Kitchen sink

su 28.7.2019

Aviomieheni saneli tekstin: "Blogissani olen käsitellyt suhdettani aviomieheeni. Siinä sivussa on saanut koko maailma osansa vihamielisyydestäni. Arvoisat lukijani, olkaa suopeita minulle ja antakaa anteeksi, kun olen loukannut. Tästä lähtien likapyykki käsitellään perhepiirissä. Kirjoittamisen perusopintoihin liittyvien luovan ja terapeuttisen omaelämäkerrallisen kirjoittamisen tehtävien tekeminen on auttanut meitä eteenpäin. Solmut ovat avautumassa."

Kolmen viime päivän aikana olemme kirjoittaneet toisiamme ja omia menneisyyksiä suullisesti uudestaan sillä periaatteella, että ihmisellä on oikeus muistaa toisin. Voi muuttaa näkökulmaa vailla pelkoa siitä, että uusi mieli- tai muistikuva on väärä, valheellinen tai epätosi. Tämän opin opettajamme Marja Viikin kirjoittamisen gradusta. Sen nimi on niinkin mielikuvituksellinen kuin Omaelämäkerran kirjoittamisen prosessista.

Ihan näihin päiviin asti halusin pitää Matin ja minun suhteessa kiinni tietynlaisesta tarinasta. Se kuului psykoanalyyttis-strukturalistisen kirjallisuusteorian valossa näin (ja nyt näette, että minulla on vähäsen kieli poskessa keksiessäni kokonaan uuden termin, muttei paljon, psykoanalyysi kiinnostaa minua tosi paljon.):

Matin ja Pian tarina

Nöyryytys
Häpeä
Pelko
Julmuus
Nöyryytys
Nöyryytys
Pettymys
Tragedia
Pettymys
Tragedia
Tragedia
Tragedia
Pettymys
Pettymys
Petos
Petos
Petos
Petos
Petos melkein loputtomiin
Kuolema
Suru
Huoli
Kaikenlaista huolta kaikenlaisista asioista
Epäonnistumisia

Muistan, kuinka kummipojan äidin kanssa teimme Ysaon yrittämisen ja johtamisen erikoisammattitutkinto-opinnoissa stressitestin. Saimme molemmat täydet pisteet ja nauroimme, että elämänohjelmistostamme ei puutu enää kuin vankilaan joutuminen. Kaikki muut stressinaiheuttajat olivat käyneet jo vuoteen 2006 elämässämme. Sen jälkeen on tullut lukuisia muita.

Nyt minulla menee näppärästi koko loppuelämä kirjoittaessani Matin ja minun tarinaa uusiksi. Joistain asioista, joita olin ilmeisen tarkoituksellisesti sulkenut pois - ne eivät minun mielestäni kuuluneet tyylipuhtaaseen melodraamaan - aviomieheni joutui huomauttamaan ja muistuttamaan.

Aluksi uudelleenkirjoittamiseen ei ole aikaa kuin 31. heinäkuuta asti. Silloin on kirjoittamisopintojen opinto-oikeuden viimeinen päivä, deadline.

Hassua on, miten eilen illalla, kun olisi pitänyt lähteä Kuivurijazzeille - emme lähteneet, sillä minä en ollut pessyt tukkaani enkä siivonnut, koko päivän ajattelin, että siivoan ja sitten pesen tukkani, en siivonnut ja tukka oli sotkuinen kuontalo pahempi kuin harakanpesä tai jopa perse, lähdimme lopulta uimaan Kumpussee. Siitä tuli todeksi näkemäni uni, jonka kirjasin luovaan omaelämäkerralliseen kirjoitustehtävääni - tapahtumat unessa olivat 1950-luvun talossa, jossa oli Matin inhoamia puupanelointeja ja sormipaneeleita. Ne olivat todellisuudessa muuttuneet Kumpusen humuspitoiseksi ruskeaksi vedeksi.

Ja aviomieheni itse oli körtti, olin unessa körttiseuroissa. Unessa oli myös metsästäjämiehiä. Olimme eilen jonkun metsästys- ja kalastuskodan rannassa. Kiitos vain! Aurinko paistoi ystävällisesti ja tuli hetki, jolloin kiire loppui. Jopa aviomieheltäni, vaikkakin hänelle tuli mieleen, että pitäisi pari korjaussuunnitelmaa tehdä elokuun puoliväliin mennessä.

Ja kiitos kirjailija Anita Konkalle, hänen Unennäkijän muistelmansa löysin Vieremän kirjaston kierrätyspöydältä muutama viikko sitten.

Eilen tuli yllättävä tekstari Gerry Birgit Ilvesheimon Ilmestyskirjan liittyen. Siinä Marcos kertoi uudesta numerostaan, että romaanin sivulla 167 oli viittaus Wagnerin Parsifalista poimittuun lauseeseen Zum Raum wird hier die Zeit. Tällä kertaa lause oli valokuvaaja Ilvesheimon mustassa untuvatakissa: "Mikään ei tainnut olla sille liian raakaa, kuvottavaa tai pyhää." Ensin valokuvaaja zoomasi kolhiutuneeseen megafoniin, sitten veriläiskiin, valmentajiin ja Jaken sivulle kääntyneeseen elottomaan päähän. Jakke oli työvoimakoulutuksessa ja lopuksi hypännyt alas katolta.

Zum Raum wird hier die Zeit. Hm. Varmaankin jotain transhumanismiin liittyvää. Jospa Ilvesheimon Wagner-viittaukset joskus vielä avautuisivat. Minä nyt vain näitä mies- ja naisstereotypioiden mallistoon pöhöttyneitä pikkuporvarillisia keisejä kääntelen.

Auts otsikko! Kitchen sink. Niin. Uusseelantilaisessa lyhytelokuvassa voimme nähdä päähenkilön, napanuorasta sikiötä ja lopulta miestä viemäriputkesta kiskoneen naisen, paikalla molemmat meistä: Matin ja minun.