Edvin Ruotsalaisen elo

ti 16.7.2019

Jos kaikki somepäivitykset ja facet sekä muut jäisivät johonkin aikakirjoihin, tämän ajan ihmisistä olisi helppo tehdä mikrohistorioita. Rythin Pentti antoi askelmerkit Edvin Ruotsalaisen talon perustusten päälle ahertamaansa muistomerkkiin. Pentti oli ostanut Edvinin talosen Saramäentien tienoilla, paikassa, jossa minä kuljettelin koiria viisi-kuusi vuotta sitten.

Sitä mitä en koiralenkeillä ole Lapinlahden metsistä ja kaukaisista kylistä oppinut, opin Pentin metsäkursseilla. Ensi lukukautena jatketaan taas. Viime lukukautena en ehtinyt mukaan yhteenkään kokoontumiseen. Syksyllä kuljin Matin kanssa Käärmelahden-työmaalla ja keväällä oli vaalityö. Sitten työläs opiskelurutistus, mikä ei ole loppunut vieläkään.

Rakastan vanhoja asuinpaikkoja. Parista kivestä ja puustomuutoksesta saattaa havaita paikan asutuksi. Haluaisin omistaa sellaisen tontin. Jossain kaukana muusta asutuksesta, että en häiritsisi koirineni ketään. Nytkin lähellä entisiä lenkkipolkujani on kesäasukkaita. Varmaan juuri siksi jätin Saramäen ja Väisälän kodan lenkit. Rakentaisin tontilleni yksinkertaisen hönnän ja kävisin siellä kesällä nukkumassa.

Tosin tänä kesänä ei ole ollut kuumuusongelmaa. Ja myönnettäköön, että desipeli-ikkunat ovat helpottaneet unensaantia ja vähentäneet yöheräilyä. Olen myös nöyrtynyt siihen, että verhot pidetään yöllä kiinni huoneen pimentämiseksi. Ennen nukuin toinen silmä auki. Aukinaisella silmällä katsoin kelloa ja ikkunasta ulos.

Rythin Pentti osti Edvin Ruotsalaisen asuinpaikan ja antoi talon palokunnan poltettavaksi. Perustuksia varten paikalle tuli kaivuri, joka työnteli sokkelit ja polttojätteen monttuun. Keon päälle kaivuri nosti kiven ja toisenkin. Muistokiveen Pentti nakutteli jollain pelillä tekstin: Tässä asui Edvin Ruotsalainen 1950 - 1980.

Näin on pieneläjä Ruotsalainen jäänyt Lapinlahden metsähistoriaan. Muistan, kun Haukkuvan viiden kilometrin lenkkiä tehdessäni yht´äkkiä metsästä putkahtaa kaksi reppuselkäistä miestä. He olivat Kaskikuusen Kansalaisopiston retkeilyharrastajia: Teboilin Kärkkäisen pappa ja Veijo Martikainen. Miehet mainostivat minulle retkeilykurssia ja kertoivat juuri olleensa tutkimassa Nälkämäen talon paikkaa.

Nälkämäessä oli asunut perhe ja sitten oli ollut jokin tulipalo tai sellainen. Perhe oli joutunut kirkolle evakkoon. En muista tarinaa tarkemmin, mutta Nälkämäen rauniot tulivat tallennetuiksi Ämmän Äänen eduskuntavaalilehden 1/2011 takasivulle. Kuva oli hieman pehmeä niin kuin Edvin Ruotsalaisen muistokiven kuva yllä. Pitää käydä järkkärillä ottamassa parempilaatuisia kuvia, kun menemme Matin kanssa etsimään Ollikkala Saramäki nro 9 -tilaa tai Ollikkala 9 Telataipaletta Saramäen päältä.

Nälkämäen kuormurikoppi sai ympärilleen Rautalammin vasnaisehdokkaan Raija Haukan runot ja pian sen jälkeen kopista tuli kanakoppi Nälkämäen naapurin poijalle. Olin paikalla, kun isä ja poika siirsivät kopin traktorin kauhassa.

Pitää kysyä Nälkämäen tarinaa Pentiltä. Minä en silloin kansalaisopiston eräkurssille mennyt, mutta Pentin metsäkurssia kävin monta vuotta.

Eilen illalla selasimme Lapinlahden seurakunnan rippikirjoja ja muita nettiin skannattuja dokumentteja. Matin isoukki Juho Valkonen on syntynyt Saramäki nro 9 tai Telataipale nro 9 -tilalla vuonna 1845. Syntymäpäivä on sattumoisin sama kuin Juho Valkosen pojan, Oton, pojan Kaukon, pojan Matin Juho-poika.

Minä tosin olin kiinnostunut enemmän Juho Valkosen äitilinjasta. Ukki-Juhon, joka lienee muuttanut Saramäestä 18-vuotiaana Korpisten suuntaan, äiti on Maria Pellikka ja syntynyt vuonna 1810 Iisalmen Kilpisaaressa.

Keksin selityksen Matin epäsuomalaislle piirteille. Maria Pellikan isä ei olekaan mikään Pelllikka, vaan venäläinen ylimys. Tai jokin sotapäällikkö. Ehkä ei sentään itse Mihail Dolgorukovin, vaikka Suomen sodan venäläisen kenraalimajurin nenä on aivan samanlainen konkkamalli kuin Matilla.

Venäläiset sotilaat olivat Iisalmessa 14 vuotta. Varmaankin he jättivät jälkeensä paljon lapsia. Toistakymmentä suomalaista nuorta naista myös lähti venäläisten sotilaiden mukaan. Olisipa jännittävä tietää, minne he ovat päätyneet ja elääkö jälkeläisiä edelleen. Toki Venäjällä ja Neuvostoliitolla on ollut monia traagisia sotia ja nälänhätiä, joten jokainen hengissä oleva venäläinen on suoranainen ihme. Anna ja Maria myös. Tosin sitä mainostin lauantaina Lapinlahden torilla, että tytöt ovat tšuvasseja.

Annassa etenkin näkyy tarvittaessa hirmuinen tataarijulmuri, kuten isässään. Tšuvassithan ovat tataarien ja suomalais-ugrilaisten jälkeläisiä. Minulla on aina ollut sellainen kutina, että suomalaisuus on tekemällä tehty konstruktio. Tunnen oloni hankalaksi länsisuomalaisten kanssa ja esimerkiksi eteläpohjalaisiin suhtaudun kuin eksoottisiin tarhaeläimiin.

Janne Saarikiven Suomen mieli ja kieli on vasta alussaan. Enkä mene nyt siihen, sillä sitä omaelämäkerrallista kirjoittamistahan minun piti.

Matin isomummusta Maria Pellikasta saisi hyvän tarinan, jos vähän penkoisi. Mones lapsi Maria on, miten olisi hänen äitinsä päätynyt tekemisiin venäläisten sotilaiden kanssa. Matti nimittäin käyttää luontevasti ilmeisesti isältään peräisin olevia venäläisperäisiä sanoja, kuten rutniekka ja robottaa. Jostainhan ne ovat tulleet.

ja miten Maria Pellikka on päätynyt Iisalmen Kilpisaaresta Antti (Anders) Valkosen puolisoksi Saramäen perälle, kauas kaikesta. Oli eilen yhtä mystinen hetki nähdä Matin isoisoukista Juhosta rippikoulu- ja ehtoollismerkintöjä kuin äitini isän Jaakko Tiusasen syntymämerkintä skannatuissa Puumalan kirkonkirjoissa.

Ihan Jaakko Tiusaseen asti en mene tänään, vaan kirjoitan päivämäärä päivämäärältä omaelämäkerralliseen oppimistehtävään Matin ja minun suhteen kulun.