Kotirouva kirjoittelee

Oppimispäiväkirja ja samalla johdanto tietokirjoittamisen lopputehtävään

su 2.6.2019

Enhän se minä olisi, ellen menisi pylly edellä puuhun. Tein tietokirjoittamisen oppimistehtävät takaperoisessa järjestyksessä.

Oli todella hyvä, että kävimme läpi lähijaksolla tehtävänannon opettajan kanssa hitaasti ja rauhallisesti. Ties mitä sotkua olisin vielä enemmän tuottanut sikin sokin, jos emme olisi käyneet. Vaikka kuinka koetin ymmärtää, mitä piti tehdä, ryntäsin heti tehtävänannon jälkeen Kuopioon Suomalaiseen kirjakauppaan ja ostin Mia Kankimäen Asioita, jotka saavat sydämeni lyömään nopeammin. Kurssimme Anna-Mari oli sanonut, että sitä saa jo pokkarinakin. Minulla oli täysi pokkaripassi, joten olin kirjan käytännössä maksanut etukäteen. Luin kirjan saman tien hurmioituneena ja sitten vasta huomasin, etten ole tekemässä tietokirjasuunnitelmaa, johon Kankimäen kirja liittyy.

Oppimistehtävistä valitsin heti esseen sekä asiantuntijablogin. Minulla on kesästä 2012 asti ollut blogi, johon kirjoitan piinallisen useasti ja pitkään. Putosin toimittajan työstä siinä vaiheessa, kun lehtiin alkoi tulla ennakoiva taitto ja jutut alettiin kirjoittaa tietynkokoisiin laatikoihin. Minusta tuli vähitellen häijy kotirouva, rakennusalan yrittäjän kotonaan konttoritöitä tekevä katkeroitunut ja puutteessa elävä vaimo, joka vähän joka päivä kirjoitteli silkkaa vihamielisyyttä purkaakseen.

Vielä jonkin aikaa blogin perustamisen jälkeen kirjoitin Tiedonantajan kolumnia 2 500 merkin määrämittaan ja perverssillä tavalla tykkäsin merkkirajakirjoittamisesta. Kolumniin se mielestäni sopii, mutta henkilöhaastatteluihin ja reportaaseihin ei. Minä olin koko 17-vuotiaana alkaneen toimittajaurani aikana ollut nimenomaan ymmärtävä henkilöhaastatteluihminen.

Kolumnistielämänvaiheessani minut ensin Kansan Uutisissa vaihdettiin oululaiseen Risto Kalliorinteeseen (vas. entinen kansanedustaja). Olen tästä edelleen vihainen, koska mielestäni Kalliorinne ei osannut kirjoittaa. Kansan Uutisten tapaisessa puoluelehdessä se ei ole tärkeää. Tärkeää on oikeiden ihmisten poliittisen uran nostaminen ja hyvä niin! Sitä vartenhan puoluelehdet ovat. Minä en osaa tätä asiaa niin terävästi pohtia kuin Juha Ruusuvuori kirjassaan Stallari (2009). En ollut tarpeeksi sisällä sen enempää Kusarissa kuin vasemmistopuolueissakaan.

Puoluelehtien tehtävänä on nostaa ihmisiä ylös ja painaa alas - puolueen sisällä. Minä olin yrttiaholainen sekä musta- ja varajärveläinen siinä vaiheessa, kun ei Paavo Arhinmäen (vas. uudistaja) ja puoluesihteeri Marko Varajärven välit olivat jäädyksissä. Olin sitä siitäkin huolimatta, että en erota vieläkään valokuvan perusteella, kuka on Risto Kalliorinne, kuka heistä Markus Mustajärvi tai kuka on Marko Varajärvi. Miehet muistuttavat habitukseltaan niin toisiaan. Onneksi he eivät olisi samaan valokuvaan Vasemmistoliiton-urallaan mahtuneetkaan.

Kun minulle ilmoitettiin Kusarin toimituksesta, että se oli nyt siinä, itkin ensin vähän ja sitten muistin, että onhan minulla yhä mandaatti Tiedonantajassa. Olen varmaankin lähihistorian ainoa yhtäaikainen sekä Kusarin että Taudinkantajan kolumnisti. Tiedonantajan kolumnitilauksetkin loppuivat, kun minua suosinut päätoimittaja Marko Korvela siirtyi päätoimiseksi anarkisti-lyyrikoksi.

Akuutissa ahdistuksessa keksin, että alan kirjoittaa blogia. Olinhan kirjoitellut monta vuotta aivan liian pitkiä sähköpostiviestejä Venäjä-tutkija Pentti Straniuksen äärivasemmistolaiselle Ärräpäät-sähköpostilistalle. Ärräpäät  ja monet muut esimerkiksi Vasemmistoliiton keskustelulistalaiset olivat  minuun jo monta kertaa työlääntyneet – en osaa keskustella mistään sovinnaisen pidättyväisesti, en hahmota keskiluokan yksityisyyskoodia enkä pidä sälekaihtimia keittiössä kiinni, kun liikuskelemme napasillamme aamukahvipöydän ääressä, ripustan myös jättiläismäiset vanhenevan naisen alushousuni pihan pyykkitelineelle arkipäivän liputukseksi -  ja niin aloin terapioida itseäni blogissani vailla estoja.

Aluksi blogi piti liittämän aviomieheni kanssa omistamani Rakennus- ja restaurointiliike Lapiomies Oy:n nettisivuille. Tulin nopeasti toisiin ajatuksiin, kun olin kirjoittanut muutaman merkinnän yrittämisasioista. Kirjoitin esimerkiksi, että ampukoon työläisemme mieluummin paineilmanaulaimella peukalon pehmytkudoksen läpi, jos on tulossa pitkä sairausloma. Tämä siksi, että niin saamme työntekijöiden pakollisesta tapaturmavakuutuksesta palkkakustannukset kokonaisuudessaan tapaturmapäivästä lähtien. Yli kymmenen vuotta palkkalistoilla olleelle rakennustyöläiselle joudumme maksamaan 56 arkipäivää täyttä palkkaa, jos sairausloma ei johdu tapaturmasta. Kela toki tulee vastaan yhdeksän päivän jälkeen, mutta täysin naurettavalla summalla.

Minä en missään tapauksessa olisi poistamassa työntekijöiden sairauslomaoikeuksia, mutta olen sitä mieltä, että kun työläinen ei ole tuottava, on kustannukset maksettava yhteisestä pussista. Myös vanhempainvapaat maksettaisiin ideaalimaailmassani vauvakassasta. Olenkin sanonut, että vasta kun vauvakassa on olemassa, meillä töissä olevan naisrakentajan voi joku miesrakentajista panna paksuksi. Ja toivon hartaasti, että se joku olisi jonkun muun kuin minun aviomieheni.

Sehän kuitenkin olisi sosialismia ja suhtautumista seksiin kuin seksi olisi vain lasi vettä. Sosialismia kannatan, polyamoriaa en.

Koska asiantuntijablogi - toimittajana olen kaikkien alojen asiantuntija - oli jo olemassa, ryntäsin heti kirjoittamaan asiantuntija-artikkeleita. Blogianalyysin minä onneton jätin viimeiseksi tietokirjoittamisen tehtävässä.

Ensin kirjoitin asiantuntija-artikkelit. Sitähän olin tehnyt monta monituista vuotta; kirjoittanut itsestäni lukemistani kirjoista. Marko Annalan proosatuotanto työntäytyi asiantuntija-artikkeleihin mukaan, kun satuin osumaan Annalan kirjallisuusiltapäivään Siilinjärven kirjastossa. Annala vain oli niin ihana, että häntä ei voinut jättää poiskaan siitä kohtaa.

Jos nyt voisin vielä tehdä tehtävän uudestaan ja uudessa järjestyksessä, aloittaisin blogianalyysistä. Analysoisin kirjailija, kirjallisuusterapeuttini ja bestikseni Raili Miettisen blogia ja lukisin uudestaan hänen esikoisensa Yönsisar. Ilmeisesti romaaninkirjoitusvaiheessa bestikseni ei kirjoittanut blogia ollenkaan. Jos minä olisin ollut kirjoittamassa romaania, olisin kyllä hehkuttanut asiaa julkisesti siitäkin huolimatta, että kirjasta ei olisi koskaan tullut mitään.

Blogianalyysin jälkeen ensimmäinen asiantuntija-artikkelini käsittelisi Matti Pulkkisen Romaanihenkilön kuolemaa. En olisi ilman Raili Miettistä saanut perustettua Matti Pulkkisen muistoseuraa. Olin seurasta puhunut erinäisille miehille, kuten kirjailija Jouni Tossavaiselle, Kätkäläis-Simo Hämäläiselle tai pornonovellisti Pentti Straniukselle. Sen sitten huomasin, että miehistä ei ole mihinkään. Etenkään kirjoittavista miehistä. Ei vaihtamaan poltinta valaisimeen tai talvirenkaita.

Seuran heinäkuinen perustaminen Kajaanin runoviikoilla näkyy Railin blogissa, mutta viipeellä vasta syyskuussa 2015. Olen sanonut Railia myös rukousvastaukseksi.

Kolmas elämäni rukousvastaus on kirjailija Gerry Birgit Ilvesheimo. Hänestä teimme seuran puheenjohtajan, sillä Gerryllä on taito vakuuttaa rahoittajat. Romaanihenkilön kuoleman jälkeen olisin analysoinut syvemmin Gerry Birgit Ilvesheimon Ilmestyskirjan ja lukenut asiantuntija-artikkelia varten Jouni Tossavaisen, Matti Pulkkisen viimeisen ja uskollisimman kirjailijaystävän, Kuoharit I –III. Olenhan itsekin Kuohareiden romaanihenkilö, vaikkakin vain pienehköissä sivuosissa, mutta se riittää. Toistaiseksi.

Viimetöikseni olisin ruotinut Yönsisaren asiantuntija-artikkeliini. Luin Yönsisaren vedosvaiheessa ja hätäisesti tietokoneen ruudulta. Mieleen jäi kohta, joka on kuulemma melko autobiografistinen kirjailijan ja bestikseni myöhemmän kertoman mukaan. Siinä romaanihenkilö kohtaa tulevan rakastettunsa järven jäällä.

Esseekirjoittamisen tehtävänkin olisin tehnyt siinä järjestyksessä kun piti. Olisin lukenut toiseen kertaan Mitä essee tarkoittaa? ja sitten rauhallisesti toiseen kertaan Tommi Melenderin Onnellisuudesta. Kummatkin olin lukenut joskus aikoinaan heti, kun ne tulivat julkaistuiksi. Olisin ehkä löytänyt Melenderistä jotain hyvääkin, kuten sen, että hän toi esille Camus´n Sivullisen murhaaman arabin. Camus´han sisäsyntyisenä kolonialistina sivuutti arabin täysin. Arabille kasvot on antanut algerialainen kirjailija Kamel Daoud (s. 1970). Hän on kirjoittanut kirjan Meursault, contre-enquéte. Daoudin kirjassa Meursault´n murhaamalla arabilla on jopa ihan nimi. Hän on Musa.

Sen jälkeen olisin kirjoittanut tietokirjoittamisen esseeksi Lassi Nummen seuran minulta tilaaman kirjallisuusartikkelin. Ohjeena esseeseen tuli askelmerkit: kirjailijat ja aatteet, kansanliikkeet, ismit - kuvaako, edustaako, vastustaako kirjailija(ryhmä) jotakin niistä?

Olisin kirjoittanut siitä, kuinka Jyrki Lehtola pilasi elämäni muutenkin kuin viemällä minulta Päivi Alasalmen kanssa opiskeluvuosieni bestiksen Oili Partasen (nyk. Orispää). En usko Jyrki Lehtolan tienneen tuon taivaallista focaulteista, derridoista, lacaneista tai ketä niitä skitsoanalyytikkoja nyt onkaan, kun hän yhdessä nykyisen kyrp... ei kun kyberkommunisti Markku Eskelisen kanssa kirjoitti Jälkisanat/Sianhoito-oppaan. Sen verran olen valmis myöntymään, että Eskelinen varmaan ymmärsi yllä mainitsemistani sekopäistä.

Jos ei vielä Romaanihenkilön kuolemasta ollut alkanut uusliberalismin kulta-aika suomalaisessa kirjallisuudessa, jossa kaikelle vasemmistolaisuudelle piti nauraa ja sitä piti pilkata, se alkoi Sianhoito-oppaasta.