluja ja tulkintoja. Sei Shōnagon on Mia Kankimäelle oikeastaan välikappale, jolla hän voi tutkiskella itseään ja Mia Kankimäki tarjoaa itsensä Sei Shōnagon-kirjassaan meille välikappaleeksi, jolla voimme tutkiskella itseämme. Sei Shōnagon tuntuu pitävän arvoituksensa. Kirjan viimeisissä luvuissa arvoitus tuntuu ratkeavan jonkin verran. Tältä erää.

Sei Shōnagon kertoo itse Tyynynaluskirjassaan alkaneensa kirjoittaa sen vuoksi, että sai vahingossa käsiinsä paperia. Siinä oli jotain outoa ja moni muukin asia vinksotti, ajattelee Kankimäki ja penkoo, penkoo, penkoo, lukee, miettii, vertailee. Lopulta hän tulee avanneeksi tuhat vuotta sitten eläneen hovinaisen arvoitusta ja tulee siihen hätkähdyttävään johtopäätökseen, että hovinaisen muka tyhjänpäiväiset kirjoitukset ovat sisältyneet poliittiseen valtataisteluun hovin sisällä. Henkilökohtainen muuttui todellakin siinä silmänräpäyksessä poliittiseksi.

Japani kiehtovana maana avautui taas hieman. Olin ennen ollut taipuvainen ajattelemaan, että koska japanin kieltä sanotaan maailman vaikeimmaksi kieleksi, ei Japanista kannata muutenkaan kiinnostua. Kankimäki miettii lentomatkallaan Kiotoon matkansa perimmäiseksi syyksi sitä, että 900- ja 1000-luvulta säilyneet japaniksi kirjoitetut kirjallisuuden klassikot olivat lähes kaikki naisten kirjoittamia ja siten naisia kiinnostavista teemoista.

Itse asiassa maailman ensimmäinen romaani, Genjin tarina, on naisen kirjoittama. Shikibu Murasaki kirjoitti sen tuhat vuotta sitten ja nimityksen sellaiselle tekstille länsimaisen kirjallisuuden kanonisoijat keksivät vasta satoja, satoja vuosia myöhemmin. Shikibu Murasaki kirjoitti Genjin tarinan aiemmin kuin Sei Shōnagon Tyynynaluskirjansa. Vasta kirjoitettuaan Genjin tarinan Murasaki meni hoviin. Silloin Sei Shōnagon oli jo muualla.

Mia Kankimäki huomaa, että jokin kirjoittavien naisten välillä ei täsmää. Genjin tarinan kirjoittaja mainitsee omissa teksteissään Sei Shōnagonin niin huonoon sävyyn, että suomalainen tietokirjailija ei suostu uskomaan asiaa. Ja hyvä, että hän sen kyseenalaistaa. Kyseenalaistamalla hovinaisten väitettyyn kirjalliseen sodankäynnin hän avaa Sei Shōnagoniin uusia näköaloja.

Meillä kirjoittavilla naisilla on historialliset roolimallit edelleen vähissä. Sitä Kankimäki kertoo jo Virginia Woolfinkin aikoinaan valittaneen. (Kankimäki, 2018, s. 56)

Naisten osuus japanilaisen kirjallisuuden historiassa korostuu siksi, että ennen japanilaisnaisten ”kirjoittelua” ei oikeastaan ollut vielä japanin kirjakieltä. Oppineet miehet käyttivät kiinan kieltä ja sekös oppineessa hovinaisessa Sei Shōnagonissa ärsytti aikalaisiaan. Sei Shōnagon osasi kiinaa ja siksi häntä pidettiin ylimielisenä. Kiina oli oppineiston, papiston, hallinnon ja historiankirjoituksen virallinen kieli. Naisten ei edes ollut soveliasta osata kiinaa, vaikka monet virkamiesten tyttäret, kuten Sei Shōnagon tai Shikibu Murasaki sitä olivat puolisalaa opetelleet.

800-luvun alussa oli alettu kehittää japanin kieleen soveltuvaa äänteellistä, tavuihin perustuvaa kirjoitusta. Sitä tarvitsivat ja alkoivat käyttää pääasiassa naiset päiväkirjoissaan ja muissa arkipäiväisinä pidetyissä teksteissään. Kirjoitusta kutsuttiin kana-kirjoitukseksi. Niin juuri, hihkuu Kankimäki, kuvitelkaapa! Kana-kirjoitus!

Kiinalaisin kirjoitusmerkein oli mahdotonta tallentaa puhekieltä luontevasti. Naiset tulivat omalla onnadellaan – naisellisella kädellään – luoneeksi japanin kirjoitetun kielen. Onnade, naisellinen käsi, viittaa naisellisen virtaavaan kirjoitustapaan. Miehet kirjoittivat virtaavasti vain kirjeitä ja erityistä waka-runoutta. Alun perin waka-runoja laulettiin ryhmässä, mutta sitten termi vakiintui omia tunteita ja ajatuksia ilmaisevaan runouteen.

Sain alkuaikoina blogistani palautetta, että kirjoitan blogissani kuin mies. Ensin olin imarreltu, mutta sitten tulin toisiin ajatuksiin. Petyin itseeni etenkin siinä, että olin aluksi niin imarreltu. Mitä ilahtumista on siinä, jos kirjoittaa kuin mies. Toksisen miehinen kirjoitus on kylmää ja rationaalista, tunteista riisuttua. Se on syy- ja seuraussuhdekirjoitusta.

Kirjallisuuspaaviksi kohonnut Tuomas Anhava on sanonut kuulema Sylvi Kekkosesta, kun tämän teos Amalia ilmestyi, että presidentin rouva oli lahjaton raapustelija. Tämä käy ilmi Markku Jokipiin artikkelista Verkkouutisissa. Artikkeli koski Johanna Venhon kirjaa Ensimmäinen nainen.

Runoilija Jenni Haukio ei koskaan saavuta asemaa runoilijana, vaikka hänen runonsa olisivat kuinka tenhoavia, hopeanvärisiä ja kauniita. Pidän niistä ihan hirmuisesti! Jenni Haukio jäänee kansakunnan muistiin valtakunnan ensimmäisenä naisena, joka synnytti istuvalle presidentille vauvan. Jos hänet joskus löydetään runoilijana, hyvä. Ja Sukevan sekä Sonkajärven kirjallisuuspiiriläiset – minä mukaan lukien – pitivät Sylvi Kekkosen Amaliasta kovasti. Se oli taitavaa kerrontaa ja sisälsi aineksia Sylvi ja Urho Kekkosen vaikeasta suhteesta. Amaliallakin oli työteliäs rengistä aviomieheksi kohonnut rakastettu, joka oli muiden naisten mieleen.

Sei Shōnagonissa on jotain samaa. Vasta historia hänet tunnusti.

 

Kirjailija Gerry Birgit Ilvesheimoa ei voi ammentaa
lusikoimatta verta ja suolenpätkiä

Olimme pitämässä Matti Pulkkisen muistoseuran hallituksen kokousta ennen Lapinlahden Aikataika-tapahtumaa, taiteiden iltaa. Oli syksy 2016. Joku kirjailijavieras meillä Aikataikan kirjastotilaisuudessa taisi olla, muistaakseni silloin kiuruvetinen kirjailija Heidi Jaatinen.

Kun pääsimme kokouksen esityslistan kohtaan muut asiat, ovesta purjehti sisään kirjailija Gerry Birgit Ilvesheimo. Hän oli synnyinseudullaan ensimmäistä kertaa yli kolmeen vuosikymmeneen. Lapinlahdelta hän oli lähtenyt nimellä Ritva Ruotsalainen. Tuiki tavallinen yläsavolaisnimi putosi pois kirjan selkämyksistä vuonna 1996 ilmestyneen esikoisteoksen Pandoran jälkeen.

Gerry ilmoitti meille, että aikoo tehdä kirjailija Pulkkisen kohuteoksen Romaanihenkilön kuolema pohjalta poikkitaiteellisen performancen, jossa olisi runoja ja japanilaista butotanssia. Me tietenkin ablodeerasimme, sillä meiltä kirjailijan nimikkoseurassa olivat eväät loppuneet heti alkuunsa. Ideoita meillä oli, mutta kun Pohjois-Savon taidetoimikunnan palkattu virkahenkilö ei edes tiennyt, kuka on Matti Pulkkinen, saatoimme vain jäädä vääntelemään naamaamme paheksuen palkkakulttuurivirkahenkilön selän takana; rahaa ei tippunut pennin pyörylää.

Kaikkein parasta oli, että Gerry Birgit Ilvesheimo oli itse ajatellut hakea rahoitusta Taiteen Edistämiskeskukselta.

Rahaa saatiin, mutta ei tarpeeksi. TaiKen rahoituksella järjestimme pari tavallista kirjallisuusseminaaria – ensimmäisessä Ilvesheimo ja hänen ystävänsä kirjallisuustutkija ja uskontotieteilijä puhuivat Romaanihenkilön kuolemasta ja me alkuperäiset pulkkisseuralaiset saimme kunnian olla nöyriä kuunteluoppilaita. Pulkkiselämäkerturiksi lupautunut alkuperäisseuralainen Pentti Stranius pääsi kuin pääsikin seminaaripöytään – tutkija kun on. Straniukselle iso kiitos siitä, että muisti meidän perustyön tekijöidenkin olemassaolon.

Meni vuosi pari ja valitsimme Gerry Birgitin Matti Pulkkisen seuran puheenjohtajaksi. Me alkuperäiset siirryimme syrjemmälle, sillä meillä ei kärsivällisyys eivätkä elinvuodet riitä rahoittajien vakuuttelemiseen. Sitä paitsi olen jopa alkanut ajatella, että Gerry Birgitin elämäkertahan se meidän tulee kirjoittaa eikä Matti Pulkkisen.

Aloitin Gerry Birgitin opiskelun romaanista Lykantropia. Jätin kirjan sikseen sivulla 20, jossa kirjailija kuvasi kauniisti hopeista kuuraa raiskatun, tapetun ja jäätyneen tytön häpykarvoissa. Kirja on edelleen hyllyssäni. En jättänyt sitä junaan, kuten joku kirjablogisti kirjailijan itsensä kertoman mukaan kauhistuneena teki. En vain voi lukea Lykantropiaa eteenpäin. En voi.

Häpykarvakohtauksessa purkautuu vihaa – miksi vihaavan katseen kohde on nuori tyttö? Miksi pitää kuvata nimenomaan kaunis tyttö raiskattuna ja häväistynä? Ketä kirjan sisäispuhuja vihaa?

Otin käteeni Ilvesheimon seuraavan romaanin Kuristajaviikunat. Sen takakannessa on ensimmäisenä lause: ”Voisin päästää siskoni päiviltä.”

Tuli takauma. Vihasin Albert Camus´n Sivullista jo 1980-luvun lopulla, kun olin yliopisto-opiskelija. Sivullinen alkaa totaalisella välinpitämättömyydellä: "Äiti kuoli tänään. Tai ehkä eilen. Sain vanhainkodista sähkeen: ´Äiti kuollut. Hautaus huomenna. Osanottomme.´ Samantekevää. Ehkä se tapahtui eilen." Kaikki, jotka olivat olevinaan supercool, olivat jatkuvasti eksistentiaaliahdistuksen vallassa. Minulla oli ikävä äitiä, haaveilin prinsessahäistä ja halusin pian synnyttämään vauvoja.

Ajattelin silloin 1980-luvun lopulla, että minun ei tarvitse koskaan lukea Sivullista. Se tuli kuitenkin märkänä rättinä päin naamaa kesäyliopiston kirjallisuuden perusopinnoissa 2010-luvun lopulla. Kun kerta olin Sivullisesta jotenkin selviytynyt, arvelin, että jotain on pakko Gerry Birgit Ilvesheimoltakin lukea. Tuumin, että kuuluu yleissivistykseen tietää, mitä perustamani yhdistyksen puheenjohtaja ajattelee.

Ilmestyskirja on helpommin lähestyttävä. Se alkaa hauskasti kissan ajatuksilla. Kissa on monikerroksinen kuin tuhatlehtitorttu. Se elää vuotta 2126 ja se osaa havainnoida monifokusoivasti ja holistisesti kokonaisuuksia, joita sata vuotta aiemmin elänyt ihminen käsitti vain lineaarisesti. Kissa on ylivertainen, vaikka olisi ehkä sittenkin halunnut itselleen seiväshyppääjän olomuodon. Olisi ainakin saanut lyödä rahoiksi ruumiillaan. Kissa on myös tavallinen kissa ja pitää henkilökuntaa, tosin yhtä vain.

Kun kissa katsoo henkilökuntaansa, se vakuuttuu siitä, että ihminen on typerä olento, jonka evoluutio on jalostanut vain syömiseen, lisääntymiseen ja hengissä pysymiseen. Kohta nauratti minua erityisesti, sillä olin monia armorikkaita vuosia kestäneen hengellissävytteisenkin pohdinnan tuloksena tullut siihen tulokseen, että elämän tarkoitus on elämä itse. Toisesta päästä pannaan sisään kaurapuuroa ja toisesta päästä tulee kakkaa. Jos aineenvaihdunnan välissä pystyy jotain tekemään, kuten lapsia tai työtä, hyvä, mutta elämä sinänsä on pyhä.

Se, miksi meillä on ravintoketju, jäänee minulle ikuiseksi arvoitukseksi. Jos kerta elämä on mielestäni pyhä, miksi syön Pesolan pihvilihaa, jolla on ollut eläessään otsatukka?

Kirjan alku on petollinen ja yhtä aikaa on hyvä, että kirjan alku on hauska. Jollain keinollahan lukija pitää saada vedettyä mukaan tekstiin.

Ilmestyskirjan kissan sisällä on kirjan päähenkilö Christa Sandström, vuosisadasta toiseen sinnittelevä aivo. Kissan rotu on cornish rex ja kirjan loppukiitoksissa mainitaan erikseen Katra ja Sissi, joiden sielunelämään kirjailija on saanut kissanhoitajana tutustua.

Koska minua kiinnostavat enemmän elävät ihmiset ja romaanihenkilöt, joihin voi samaistua, aloin seurata Christa Sandströmiä ja tämän rakastettua Kia Kuusta. Minusta luomuihmisten tavalliset tarinat, joissa syödään, juodaan, naidaan, synnytään, synnytetään, vanhetaan ja kuollaan, ovat paljon kiinnostavampia ja ymmärrettävämpiä kuin kyberhahmot, vaikkakin myönnän, että meillä inhimillistetään esimerkiksi autot. Meillä on JHA eli JuHA ja SRG eli SeRGei. Tyttären Skoda on nuori ja oikukas tyttö, sanon sitä kyllä Skeidaksi, mutta en tarkoita sillä mitään pahaa.

Kirjallisuudessa en ole kuviteltujen maailmoiden, scifin, ystävä. Onneksi Ilmestyskirja kuvaa rakkauden loppumista siten, että aistittavissa on tuska ja kipu. Onneksi romaani ei tarjoile mitään eitunnutämämissäänsamantekevää – promiskuiteetti on pirteää -paskaa, vaikka jossain alaviitteessä olikin maininta pirteästä promiskuiteetin kannattajasta. Vai oliko se nyt niin muodikas polyamoorikko?

Sandströmin ja Kuusen suhteen väljähtyminen ja mustasukkaisuuden kehittyminen oli kuvattu osuvasti ja hyytävästi. Sandström rakastaa Kiaansa. Kian iho oli kuin nurmikuukunen – yhtä valkoinen. Ruumiillisuus on Ilmestyskirjassa muutakin kuin oksetusta ja jäätyneen raadon kimaltelua pakkasessa. Vaikka Kia Kuusi sheivasi, tuntui sänki iltaisin Christa Sandströmin poskea vasten juustoraastimen tavoin. Voiko toisesta ihmisestä hellemmin sanoa?

Kirjan kaikkitietävä kertoja tiesi varoittaa, että pariskunta halusi itselleen elämän, joka loppuisi raha-, luottamus- ja läheisyyspulaan. ”Ei se mitään, jos et sä heti löydä duunia tai teet jotain pätkää.” Se ei ollut totta, huomauttaa kaikkitietävä kertoja, pääkaupungissa vain fakiirien muodostama perhe pystyi elämään yhden ihmisen palkalla. Rakkaustarinalla ei ollut onnellista loppua eikä se väljähtänyt kiistelyyn roskapussien viemisestä. 

Se, kuinka rakkaustarina loppui, oli vähän turhan raflaava, vähempikin olisi riittänyt Sandströmin syrjäytymisen selittämiseksi. Ei Ilvesheimon kirjaa ilman verta ja suolenpätkiä. Ehkä vain on tyydyttävä siihen.

Tarinan päättymisen jälkeen Sandström pitää huolta Kuusen penskasta. Penska on itse asiassa hellä sana, jolla Ylä-Savossa, kirjailija Ilvesheimon kielialueella, koetetaan välttää liika tunteilu. Kaikki tietävät, että penskasta puhuva vanhempi rakastaa lastaan yli kaiken, mutta on liian tuskallista osoittaa sitä suoraan.

Kuusen penskassa, Johannassa, ei ole Sandströmin geenejä, mutta Johanna saa Sandströmiltä meemejä sitäkin enemmän. Johannan isä oli jo aikojen alussa häipynyt Jenkkeihin ja penskan kanssa tuli käytyä Kentucky Fried Chickenissä kunnioittamassa Johannan yhdysvaltalaista kulttuuriperintöä ja samalla tuli salattua se, että ei ollut rahaa syödä kuin pikaruokapaikassa.

Kuvaus Sandströmin elämästä Kia Kuusen jälkeen on paras syrjäytymisen kuvaus, jonka olen lukenut. Kuvauksessa esiintyvät lähiön vaalikampanjateltat. Ajatuksena on, että ensimmäiselle vaaliteltalla tarjolla alkupalaksi hernekeittoa, toisessa pääruoaksi makkaraa, kolmannesta tuli haettua kahvit ja neljännestä sai kahvin kaveriksi pullaa.

Vaalit merkitsevät köyhille ihmisille ilmaisia aterioita.

Ensimmäisellä lukukerralla romaani antoi tarkan ihmissuhdekuvauksen ja todenmakuista kertomaa köyhyydestä. Toisella lukukerralla seurasin sitä, mitä tapahtuu Sandström-kissassa ja –kissalle. Noin sata sivua ennen loppua koin, että romaanin kudelma hajosi.

Seuraa apokalyptinen dystopia ja kirja päättyy akselille Helsinki-Murmansk marraskuun jälkipuoliskona 2126. Porukkaa siirtyy paikasta toiseen, etelästä pohjoiseen, mutta onnistuin kadottamaan idean; miksi kaikki tämä kansainvaellus? Kirja lienee luettava useampaan kertaan, jotta havaitsisi, missä kohtaa käänne tapahtui. Ilvesheimo viittaa, että etelässä kaikki on suistunut kaaokseen. Lihaa ei enää ole kaupoissa ja mummoja ryöstetään kadulla ostoskassien vuoksi. Ihmiset ryöstelevät nälkäänsä.

Kirjailija Gerry Ilvesheimon Lapinlahdellakin käväistään, kun puoliksi maksettu auto sammahtaa. Arvelen, että se päätyy meidän talon pihaan, täällähän näitä on muitakin, JuHA ja SeRGei ja Skeida sekä liuta ladoja ja saabeja. Matka jatkuu rautateitse Inariin.

Kirjan lopussa on ruumiiseen sekaantumista ja ihmissyöntiä. Nike, varmaankin satiirinen hahmo, mutta en ymmärrä, missä kohtaa se tarinaan pukkasi, seisoo rautatieasemalla ja jonottaa lippuautomaatille. Alkaa valkoinen syvä uni, jonka jälkeen on uutinen Murmanskin paikallislehdessä.

Ehkä Ilvesheimon Ilmestyskirja on luettava ainakin viisi kertaa ennen kuin se antaa kaikkensa. Ja ehkä sittenkään Ilmestyskirjaa ei tavallisen aineenvaihduttajan yksinkertaisilla luomuaivoilla saa hahmotettua.

Mukava kuriositeetti romaanissa oli Ilvesheimo itse. Hän puikahteli kameraa kantavan toimittajan hahmossa eri puolilla kirjaa ja eri puolilla maailmaa. Hän esiintyi sivullisena ja toisia tarkkailevana.

Ehkä Ilmestyskirja on vieläkin monitasoisempi ja moniulotteisempi kuin Romaanihenkilön kuolema, jota koetin alkuun useaan otteeseen ja joka ei vielä viidennelläkään lukukerralla antautunut lopullisesti tai ammentunut tyhjiin.

 

Kuoharit I – III huomaamattoman romaanihenkilön näkökulmasta
Kuka Jouni Tossavaista oikein kuohitsee?

Jouni Tossavaisen Kuoharit I – III piti ilmestyä kolmena erillisenä kirjana. Alkuperäisen kustantajan kanssa oli kuitenkin jotain hämminkiä ja niin osat ilmestyivät yhtenä paksuna kirjana Ntamolta syksyllä 2018.

Kuohareiden kannessa on kuva kirjailija Matti Pulkkisesta piiputtelemassa Mukkulan kirjailijakokouksessa sekä kuva Eino Säisän saarimökistä. Saarimökin kuva voisi vallan hyvin olla Pulkkisen kirjailijatoverittareltaan Liisa Laukkariselta ostamasta torpasta Lapinlahden Peltomäen koulun vastapäätä. Niin samanlainen mökkerö oli Pulkkisellakin vuosikymmenet.

Kuvan etualalla on sammalen pehmeäksi päällystämä saunan penkki. Voi miltei tuntea, miten märkä sammal mossahtaa, jos siihen sattuu vahingossa istahtamaan, ja miten kosteus tunkeutuu housuntakamuksen läpi pyllykankulle.

Kuvan saunan penkillä ei ole ollut istujia vuosikymmeniin.

Kuohareiden kannessa on myös hilpeät nuoren miehen kasvot. Se on kirjailija Tossavaisen isä, lehtimyyjä ja sianporsaiden salvuri, kuohari.

Kirjailija Tossavaisen isäsuhde on hankala, mutta se ei ole niin kammoa täynnä kuin Karl Ove Knausgårdilla. Kirjailijan äiti kuoli, kun esikoinen oli 18-vuotias. Esikoinen halusi pois kotoa ja oli samaan aikaan huolissaan pikku siskostaan, jota mummo koetti välillä käännyttää Jehovan todistajaksi tai jehovalaiseksi, kuten kirjailija itse sanoo. Maailma veti puoleensa ja toisaalta suretti jättää sisko isän ja tämän uuden Raakelin kanssa. Tosin ”Uusi Raakel”, joka tuli tutun Anjan, tuulensuojan, tilalle ei oikeastaan ollut uusi. Ensimmäisen kerran ”Uusi Raakel” ja isä olivat tavanneet 1950-luvun alussa, kun Raakel oli tullut koululle toiseksi, epäpäteväksi opettajaksi. Raakel oli varmaan suurin piirtein samanikäinen kuin kirjailijan Pauli-isä, vuonna 1932 syntynyt.

Mielenkiintoista on, että Tossavaisen romaaneihin pääsin sisälle vasta pimeänä syksynä 2009, kun luin Koulun. Koulun kyydissä pysyin. Eskimobaarissa putoilin kärryiltä. Putoilin, mutta taistelin sen sankarillisesti loppuun. Istuin Kuopion Männistön torin laidalle parkkeeraamassani autossa juuri ennen kuin menin haastattelemaan sen kirjoittajaa. Ajattelin, että pakko tämä on lukea loppuun ja hyvä, että luin. Kirjailija testasi sitä haastattelun aikana.

Kun Jouni Tossavainen aloitti bloginsa Kuva ja sana, hän kutsui minut sitä lukemaan. En ymmärtänyt silloin tuon taivaallista internetistä ja niin Tossavaisen piti luoda minulle oma gmail-sähköpostiosoite. Se helpotti blogiin pääsyä tai ehkä jopa oli tuohon aikaan edellytys blogin lukemiselle. Muistan kirjoittaneeni Tossavaiselle uudesta sähköpostiosoitteestani, että meinaan kuoria hänet niin kuin sipulin.

Olen aina kokenut, että Jouni Tossavainen on kuin sipuli tai pikemminkin järvisimpukka. Lymyilee pohjassa ja suojautuu tiiviisti ytimensä ympärille. Avautuu vain pakottamalla. Tai kuorimalla. Tai suattaahan hän olla myös jokirapu, joka etenee peruuttamalla.

Koulu oli Tossavaisen ensimmäinen romaani, josta ymmärsin. Ovatko Kuohareiden hahmot jo Koulussa? Kuka on romaanissa Pauli Tossavainen - Janneko, joka etsi koskematonta neitsyttä ja joka pääsi palvelutalosta kahdeksan vuotta aiemmin kuolleen vaimonsa viereen? Mitä Tossavainen koetti Kouluun piilottaa tai mistä hän itse asiassa fiktion suojassa kirjoitti?

Joka tapauksessa Kuohareissa, joka on ykkös- ja kakkososiltaan pääosin kirjallisten isien kirja. Lopulta kolmososassa Tossavainen nostaa seinälle omat kuvansa. Kolmasosan alussa on translitteroituna pojan ja isän käymä keskustelu kuoharin toimesta. Sen jälkeen mennään Vihta-Paavoon, joka on minulla kyllä hyllyssä, mutta jota en ole edes avannut. Jotenkin oli sellainen kutina, että Vihta-Paavo on maailmasta, joka ei minussa resonoi. Minua kun eivät 1700-luvun ukonköriläät kiinnosta, mutta 1900- ja 2000-luvun taitteen kirjailijat kyllä. He kiinnostavat henkilöinä, ihmisinä, miehinä, aviomiehinä. Eivät tekstuurina,

Mielenkiintoista on, että romaanin takakannessa Kari Levola mainitsee, että Tossavainen ei lukeudu kirjailijoihin, jotka kirjoittavat samaa teosta läpi tuotantonsa. Toki Levolakin lisää, että ainakaan ulkoisesti. Nyt vasta hoksasin, että hyvänen aika – Vihta-Paavohan on ollut melkoinen naisten mies. Takakansiteksti sanoo, että ilman kopsakkaa Liisa-vaimoa talonpoika ja runoilija Vihta-Paavo ei saata elää, vaikka kylällä puhuvat Kolmen Liisan Vihtajärvestä ja yhdestä varaliisasta. Vihta-Paavo on kuitenkin niin arkaaista tekstiä kalevalaisine alkusoinnutuksineen – kanteleen kieltä kynnen kulmalla värkätä – että en minä sitä ihan vähässä kummassa lukene.

Kuohareiden kakkososan lopussa on päiväkirjamainen selvitys kesästä 1979. Kummallista, tai sitten tämä on hämärää ja tarkoituksella hämäävää Tossavaista ihtiään, että osio Kesä 1979 alkaa lokakuun 30. päivästä. Siinä kirjailija on tullut käymään lapsuudenkodissaan Tervon Saarismäellä. Maatalous on talosta sekä paljolti koko seudultakin loppunut. Tekstistä ei yhdeltä lukemalta eikä toiseltakaan käy ilmi, mitkä osiot on kirjoitettu vuonna 2018 ja mitkä osiot ovat vuodelta 1979. Onko tämä nyt suora juonne tulevaisuuden blogikirjoituksiin, että päiväkirjamerkinnät etenevät jatkossa uusin päällimmäisenä?

Päiväkirja on aloittelevan toimittajan ja urheiluvalmennettavan päiväkirja. Siksi varmaan luin sen ensin huonosti ja hyppelehtien. Ärsyynnyin lyyrisistä polveiluista, kuten ”…jäinen pinta uuden Adidaksen alla pitää yhtä huonosti kuin eilen, lipsuu niin kuin koko pitkä syksy.” Tekee mieli pohjoiseteläkarjalaisena alkaa kirkua, että saatanan savolaiset, miksi ei voi sanoa suoraan, että juoksukenkä lipsuu jäisellä tiellä. Ensin lukija houkutellaan luulemaan, että juoksija ei liukastele ja sitten vedetään matto jalkojen alta. Juoksija onkin alituiseen ollut vaarassa kaatua. Sydänalassa muljahtelee jatkuvasti, kun Tossavaista lukee. Ei tiedä, missä kohtaa on hämäystä.

Päiväkirjanomaisissa selostuksissa kirjailijan tulevaa tuulensuojaa puhutellaan sinuksi. ”… istuit kivelle, jonka vierestä noppasin kieloja valmiiksi, ennen kuin avasit tuliaispaketin.

Päiväkirjaosuudessa on mukana on tuulensuojan kirje ”mun omalle siellä Savossa! ”. Kirjeessään tuleva vaimo mainitsee tuliaispaketin kyproslaisen maljakon ja iloitsee, että hänen omallaan on juokseminen. Jos juoksemista ei olisi, ei olisi pakotietä. Tulevalta tuulensuojalta vaadittaisiin enemmän. Mä tunnen, etten ole mikään kovin monitahoinen ihminen niin kauhulla ajattelen sitä, jos lopettaisit. Sillä mä tiedän, etten pystyisi sitä korvaamaan.”

Kuohareiden avioliittoromaaniosuudessa tulee esille nuoruuden epävarmuus. Yllä olevasta saattaa päätellä, että vaikka on ikävä, ei nuori nainen ole täysillä mukana. Hän valmistelee omaansa siellä Savossa bänkseihin. Tuleva kirjailija lukee kirjettä oikein ja ajattelee, että voi ottaa yhteyttä lukioaikaiseen ihastukseen Marjoon, vaikka on tyttöystävä, sillä piruko sitä tietää, onko huomenna. Tuleva tuulensuoja aavistaa, että häneltä odotetaan liikaa. Hänen omansa huomaa, että kun tyttöystävä pääsee tiedotusoppia lukemaan, hän putoaa kyydistä - juoksipa kuinka lujaa tahansa. Tai pääsee liikuntatieteelliseen toisessa kaupungissa. Jossain häämöttää Markku, koripalloilija, pitkä mies, jonka kanssa tuleva tuulensuoja kävi syventäviä keskusteluja.

Voi kuinka selkäpiitä karmivaa, niin totta, niin totta ja tunnistettavaa! Ja mitä tekee tuleva kirjailija päiväkirjamerkinnöissään. Kirjoittaa kaikesta muusta, mistä pitäisi. Kirjeessään rakastetulle takaisin oma Savossa on epävarmuuttaan etupäässä tyly. Ikävä on, kerran mainitsee, ei auta valokuvakaan.

Kuoharit I – III olisi pitänyt lukea yksi osa kerrallaan. Olisi pitänyt kirjoittaa ensin ykkösosasta, sitten kakkosesta ja lopuksi vasta kolmosesta. Romaanissa on ihan liikaa kaikkea kerralla. Se on kirja isähahmokirjailijoista, avioliitosta, juoksemisesta, nuoruuden epävarmuudesta, savon kielestä ja olen siellä minäkin aviomieheni Matin kanssa sivulla 35: ”Kumpiko eksytti toistaan Peterin (Rüfenacht) ja Liisan (Laukkarinen) suhteessa? Sekin selvisi yhtä vähän kuin Matin (Pulkkinen) ja Vuokon (Rissanen) ja Matin (Valkonen) ja Pian (minä!!!!) eksytykset.”

On hauska olla romaanissa. Olen sivulla 35 ja parissa kohtaa muuallakin Kuohareiden ykkösosan alkupäässä sen takia, koska satuin asumaan samalle paikkakunnalle, jossa kirjailija Matti Pulkkinen eli viimeiset vuosikymmenensä. Sitä mukaa, kun luin Kuohareita lähettelin tekstiviestejä klovni-runoilija Esko Laitiselle. Hänen tehtävänsä Kuohareissa oli todistaa hetkeä, jolloin tuleva kirjailija oli housut kintuissa tulevassa tuulensuojassaan ensi kertaa kiinni. Se tapahtui Haapaveden opiston asuntolassa. Koska klovni-runoilija ei vastannut, luulin tämän suistuneen ryyppyyseen. En tarkalleen tiedä, oliko kyseessä juomiskausi vai jumittunut kännykkä, mutta vasta kuukausi myöhemmin tuli kiukkuinen viesti: ”Mikä ihmeen Kuoharit?” Klovni-runoilija luki Tossavaisen autofiktiivisimmän romaanin vasta sen ilmestymistä seuraavana keväänä.

Luin romaanin yhtä putkeen varmaankin siksi, että halusin tietää, pääsinkö osaksi Tossavaisen elämää aikaisemmin. Kuten edellä hoksasin, omaelämäkerrallinen osuus Kuohareista etenee peruuttamalla, kuten blogit, kunnes lopussa ollaan nykyhetkessä.

En valitettavasti ollut, vaikka se, kuinka ensi kertaa näin tulevan kirjailija Jouni Tossavaisen, on piirtynyt verkkokalvolleni lähtemättömästi.

Se oli kuuma kesä 1988. Otin Lapin Kansan toimituksen isoimman ja hienoimman auton, sillä pienimmällä ja näppärimmällä tykkäsi ajaa valokuvaaja Pekka Aho. Hän ei voinut sietää minua, suulasta etelän pillua, joka vielä kaiken lisäksi kiroili juttumatkoilla kuin turkkilainen. Minä inhosin isoa autoa ja pelkäsin ruttaavani sen ensiperuutuksella, mutta pelkäsin vaikutusvaltaisen valokuvaajamestarin varpaille astumista. Olinhan niillä tanssinut tietämättäni alkukesästä jo niin, että kumpikaan valokuvaaja Ahoista – ei sen enempää isä-Matti kuin poika-Pekka suostunut lähtemään kanssani juttukeikoille.

Siitä muuten alkoi valokuvaavan toimittajan urani. Tulin siihen tulokseen, että työskentelen parhaiten yksin. Ja mieluiten yksin. Oikeastaan en kaipaa toimitukseen edes siivoojaa. Mieluummin siivoan itse ja olen senkin ajan yksin.

Tosiasiassa olin tyrmistynyt siitä, että yhteenkään ihmiseen Rovaniemellä ei purrut itäsuomalainen välittömyyteni, joka alkoi juttukeikka juttukeikalta yhä enemmän purkautua hysteerisenä pälpätyksenä. Huomasin pelkääväni vaitonaisia, salaperäisiä ihmisiä. Mitä enemmän pelkäsin, sitä enemmän pälpätin ja sitä rasittavammaksi minut koettiin ja sitä enemmän pelkäsin ja pulputin.

Otin ison Lapin Kansan toimituksen auton ja kuulin jälkeenpäin kuitenkin valokuvaajien hakut. Isoimman auton se tyär otti. Autoilin iloissani vapaudesta ja itsenäisestä yksinäisyydestäni läpi Pudasjärven ja monta muutakin pitäjää takalasissa vilahti. Kajaanissa odotti Kaukametsän kulttuuriseminaari. Asuin yksin hienossa hotellissa, jonka läheisyydessä kulttuuripalatsi oli ja on vieläkin. Seminaaripalatsin lehdistöhuoneeseen tuli Savon Sanoien legendaarinen kulttuuritoimittaja Jouni Tossavainen, josta Tampereen yliopiston alakuppilassa toimittajatutkintolaisten keskuudessa huhuttiin, että tämä voisi vallan hyvin olla urheilutoimittajakin. Tuijotin savolaista ihmettä kerrankin vaiti. Samalla olin ihmeissäni. Kulttuuri- ja urheilutoimittaja näytti eteläpohjalaiselta painijalta. Minä en elävän legendan silmissä näyttänyt miltään, sillä hän ei huomannut lehdistöhuoneessa ketään itsensä ympäriltä.

Ja sitten legenda menee kirjoittamaan Kuohareissa sivulla, että vaan kehenpä naisen puoleen – tässä kohtaa kertomaa Kansan Raamattuseuran seurakuntasisareen - en ollut ihastunut. Vai niin.

Legendan sain sitten käymään useaan otteeseen Lapinlahdelle Matti Pulkkisen varjolla. Tossavainen kävi Pulkkisen luona kylässä ja käytin Pulkkista Tossavaisen luona kylässä. Kaikki muut olivat Pulkkisen tämän viimeisinä vuosina hyljänneet, mutta Tossavainen ei. Pulkkinen on hänen nuoruutensa idoli. Kun Pulkkinen kuoli, Tossavaisen avulla sain yhteyden Pulkkisen aktiivikauden kirjailijatovereihin, Simo Hämäläiseen, Keijo Siekkiseen ja Matti Pajulaan. Vuosi Pulkkisen kuoleman jälkeen kirjailijatoverit tulivat Pulkkisen muistoseminaariin ja siellä puhelimeni osoitteistoon tallensin klovni-Tatun, runoilija Esko Laitisen, Tossavaisen nuoruudentoverin, puhelinnumeron. Ehkä oli syksy 2013 ja Lapinlahden Aikataika, kun Esko palautti toveri Tossavaiselleen vanhan kirjoituskoneen, joka hänellä oli ollut lainassa muutaman vuosikymmenen ajan.

Aikataika-tapahtumassa kirjailija Tossavainen esitteli lyyristä lyhytproosaansa Kesäpäivä. Kesäpäivä on kirjallinen kokeilu tekstistä, joka vie eteenpäin ilman yhtään persoonamuodossa olevaa teonsanaa. Teksti etenee kuin hyökkäysvaunu, mutta jokin jäi mieleni pohjalle kaivertelemaan, Kesäpäivä on äitikirja ja jotain särää, särinää on Tossavaisen äidin ja isän välissä. Kysyinkin kirjailijatilaisuuden päätteeksi, milloin Tossavaiselta ilmestyy isäkirja.

Vastaukseksi tuli tossavaismaista mutinaa.

Kuoharit I – III alkaa kohtaamisella Matti Pulkkisen kanssa. Olen useasti puhunut Tossavaiselle Matti Pulkkisen elämäkerran kirjoittamisesta. Voi olla, että Pulkkisesta ei sen enempää kuin Kuohareiden alussa on, näillä tiedoin olekaan kirjoitettavissa. Pulkkinen on itse sanonut Matti ja Liisa -lehden toimittajalle Katri Viitaniemelle, että kaikki hänestä löytyy hänen tuotannostaan. Pulkkinenhan ensimmäisenä kirjoitti postmodernia autofiktiota.

Pulkkisen elämäkertaan mahdollisuudet ovat entisvaimolla Vuokko Rissasella. Jostain kumman syystä kukaan ei uskalla hänelle soittaa. Ehkä sen vuoksi, että muistotilaisuuden alla Vuokko Rissanen soitteli Lapinlahden kuntaa, kirjastoa, seurakuntaa ja kirjailija Simo Hämäläistä myöten ja pelästytti kaikki. Pulkkisen haudalle ei saanut mennä, kuului käsky. Me kaikki muut olimme kuuliaisia Lapinlahden hautausmaalla, mutta Liisa Laukkarinen ei ollut. Hän tempaisi mukaansa viinipullosta törröttävät horsmansa muualle haudattujen muistomerkiltä ja sanoi minulle käskevästi kuin vääpeli: ”Nyt näytät meille, missä Pulkkisen hauta on!” Minua pelotti, että salama halkaisee, mutta mitään ei tapahtunut. Temppelin esirippu ei revennyt eikä naivistitaiteilija, Pulkkisen juomakaveri, Mikko Valtonen, vajonnut hautausmaan aidan viereen kuolleena maahan, vaikka oli koko kummallisen seremonian ajan lojunut sen näköisenä, että bentsodiatsepiiniannoksen vaikutus on lakkaamassa ja kohta tulee vieroituskouristus ja kuolema.

Jouni Tossavaisen blogissa on tilaisuudesta kuvia. Minä näytän niissä kovin pontevalta ja lihavalta, voi voi.

Suomen kirjallisuuden seuran arkistossa on vain yksi postikortti Pulkkisen aineistokokoelmassa. Sen Pulkkinen on lähettänyt iisalmelaiselle kirjailijatoverille Eino Säisälle. Jouni Tossavainen on toisen kirjallisen isähahmonsa tavoin saari-ihmisiä. Kuohareiden kakkososa koostuu Eino Säisän saaresta, jonka lähiveteen Säisä hukkui 30. lokakuuta 1988, kun teki matkaa mantereelle.

Eino Säisän kuolema lokakuisessa hyisessä mustanpuhuvassa vedessä tuntuu niin pahalta ajatella, että en kunnolla voinut lukea Kuohareiden kakkososaa. Sen mitä luin, tuntui siltä kuin olisin vaeltanut loputtomasti Unto Koistisen maalauksessa Kuhilaspelto.

Kuohareiden kannen kuvassa kirjailijan isä pitelee mukia ja hymyilee leveästi. Isä teki Tervon Saarismäen pientilallisena vaikka mitä perheen elannoksi. Kuohitsi sianporsaita, kuten kirjailijan pappa, ja myi puhelimessa lehtiä. Kirjailijalla on kuvaus siitä, kuinka isä tekee työtä. Kyllä sitä hyvällä tuulella pysyy, kun tilauslistojen kaverina odotti muutama lusikallinen sokeria, kuumaa vettä ja puoli lasillista kirkasta kilisevän lusikan kanssa.

Pojan oli isäänsä vaikea työmiehenä pitää. ”Mistä se työmies tulee? Milloin sinä teet työtä? Istut vaan puhelimessa.”

Jouni Tossavainen ei mainitse Matti Mäkelää kirjallisena isähahmonaan. Ehkä Matti Mäkelä on siihen liian suora pohjalainen, suora kuin puhelinpylväs, sanovat venäläiset hieman väheksyen. Mäkelä kirjoitti Helsingin Sanomissa analyysin Kuohareista. (HS 22.12.2019)

Mäkelä mainitsee vistohkoon sävyyn, että autofiktio on muotitermi ja Kuohareiden kolmas osa on romaanin autofiktiivisin. Eteläpohjalaisena Mäkelä kiinnittää huomiota Tossavaisen savon kieleen. Savon kieli houkuttaa kirjoittamaan assosiatiivista proosaa. Assosiatiivinen proosa tarkoittaa polveikkaita lauseita, joissa syy- ja seuraussuhteet katoavat loppupään rajoittavien tai laventavien määreiden alle. Sekavuus on savonkielisen maailmankuvan olennainen osa tai voihan se olla niinkin, että Mäkelästä - selkeiden syy- ja seuraussuhteiden maailmasta tulleena - vain tuntuu sekavalta.

Avioliittoromaani-Kuohareissa Tossavainen kuvaa vaimoaan, puhuttelee sinä-muodossa, päivittelee sitä, että on ollut huono aviomies, Marita-vaimo on kestänyt sankarillisesti Tossavaisen tinkimishalua, punnerruksia ja tempauksia sekä kuohareiltaan periytynyttä juopottelutyyliä. Koska kirjailija ajatteli vain omaa vapauttaan jäämällä vaimon palkalla vapaaksi kirjailijaksi 2000-luvun alussa, hän korvaa sitä lopulta muuttamalla vaimon työn takia Espooseen. Lopulta, jos oikein Kuohareiden julkkareissa ymmärsin, pariskunta oli palannut Kuopioon. Suhde näytti seesteiseltä.

Kuohareiden viimeisellä sivulla Tossavainen kirjoittaa: ”Minulle minän sanominen on ollut liikaa.”

Voi näitä savolaisia 1950-luvulla tai aikaisemmin syntyneitä! Heillä on elinikäiset avioliitot tai ainakin sellaisen ihanteet ja vaikea vapautua häpeästä. Lisäksi he häpeävät meitä minäminäilijöitä, jotka ripustamme nolot juttumme sensuuritta nettiin – faceen, instagramiin, blogeihin ja mitä niitä nyt onkaan.

Me emme taida tulla aikuisiksi. Taidamme jäädä ikuisiksi kolmivuotiaiksi: Minä haluan, minä tahdon, minäminäminä. Syntyikö esikoinen, Jouni, Anjan ja Palin perheeseen jo valmiiksi aikuisena? Onko Tossavaisen koko ajan oltava niin pirun isovelimäinen ja syyllisyydentuntoinen? Missä on raivo? Missä on viha? Kummallisen samanlaisia, jotenkin viattomia ja vihattomia, laskelmoimattomia, omien ajatustensa kiemuraisiin sokkeloihin sotkeutuvia, olette te, kummatkin savolaiskirjailijat – Teppo Kulmala ja Jouni Tossavainen.

 Suloisia olette, pus, pus!