Tyttö ei kukaan kulkee kohti häpeää

Pelolla ja vavistuksella, kuitenkin eteenpäin ja eestaas

ti 18.6.2019

Moi, moi, sanoo homot Helsingin, tällä lauseella kiusaa Matti puolestaan mua. Minä kun pidän Mattia takapajuisena, kun on asunut koko elämänsä homoikonin näköisenä tällä homofobisella nihkeällä ja kaksinaismoralistisella pikku paikkakunnalla, jossa ihmiset ovat eläneet tyytyväisinä tiilitaloissaan ja käyneet toistensa luona "vähän testailemassa vesisänkyjä".

Matti on kuin suoraan Tom of Finland -lakanoista repäisty. Rakastan hänen pyllyään edelleenkin. Argh ja olen ollut niistä ihanista pyllysämpylöistä erossa nyt monta monituista yötä. Melkein viikon!

Viime yönä mun sänkykumppanina oli karvainen tappaja. Tosin sillä ei ole kiveksiä. Ja se oli uinut suomudassa. Panin sängylle valkean suojalakanan. Ja mitä teki uros? Kaivautui suojalakanan alle. Katsoi ensin lakanaa ja tuhahti: Et voi olla tosissas.

Kierin koko yön hiekassa ja välillä nousin katsomaan vessan peilistä, onko rintojeni alle pureutunut lisää punkkeja.

No niin. Ajatukset heittelehtivät huonon yön vuoksi.

Huomenta siis, ei kun se mitä multa kysyit on hyvä kysymys. Jatka hyvien kysymysten kysymistä, sillä saan just siitä mietittävää, kun rakentelen päässäni luovan kirjoittamisen kurssin oppimistehtävää. Kirjoitan sen Panulle! Ihanalle Panulle, voi kun mulla olisi sellainen poika. Herkkä ja nopea. Kirjallinen. Anarkisti-lyyrikon Marko Korvelankin olisin halunnut synnyttää.

Siis ei tehdä nyt mitään päätöksiä, ettei koskaan arvostella toisen lukutapoja. Minä ainakin haluan, että arvostelet, sillä mun pitää oppia perustelemaan joskus, mitä teen. Kun mun vastaus ensi tuntumalta on aina se, että minähän teen niin kuin haluan, sillä teen aina siten, miltä tuntuu.

Mun pitää oppia tässä elämässä erottamaan IMPULSSI intuitiosta. En minä mikään intuitioihminen prkl ole ollut. Olen ollut impulsiivinen ja sitä vieläkin. Tosin sokeat impulssit ovat saaneet mut tekemään kaikkea öh impulsiivista ja tulee kuolema ennen kuin saan ne kaikki novelleiksi tai pikku tarinoiksi. Siellä on kaikkea tosi noloa ja kyseenalaista, mutta ei kun rohkeasti tai ainakin pelolla ja vavistuksella päin häpeää!

Kirjoitan nyt paljon kuolemasta, kun pää on kumman tuntuinen ollut pitkän aikaa. Mulla ehkä on kirjoitusasento huono ja vasen puoli jumissa. Aamulla on kahvinjuonnin jälkeen muutama tunti kivutonta aikaa. Iltapäivällä alkaa tuntua siltä, että aivot ovat tulehtuneet. Ei ole mikään kauhean hirveä särky päässä, mutta sellainen epämiellyttävä tunne. Ja huonosti nukutun yön jälkeen voi tuntea, miten joka ikinen aivohermokanava on täynnään proteiinia, kun eivät ole päässeet huuhtoutumaan aivot unen aikana.

Tai ehkä se on vain kesä, joka juilii mun päässä. En kestä kesää enkä kuumuutta. En nuku kunnolla ja sitten pätkii.

Ajattelin, että kun tässä nyt on 31.7. asti aikaa, kirjoitan niinä päivinä, kun olen nukkunut hyvin ja ajatus on kirkas. Aivosumupäivinä teen, hehehheeee, firman töitä.

Mietin omaa häpeääni muiden häpeiden kautta. No niin. Matti sanoisi tähän, että onpa rouva taas itsekeskeinen. Niin. Niin olen. Tunnustan. Koetan tavoittaa oman häpeäni  sanallistamisen avulla. Mun häpeä on syvällä, sillä olen kompensoija. Mitä suurempi häpeä, sitä isompi meteli siinä päällä.

Minä luin lapsuudessani koko ajan sen vuoksi, että missään ei ollut ketään. Me oltiin Kärkölän Järvelän Nummenkulman perällä ihan yksin. Äidillä ja isällä olivat Ollikat ystävinä, Ollikat olivat evakoita Kirvusta. Mutta minulla ei ollut alle kouluikäisenä muita ystäviä kuin pystykorvakoiria, sata lammasta ja se laiska sekä passiivinen työhevonen, Viuha. Viuha ei ollut edes passiivis-aggressiivinen. Se oli tylsä lössykkä.

Koulussa olin joko täysin ulkopuolinen tai sitten kolmen tytön kombinaatiosta se kolmas pyörä. Lisäksi olin tyttökolmikon julmimman jäsenen ohjailtavissa. Tyttö ei kukaan. (Kiitos merkinnän nimestä, Tomek Tryzna). Mulla oli pieni jakso, jolloin mulla oli tosi rakas ystävä, Seija, mutta mun ihastus, Hannu Honkasalo, iski silmänsä säteilevään Seijaan (Seija oli hoikka, kaunis ja eläväinen, minä persejalkainen ja sen näköinen jo 13-vuotiaana, että minulla on 50-vuotiaana ällöttävä niskapoimu (kiitos, Ulla-Maija Paavilainen, taisi olla Sinulle luotu -kirjasta tämä niskapoimu.) Seija keräsi katseet ja minä kannoin Seijan laahusta.

Ei meidän ystävyys siihen päättynyt kuitenkaan. Se hiipui vähitellen, kun Seija muutti pois. Seijan muutto oli minulle kuin pieni kuolema. Luulin oikeasti, että riudun pois tästä maailmasta.

Seijan muutto oli sata kertaa pahempi kuin Teijo Kuokkalan perheen poismuutto. Kun Kuokkalat muuttivat pois Kukonmäentien sahatyöläisten talosta, olin minä jo siirtymässä (ihan muihin poikiin) henkisesti muualle. Kuokkalat palasivat takaisin Järvelään, kun olin lukion tokalla ja jättämässä kihlattuani Ahokkaan Markkua. Muistan elävästi hetken, jolloin tajusin, että mun on ihan turha juosta Teijon perässä; Teijo oli cool työläispoika, töissä Koskisen sahalla ja minä kiltti lukiolaistyttö.

Jumala suojeli Teijo minulta. Olisihan se ollut niin, että vuosi pari olisi ollut hauskaa ja oltaisiin naitu kuin pienet kanit, mutta sitten olisin sanonut, että lähdenpä tästä nyt Tampereen yliopistoon, heippa. Savuava rauniohan minun jälkeeni taas siitä jäi, mutta sillä kertaan Puumalaan. Useasti on muuten käynyt niin, että minun jättämäni savuava raunio on pikavauhtia löytänyt vaimon, jonka kanssa on tullut sata lasta tai ainakin kaksi tai kolme.

Niin mitenkä minä taas seksiin eksyin? Eikö päässäni liiku mitään muuta? Ei vissiin. Koska tämä tämmöinen loppuu?

Oikeasti! Aikuisten oikeasti! En minä ole ollut häikäilemätön. Tai siis olen ollut häikäilemätön ja olen varmasti sitä vieläkin, mutta nuorempana olin sitä ajattelemattomuuttani ja kypsymättömyyttäni.

Ala-asteella mua ohjasi kirjojen pariin kirjastonhoitaja Raita Kilpinen ja olisi ihan turhaan ohjannut mua klassikoiden pariin. En olisi lukenut niitä kuitenkaan. Luin ensin kaikki hevoskirjat lasten ja nuorten osastolta ja sen jälkeen siirryin aikuisten osastolle Jalna-sarjan pariin sekä lukemaan Henry Troyatin romaaneja. Niissä oli ihanata romantiikkaa ja oikeata historiaa.

Onpas muuten kumma juttu! Troyat onkin armenialainen ja elänyt vielä vuonna 2007, olisinpa tuon tiennyt niin olisin matkustanut Pariisiin 2000-luvulla puristamaan lapsuuden sankarini kättä hänen kuolinvuoteellaan. Kiitos wikipedia:

"Henri Troyat (s. Levon Aslan Torossian, venäjäksi Lev Aslanovitš Tarasov, kyr. Лев Асланович Тарасов, 1. marraskuuta 1911 Moskova – 4. maaliskuuta 2007 Pariisi) oli armenialaissyntyinen jo nuorena ranskalaistunut romaani- ja tietokirjailija, joka oli tunnettu etenkin venäläisiä suurhenkilöitä käsittelevistä elämäkerroistaan."

Mulla oli tarkka maku. Anni Polvan Tiina-kirjat oli tyhmiä eivätkä minua kiinnostaneet mitkään tylsät runotytöt maineen polulla. Pyh. (Tämä tuli sitten naamalle kuin märkä rätti, kun koetin lukea L. M. Montgomeryn tyttökirjoja Marialle ja Annalle, ihan sain keskenäni lukea niitä, tyttöjän ei voinut vähempää kiinnnostaa, minä sen sijaan uppouduin Pieneen runotyttöön, kun luin sitä tytöille ääneen ja lukiessani itkin kuin vesiputous. Penskat veti jo sikeitä ja minä sen kuin vetistelin.)

Oon Montgomeryn kirjoja ostanut ortodoksiselle kummitytölleni, Liisalle. Jos Liisa ei ole niistä kiinnostunut, lukekoon ääneen omille tyttärilleen tai antakoon eteenpäin. Minä löysin Runotytöt vasta tosiaan aikuisiällä. Pitäisi muuten lukea L. M. Montgomeryn elämäkerta.

Hm. Kärkölän kirjaston hoitaja Raita Kilpinen kuitenkin taisi saada mut lukemaan Kotiopettajattaren romaanin ja jostain minä olin saanut Anne Brontën Wildfell hallin asukkaan. Se oli lumoava. Saattaa olla, että oman Brontëni pöllin VR:n autiotalosta, johon me Seijan kanssa murtauduttiin. Tai ei! Ei me murtauduttu. Joku oli murtautunut ja me vain käytiin tutkimassa, mitä taloon edelliset asukkaat ovat jättäneet. Minä vein yläkerran lattialta pinon Sidney Sheldoneita, Hemingwayta ja ehkä just ton Brontën.

MUTTA NYT SIIHEN ALKUPERÄISEEN KYSYMYKSEEN. Tuleeko kiinnittää huomio kirjailijaan kirjan taustalla? Eijuuvaarinhousut. Ei mulla ole siihen vastausta, apua! Mun pitää miettiä sitä. Vähän niin kuin sun kysymys ylösnousemuksesta. Että onko sitä ollut vai ei. En minä tiedä, enkä ole pitkään aikaan ajatellut asiaa. Prkl. Olen unohtanut kokonaan teologisen ulottuvuuteni. Jehovan todistajasisaret tulevat kesäkonventtien jälkeen kysymään, meinaanko edistyä tutkiskelussa vai meinaanko jäädä tälle alkeistasolle.

Mulla vain pyörivät nämä kirjoitustehtävät päässä. Tänään en aloita vielä sitä luovan kirjoittamisen kurssin tehtävää. Se ei vielä ole valmis. Kirjoitan sitä valmiiksi päässän - ja lupaan, vannon, että en anna tekstin kuljetella minua sivuraiteille, kun alan sitä kirjoittaa sähköiseen muotoon.

Nyt nimittäin on käymässä niin, että haluaisin kirjoittaa kirjoituksen sisään esseen kielestä. Kielen taju. Suomen kieli ja mieli. Voi räkäpallo. En saa ajatella nyt sitä!!!!

Ptruuu! Ajatukset karkaavat.

Tuli muisto! Siitä lähtien kun muuttuttiin Imatralta Immolan kartanosta Kärkölään, vuonna 1969, olin ekaan luokkaan asti ehkä Suomen yksinäisin lapsi. Ekalla luokalla mun bestis oli Satu Ylitalo ja koska oltiin molemmat hiljaisia maalaistyttöjä ja kuljetusoppilaita, Satu Koukulta ja minä Nummenkulman perältä, meidän ystävyytemme ilmeisesti perustui siihen, että olimme hiljaa yhdessä. Tokalla luokalla Satu ei enää ollut meidän luokalla ja minä olinkin kovasti pois koulusta. Mulla oli tuhkarokko ja sikotauti sekä sikotaudin päälle vielä aivokalvontulehdus. Kävin muuten Helsingin yliopistollisessa sairaalassa ambulanssilla sen takia! Se oli muuten cool! Kun tulin monen viikon jälkeen takaisin kouluun, oli takarivissä ihana pitkä valkotukkainen poika, jolla oli Elisabeth Taylorin silmät, yhtä siniset, ja samanväriset huulet (jokin synnynnäinen vika sydämessä, nyt on käynyt ilmi). Se oli Teijo. Teijon perhe oli muuttanut Järvelään Ruotsista. Teijolla olivat kielet sekaisin päässä ja Teijo kommunikoi piirroksin. Minulle hän puhui niillä siis ei sillä tavalla, että Teijo olisi piirtänyt minulle, vaan sillä tavalla, että aina kun Teijo piirustustunnilla piirsi jotain, minä pyörryin (likinäköisenä etupenkkiin sijoitettuna) ihastuksesta.

Kolmannella luokalla pääsin kolmanneksi pyöräksi ja tytöksi ei kukaan kahden opettajaperheen tytön piiriin. Se oli kamalaa! Se oli hirveää! Rakastin kuitenkin Teijoa. Se piti minut hengissä. Oltiin siinä vaiheessa kuitenkin eri luokilla.

Luokkakuvaan Teijo kait ilmestyy viidennellä luokalla, jolloin mulla oli jo pullonpohjasilmälasit sekä vielä keltaiset paksut äidin letittämät letit. Äiti kielsi meikkaamisen ja korvakorut. Mutta myönnettävä on, että pojat eivät saaneet sormiaan irti leteistäni ja minusta oli ihanata, että niistä kiskottiin. Etenkin se oli ihanata, että Teijo kiskoi niistä. Meitä pidettiin pariskuntana, mitä me paljolti olimmekin.

Minun häpeäni on ulkonäkö. Tai sen puute. Vaaleat ihon väriset ripseni. Kun Matti visioi entisvaimostaan rotuhevosena, mietin, minä hän näkee minut. Varmaan emakkona. Eilen lenkillä aloin hihittää, että jospa olenkin villisikaemo.

Villisikanaaras painaa noin sata kiloa ja emakolla on kuusi nisää. Minulla on kolme, kun tavallisilla naisilla on vain kaksi. Lisäksi minulla on maitorauhasia jopa kainalossa. Ehkä selässäkin. Olisin siis hyvä satatonnari, mutta luonteeni ei ehkä ole lauhkean lehmämäinen.

Villisikakarjulla on hirveät raatelutorahampaat ja se voi olla jopa vaarallinen. Minä olen ehkä hybridi. Minussa lienee testosteronia niin paljon, että menen malttini menettäessäni vaarallisesta villisikakarjusta.

Villisikapesue on ihan maanvaiva, jos se jonnekin ihmisten ilmoille asettuu. Se köyrii kaikki kasvimaat ympäri ja niitä pidetäänkin yhtenä haitallisimmasta vieraslajeista. Nyt tuli selitys! Haitalliseksi vieraslajiksihan minä olen itseni ja tyttäreni tässä avioliitossa koko ajan tuntenut!!!

Kun villisikoja aletaan metsästää, ne katoavat kuin tuhka tuuleen. Ne ovat älykkäitä ja häikäilemättömiä. Porsaitaan puolustavat emakot voivat käyttäytyä aggressiivisesti, minkä ovat saaneet Lapinlahden kunnan vammaisviranomaiset joskus uikuttamaan kauhusta sikiöasennossa työhuoneensa lattialla.

Se on kyllä niille ihan oikein.

NIIN. Ehkä tämä lukemisjuttu on perua siitä, että minä olen hirmuisen kiinnostunut ihmisestä, sillä koin toimittaja-aikoina, että olisin ollut parhaimmillani aikakauslehdessä henkilöhaastatteluja tekemässä. En kuitenkaan kestänyt Helsinkiä ja niin villisikaemakon tavoin toimin häikäilemättömästi ja ajattelin, että porsin kuopiolaiselle toimittajalle ja kasvatan ensimmäisen pahnueeni hänelle. Koska muuta työtä ei ollut, pestauduin häikäilemättömästi ohi puolueväen Kansan Uutisten Savon aluetoimittajaksi. Uh, monenkohan ihmisen varpaille tuli siinä kohtaa astuttua.

Kusarille työskentely oli kyllä kivaa, mutta en minä mikään uutistoimittaja ollut. Ei minua asiat kiinnostaneet.

Ihmiset kiinnostivat.

Eikä niitä lapsia tullut 1990-luvulla. Vasta lopussa tuli Maria ja siihen samaan syssyyn Anna.

Luin aikoinaan Sianhoito-oppaan. Tai ehkä luin. En kuitenkaan muista siitä mitään, mutta ilmeisesti luin, sillä sen ilmestymisen jälkeen tajusin, että minun on tutustutttava ilmiöön nimeltä Heikki Turunen. Henkilökohtaisesti, sillä Lehtola ja Eskelinen niin Turusta dissasivat. Niinpä luin kaikki Turusen kirjat, joita sain käsiini ja menin Turusta haastattelemaan. Samalla minulle valaistui isän ja äidin elämä. Tulen niin eri maailmasta kuin esimerkiksi Lehtola, joka on Aamulehden kulttuuritoimittajan poika. Mulla on muuten Erkka Lehtolan, Jyrki Lehtolan isän, Revitty lippu. Muistiinpanoja Puolasta ja puolalaisuudesta. Luin sen ennen kuin matkustin Puolaan (pitäisi olla monikon eka persoona tässä, en minä yksin matkustanut) ja kävin isä Jerzy Popiełuszkon kotikirkossa.

Kun Lehtola ja Eskelinen niin kovasti käyvät sotaa "valtaa" ja "ideologiaa" vastaan Sianhoito-oppaassaan, he eivät olleet lainkaan kiinnostuneita siitä, mitä todella tapahtui. Hyvinvointivaltio purettiin ja solidaarisuusliike murskattiin sillä aikaa, kun Jyrki Lehtola heilui Doriksessa tai mahdollisesti jossain helsinkiläisessä kapakassa umpikännissä.

Naurattaa sianhoitopoikien kapina. Se oli sitä, että ollaan toooosi rankkoja, otetaan punaviiniä kotona ja sitten mennään Tillikkaan tuopille, sen jälkeen Dorikseen juomaan viinaa ja sitten jatkoille jonnekin muualle juomaan viinaa. Seuraavana päivänä kukaan ei joutanut yliopistolle, kun oli niiiiin rankka krapula.

Voi että sentään.

Heikki Turunen kertoi haastattelussaan, että jossain hänen romaanissaan, saattoi olla Simpauttaja, oli kohta, joka oli suoraan hänen omasta elämästään. Tuleva kirjailija oli heittäytynyt heinikkoon selälleen ja sitten jotain. Muistin silloin kohdan sanasta sanaan ulkoa.

Turusen haastattelun jälkeen tajusin, että Turunen oli mukava, mutkaton maalaisihminen, ja Lehtola sekä Eskelinen kusipäitä.