Hauskaa politiikan tekoa - muun muassa marxipaanit

Peter Handkesta Tittamari Marttisen kautta Pohjois-Savon kuvataiteilijoiden yhteisnäyttelyyn ja Jani Huovisen runoihin

to 27.6.2019

Korjaan eilistä merkintääni. Poistin sieltä osioita ja asioita, joista olin luvannut olla vittuilematta. Totta, joo, en muistanut. Testasin vain, luetaanko blogiani enää.

Toivoisin niin politiikan tekoon karnevalistista hauskuutta. Uusimmassa Kulttuurivihkoissa on juttu SKP:n puheenjohtajan JP Väisäsen ja kuvataiteilija Riitta Häkälän Marxipaaneista - Marx kuuluu kaikille -tempauksista.

Marxipaaneiksi voi ryhtyä kuka vain. Otetaan taustalle punalippu ja käteen Marxin Pääoma. Ei lueta Pääomaa välttämättä ääneen tai sitten luetaan ja jutellaan siitä ja kun ihmiset tulevat kyselemään, mistä on kyse, ei sanotakaan, että tämä on nyt sitten taidepreformance, vaan aletaan miettiä yhdessä kyselijöiden kanssa, mitä on esimerkiksi riisto.

Alkuperäismarxipaanit ovat muun muassa pesseet rahaa Suomen Pankin edessä Maailman Siivouspäivänä ja itsenäisyyspäivänä he peilasivat Suomen polittista elittiä ja itseään.

Aivan mahtavaa. Haluan palata takaisin kesään 2008, suureen anarkistikesään. En halua mitään kivirekiä vedettäväksi, vaan kevyitä pikku pop up -juttuja. Hm. Hm. Hm. Punalippu minulla on, puuttuu vain Ylä-Savon subcomandante Marcos tai vastaava tyyppi. Joku, jolla on tarvittava pokka, semmoinen niiku - kehtaaja.

Toisaalta. Lapinlahden vasemmiston aktiiviset ihmiset järjestävät sellaisia asioita, jotka heidän omasta mielestään on mukavia. Se, että minun mielestäni ne asiat eivät ole mukavia tai kiinnostavia, on minun ongelmani.

Tai oikeastaan vyyhti on monimutkaisempi. Lavatanssit olisivat minunkin mielestäni oikein mukavat, jos se olisi pariskunnan yhteinen juttu ja paritanssia käytettäisiin olemassa olevan parisuhteen vahvistamiseen eikä parisuhteiden uudelleenjärjestelyihin tai uusien suhteiden solmimiseen.

Tämän asian eteen lupaan tehdä töitä tänä kesänä. Ponnistelen! Jopa taistelen! En luovuta! Muuten olisivat viisitoista viime vuotta valuneet aivan hukkaan!

Kirjoitin eilen, että meillä on unelmahallitus. Kyllä niin, mutta sekin on totta, että yksin unelmahallituksella ei tee mitään. Tarvitaan tietenkin edelleen edistyksellisiä kansanliikkeitä kertomaan hallituspuolueille, mitä ja miten asioita tulee järjestää.

Kulttuurivihkojen pääkirjoituksessa Elias Krohn sanoo, että soslaaliturvan, työttömyysvakuutuksien ja eläkkeiden rahoitusta ei pidä enää kytkeä työn teettämiseen. Maksut voisivat perustua tuotannon jalostusarvoon, jolloin eri tuotannontekijät - myös automatisoituvan teknologian hyödyntäminen ihmistyön sijasta - tulisivat tasapainoisesti otetuksi huomioon. (Kulttuurivihkot 3-4/2019).

Peter Handke, Tittamari Marttinen ja Jani Huovinen

Eilen kävin Lapinlahden navettamuseossa katsomassa Pohjois-Savon kuvataideseurojen yhteisnäyttelyn. Meinaan käydä näyttelyssä vielä useasti tänä kesänä. Pappilan kivinavetan kesänäyttely on sellainen, jota odotan joka kesä.

Minusta on ihanata, jos taidenäyttely on runsas, moninainen tai jopa epätasainen. Ei ainostaan joka kesä, vaan joka käynnillä navettanäyttely yllättää. Viime kesänä pongasin tauluista Irja Sokan (sdp) sinikuvioisen taulun. En tiennytkään, että vihreiden puoluesihteeriksi 1990-luvun alkutaitteeessa ehdolla ollut Irja Ruonala (nyk. Sokka) on myös kuvataiteilija.

Tämän kesän ensimmäisellä käynnillä huomioni kiinnitti kirjoittajapiiri Sonetin kävijöiden kuvataidetöihin. Lassi Rönkön naivistiset Äiti maa ja Juomakausi (taulun nimi pitää vielä tarkistaa) naurattivat heti näyttelyn sisääntulotilassa.

Sitten iskin varpaani iisalmelaisen Jarmo Husson työhön Onnea ja iloa kohti. Jussi Auliksen töistä Siesta ja Teholehmä otin valokuvat ja koetin urakoidan ne Facebookiin. En vain tiedä, menivätkö, kun uusi puhelin on niin kökkö.

Jussi Aulis Siesta

Eilen illalla luin Peter Handken sijaan Tittamari Marttisen Naista, joka söi Napoleonin. Aivan ihania tekstejä. Minä haluan myös kirjoittaa arjesta pienesti ja pittoreskisti - hyväntuulisesti. Esimerkiksi kirjoituksesta Rapeista lakanoista ei voinut kuin tulla hyvälle tuulelle. Ja tämä on ihan paras: Kun on paha mieli, pitää käydä suihkussa, pestä hampaat ja lähteä kävelylenkille. Muistaakseni neuvo oli kirjailijan jonkun kainuulaisen sukulaisen.

Peter Handken tekstit meinasin vielä selättää. Eilen kopioimani lause, joka vei koko sivun 20, kirjoitan itselleni auki tähän. Ensin lauseessa kuvataan esseeminää pienenä poikana - hän lähti metsän reunaa kohti - esseeminä tarkastelee pientä poikaa kirjoittaessaan - jukuripäinen poika istui metsän reunassa pelkää itsepäisyyttään koko päivän ja palasi illalla kotiin juuri ennen hämärän tuloa. Äiti hieman toruu poikaa. Kyse oli tärkeästä aarteenetsinnästä. Olipahan lause. Se kesti koko päivän, kuten pojan metsänreunassa istuminen. Tapahtui paljon, piti puhallella voikukan siemeniä eikä tapahtunut paljoa mitään.

"Oli miten oli, hän lähti metsän reunaa kohti kuin jokin aarteenetsijä, erikoinen sellainen, vaikka hän sitten siellä pelkästään - sillä tavoin näen hänet nyt edessäni tässä kirjoituspöydän ääressä - istuu jukuripäänä, joka muuttuu aina vain jääräpäisemmäksi, koko iltapäivän, tuijottaa puhumattomana, raapii välistä hiusrajaansa, puhaltaa nopeasti voikukan haivenpallon, mikä synnyttää lehtien rapinan kanssa täysin sopimattoman surisevan äänen, pikemminkin riitasoinnun, aivan kuin lehmän pieraisun, kunnes hän yksinomaan hytisee, tuskin mistään liikutuksesta saati sitten järkytyksestä johtuen. vaan ilmiselvästi siitä, että häntä ajan myötä, nyt ennen hämärän tuloa, alkaa palella ja viluttaa. ja lopulta hän saapastelee, mukanaan näkymätön aarre, takaisin kotiin, jossa hän sitten tiuskaisee äidilleen, joka jo siihen aikaan pelkäsi jatkuvasti poikansa katoamista ja joka nyt uskaltaa lausua lempeän moitteen, vaikka pojan oli aivan pakko käydä - se vanhempien olisi pitänyt aavistaa ilman, että hänen itsensä kuului selittää sitä heille - erikoisessa aarteenetsintätehtävässään." (Peter Handke Intohimoisesta sienestäjästä s. 20  ja vähän sivun 21 puolelle)

Sain Jani Huoviselta sähköpostilla 829 sivua runoja. Jani ei paljoa itsestään kerro. Sen verran kuitenkin, että on sama, joka oli julkaissut Nihil Interitin julkaisussa runon Huivi. Huivia ei ilmeisesti 829 sivun kokoelmassa ole, sillä ainakaan sanahaulla sellainen ei noussut.

Tulostin runoja ensin kymmenen sivua alusta ja nyt sitten kolmekymmentä sivua lopusta. Loppupuolelta minua kosketti runo Sipulit.

Sipulit

Mitä niistä päivistä jäi mieleen
tietysti ne itkut
terävät veitset ja sipulit
pienet ilot ja suuret surut
ja hänen läsnäolo
päivät kuoriutuivat toisistaan kuin sipulit
pitelimme veitsiä käsissä ja kuorimme
sipulit itkettivät ja me itkimme
se niistä päivistä jäi mieleen
itkin ja hän itki
muistan hänen sipulinsa
mitä hän piti keittiössä
mutta kantoi sitä myös sydämmellään
itkua siitä seurasi eikä itkusta meinannut tulla loppua
oma sipulini oli myös olemassa jossain
pidin sitä usein piilossa
harvemmin otin veitsen ja rupesin kuorimaan
vaikka tuntui että se sipuli olisi itkettänyt
mitä niiden päivien jälkeen seurasi
sitä en muista tarkasti
hän itki tavallaan, sitten myöhemmin lopetti itkemisen
päivät kuoriutuivat toisistaan niin kuin sipulit
uloimman kuoren sisällä oli aina sisempi kuori
se uusi päivä
myöhemmin opimme ottamaan etäisyyttä
niihin sipuleihein ja päiviin
itkimme harvemmin
sipulien kuorimisesta ja päivien kuluttamisesta tuli taitolaji
itku oli usein herkässä mutta osasimme pitää sipulit ja päivät turvallisen välimatkan päässä
tietty etäisyys kasvoi ajan myötä itkuun
myös tämä ystäväni etääntyi minusta
tunteet viilenivät
ja sitten yhteydenpito lakkasi kokonaan
jos hän olisi vielä täällä sipulinsa kanssa
ehkä itkisin sitä, en ole varma
oma tunteeni sipuliin ja päiviin on haalistunut
sanoisin varmaan jotain siihen suuntaan
että kiva nähdä taas
mitä sinulle on elämässä tapahtunut sitten viime näkemän?
Itselläni on mennyt ihan ok
paitsi niitä pienempiä ja suurempia hautajaisia
on ollut, ja ne itkut
mutta ei paljon muuta..
se oma sipulini on voinut huonosti viime ajat
itku ei irtoa entiseen tapaan
niin että päivissä ei ole kehumista
mutta jos otamme nyt ne sipulit
niin itketäänkö taas
vanhojen hyvien aikojen muistoksi
antaisit sen sipulisi hetkeksi lainaksi
niin että tämä omani oppisi itkettämään
nämä vuodet olet miettinyt mitä päiviisi kuuluu
ja miten olet sitä sipuliasi pitänyt
miksi se itku lakkasi tulemasta.

Tämä päivä meni ihan munille luovan kirjoittamisen oppimistehtävän suhteen, mutta ehkä tämä tästä vielä. Vähän vituttaa. Vain aavistuksen verran.