Pyhän kokeminen yhdessä

Udmurtialaisten helluntalaisten kanssa letkajenkkaa tanssiessa Lapinlahden torilla

ma 15.7.2019

Kylläpä oli outo, riemullinen, lämmin ja jopa kummallisella tavalla pyhä kokemus. Lauantaina aamupäivällä tuli Rissasen Anjalta puhelinsoitto. Anjan kanssa ollaan tultu tuntemaan toisemmo Venäjä-seurassa ja hän oli vailla aputulkkia Lapinlahden torille kello 11.

Minulla oli yllä Annan vanha kylpytakki, tukka oli kampaamatta ja letittämättä. Olin valmistautumassa aloittamaan siivouksen harkinnan ja perusteellisen suunnittelun. Riivin jotain ylleni, en muista, muistinko pukea hameen. Hiukset jäivät hapsolleen. Hampaat pesin.

Torilla udmurtialainen kansantanssi- ja lauluryhmä oli jo aloittanut laulun. Anja tervehti minua lämpimästi halaten ja siten uskalsin tulkata, vaikka olin teologiset termit unohtanut kesän aikana jo suomeksikin. Hädin tuskin muistin mitään äidinkielellänikään. Olen ollut niin muissa maailmoissa.

Lopputulos oli se, että panimme udmurtialaisryhmän kanssa tanssiksi keskellä toria. Kun udmurtialaiset toivoivat, että me opetamme jonkun suomalaisen kansantanssiin, minä en muistanut muuta kuin letkajenkan.

Letkajenkasta Matti myöhemmin sanoi, että se ei kyllä mikään kansantanssi ole, mutta wikipedian mukaan "jenkkaa pidetään tyypillisenä suomalaiseen maatalouskulttuuriin kuuluvana tanssina polkan ohella; jenkka on vauhdikas, melko yksinkertainen tanssi."

Letkajenkka udmurtialaisten kansantanssijoiden kanssa Lapinlahden torilla oli juuri sopiva etnofuusiofuturistinen kokemus. Juuri täkäläisissä hellareissa on tarpeeksi epäsovinnaisuutta sellaiseen. Letkajenkasta tuli udmurtialaisversio, kun Korhosen Kirsi muisti askelet ja minä vedin letkan ympyräksi. En muistanut, että olisimme voineet kiemurrella letkassa pitkin toria.

Yhteistanssin ja minun kompuroivien teologisten tulkkausmokeltelujeni, siinä menivät ortodoksiset ja protestanttiset termit iloisesti sekaisin, sanoin täkäläistä hellaripastoria isäksi, kutsumanimellä отец, ja harmitti, että en muistanut sanaa Батюшка, se olisi ollut parempi, jotenkin lämpimämpi.

Hauskaa oli ja tapauksen kerron ämminä lapsenlapsilleni. En sitten ole mikään mummo tai edes mummu. Päätin lauantaina iltapäivällä sitten pikasiivousta sutiessani, että ämmi minä olen. Ämmi on meän kieltä.

Enkä taatusti aio olla mikään mukava vanha mummeli. Olen vaativa, vähän kärvähtänyt ja shamanistinen ämmi.

Tamminiemen pesänjakajat taas esiin

Pekka Ervasti ja Timo Haapala Tamminiemen pesänjakajissa olivat hahmottaneet hyvin Sari Essayah -osiossa Lapinlahden helluntaiseurakunnan alkua ja historiaa. 1970-luvulla Mäkikylässä helluntaisaarnaaja "suolasi samaan kasaan niin belsebuubi kuin maallistuneen valtakirkon papitkin".  Lainausmerkkien sisällä on Sari Essayahin suora lainaus. Olen ymmärtänyt, että Sari E on huumorintajuinen. SIksi hänestä pidetään laajasti tällä kylällä ja muuallakin näillä seuduin.

Kun helluntailaisuus tuli Yhdysvalloista Suomeen, Ervasti ja Haapala kirjoittavat,  1900-luvun alussa, myös evankelisluterilaisen kirkon papit olivat siitä kiinnostuneita. Helluntailaisuus ei mahtunut valtiokirkon huomaan. Siitä tuli köyhän kansan ja työväen herätysliike.

Sari Essayahin ukki, suutari Kalle Korhonen, oli sisällissodan punikkeja ja taisteli Viipurin suunnalla. Luen parhaillaan Juha Norrenan Arvojen varjoja. Siinä on oma lukunsa uskonnosta. Norrena huomaa, että uskonto rakentaa kulttuurisen ajatuspolun, johon uskontoon liittyvä sitoutuu. Se, kuinka tiukasti sitoutuminen tapahtuu ja kuka sitä valvoo, vaihtelee eri uskontojen välillä (Norrena, Arvojen varjot, s. 179). Parhaimmillaan Norrenan mukaan ajatuspolku antaa turvallisen kehyksen ihmiselämän suuriin kysymyksiin, kuten kuolemaan, sairauteen, aikuistumiseen, seksuaalisuuteen, kumppanuuteen tai syntymään. Huonoimmillaan uskonto on aivopesua.

Norrenan mielestä on mielenkiintoista, että organisoitua tapaa uskoa tunnutaan tarvitsevan. Jos pyhä olisi vain yksilöllinen ominaisuus, mihin kirkkoa tarvittaisiin?

Etsin yhteisöä enkä etsi

Etsin turvallista ja lämmintä lähiyhteisöä, mutta haluan itse päättää säännöistä. En halua minkäänlaisia rajoja. Uskon, että täkäläinen Jehovan todistajien yhteisö olisi turvallinen ja lämmin. Mutta on siinä, että Jehovan todistajien tapa organisoitua ei oikein sovi minulle. Tarjoutuisin jakamaan vaikka lehtisiä. Se ei onnistu, sillä eteneminen tapahtuu tietyn kaavan mukaisesti. Rakastan yli kaiken Raamatun tutkiskelua. Minusta todistajien metodi on tehokas. Luetaan asia ja vastataan kysymyksiin.

Sama metodi on muuten työnohjausopinnoissa. Öhöm. Työohjausopinnoissa tehdään ryhmätyö ja ryhmissä - kuinka ihmeellistä - löydetään sanasta sanaan samat asiat kuin koulukirjassa! Niitä sitten käsitellään luokkahuoneen seinällä.

Pitäisi kuitenkin edistyä uskomisessa. Salille minun on vaikea mennä. En halua sitoutua, sillä haluan hiimailla myös hengellisten etsijöiden joukossa, vaikken aina ihan kaikkeen huuhaahan uskokaan, kiinnostavaa on new age -tyyppisten etsijöiden vilpittömyys, - tai käydä ortodoksisissa palveluksissa tai ylipäätänsä haluan voida käydä tulkkaamassa hellareita, jos pyydetään. En halua, että vapauttani rajoitetaan.

Haluan olla perillä yliopistollisen eksegetiikan edistymisestä. Haluan tutkiskella Raamattuani myös niin kuin yliopistossa tutkitaan. Tieteen kumuloituva tieto ei ole pahasta.

Ja haluan katsella maailmaa silmät avoinna. Kuten Kata Kärkkäinen Katariina Sourina Saranaan kirjoitti. Hän haluaa pitää alttarillaan buddhan kuvaa. Minulla on ikonostaasilla pikku Buddha. Etelä-Kuopioon Karttulaan ollaan muuten avaamassa Ratasukha-nimistä luostaria. Avajaiset ovat  20. heinäkuuta. Savon Sanomien jutun mukaan perustajat odottavat avajaisiin noin 200 osallistujaa Suomesta ja ulkomailta.

Minä olen uskoja. Helsingissä viime talvena jonkin lahkon ruskeasilmäinen nuori äiti tuli luokseni ja kysyi: "Are You believer?" Oletko uskoja, sanoin, että olen. Nimenomaan uskoja. Aktiivinen tekijä omassa uskossani. En halua olla mikään kuuliainen jumalanlammas. Haiseva vuohi, jos joku, sellainen, joka änkeää sorkankärkensä pieneen rakoon ja kapuaa tiehensä, jos siltä tuntuu.

Miksi ihmiset eivät halua tietää?

Minusta on äärimmäisen kummallista, että paikallislehti Matti ja Liisa ei tiedä, ei kirjoita eikä välitä Essayahin tai hellariseurakunnan taustoista yhtään mitään, kuten ei myöskään tiedä tai kirjoita mitään siitä, että Lapinlahdella mäellä on lakkautettu 32 paikan hoivaosasto.

Liittyisiköhän hoivaosaston lakkautus mitenkään tyhjillään romottavaan Attendon taloon Kalevanpihan vastapäätä? Joka tapauksessa vanhukset hoidetaan toistaiseksi pääosin kotihoidossa ja yhdellä kodinhoitajalla saattaa olla 27 vanhuskäyntiä työpäivää kohden.

Mutta pääasia on, että päätoimittajaa pidetään mukavana miehenä. Hänellä on aina tukka hyvin ja kellokin näkyy. Tärkeää myös on, että takapihat ovat järjestyksessä. Viime numeron pääkirjoitusta lukiessa nauroin niin, että meinasin tuolilta pudota. Takapihat kuulkaas tulee siivota! Meillä muuten on taka-etupihallamme perhospuisto ja päivänkakkaroita. (Toivoakseni ensi kesänä meillä on myös ITE-taidetta bestis-Railin ja minun yhteisprojektina.)

Perjantaina jo pääsin pois omasta päästäni

Vammaisneuvostoäidit kiskoivat minut jo perjantaina pois päiväkirjojeni maailmasta. Luovan omaelämäkerrallisen kirjoituskurssin tehtävä edistyi vain lähdeaineistoja ja omia päiväkirjoja lukien. Huomenna on ihan pakko aloittaa edes kirjoitelman rakenteen miettiminen ja ehkä kirjoittaa jotain. 3 -5 liuskaa on määrämitta. Meinaan ehkä jopa siinä pysyä.

Perjantaina kävimme Hurmassa lounaalla vammaisneuvostoäitien pienryhmän kanssa. Annikki tarjosi ruoat Kuopiossa, Reetta keksi Hurman. Oli niin mukavaa, että samalla kokoonpanolla pitää käydä muulloinkin Kuopiossa. Juteltiin kaikki maailman asiat läpi.

Päivä päivältä yhä enemmän pidän Lapinlahdesta. Olen päättänyt, että pidän. Taistelen sen eteen, että pidän. Lauantaina Rythin Pentti ja minun Mattini olivat järkkäreinä Alapitkän Unskalla. Olin mukana. Jos olisin voinut, olisin jäänyt kotiin lukemaan, mutta kun olin päättänyt, että menen, menin.

Sunnuntaina oli ohjelmassa Sypäkät-teatterin sympaattinen Ruuna Reipas. Jos Matti ei olisi ollut mukana, olisi iso osa näytelmästä mennyt minulta ohi ja yli. Matti kertoi taustoja ja kirjoitteli roolihenkilöiden oikeita nimiä mustekynällä käsiohjelmaan.

Matit ja pään sekoittanut P

Siihen kiettiön pöydän ääreen olisin lauantaina aamullakin jäänyt kyyköttämään. Luin entisen iisalmelaisen vassunaisen Annikki Kaikkosen kirjaa Uskottomuus.

Kirja perustuu Kaikkosen väikkäriin Tarinallisen tutkimuksen näkökulma suomalaiseen uskottomuuteen. Nauratti, kun vaimoaan kroonisesti pettävät miehet olivat Kaikkosen luokittelussa Matit. Ja sitten erään pettäjäkroonikon elämään tuli pään sekoittanut P.

Kun sitä hihittelin, olin viettänyt edeltävän viikon omien vanhojen 1980-luvun lopun ja 1990-luvun alun päiväkirjojeni kanssa. Kyllähän minä olen melko kamala ollut, mutta toisaalta! Olen ollut myös kekseliäs. Olen keksinyt keinot, jolla laastaroida murjoutunut itsetunto. Tottakai siinä moni joutui ekoprojektini välineeksi, mutta väitän, että kukaan ei murskautunut. Ja se, että Juha loppujen lopuksi asetti minulle rajat, oli vain kasvattavaa - osa ekoprojektia, kiitos - niin karulta kuin se tuntuikin.

Toipuminen erosta kesti vuosia. Vähemmän ei kuitenkaan olisi voinut kestää. Jokainen tuskainen vuosi, jokainen tuskainen sekunti oli tarpeen. En minä vähemmällä jotenkin tule kasvatetuksi. Ja arvelen, että esimerkiksi Petellä, jolta sain nätit pakit, oli tervettä itsesuojeluvaistoa. Siinä tilassa minulla ei ollut mitään annettavaa kenellekään. Olisin vain hoidattanut itseäni. Niin kuin sitten teinkin öhhhh, mutta eron jälkeisessä akuutissa vaiheessa olin niin murusina, että onneksi moni ei jaksanut kanssani paria iltaa pidempään. Jätetyksi tulleen tuska tihkui joka solukalvosta.

Mutta hyvä, että jokunen jaksoi yhden illan ja yön ja jokunen kaksi-kolme. Myöhemmin muutamat joutuivat vähän pidempään kannattelemaan minua ja sitten minä olin tankannut tarpeeksi voimaa ja lähdin. Eteenpäin. Näin se vain menee. Ja sitten jälkeeni jättämät löysivät tilalleni jonkun. Varmasti tein vahinkoakin, mutta ilman vahinkoja tai kipua - ei kasva - uskokaa pois.

Kun Juha erosi minusta, samoihin aikoihin siirryin Tampereella Pyynikille lukemaan venäjää ja slavistiikkaa. Vaihdoin elämänpiiriä ja erkanin siihenastisista ystävistäni. Kilttejää, kuuliaisia ja ahkeria kielten lukijoita en huolinut sydänystävikseni, olivat ihan liian .... jotain ... suoraan lukiosta yliopistoon ja makkaratehdasputkeen... en osannut olla heidän kanssaan .... ja niinpä olin tuuliajolla, omillani, yksin. Hajosin ja kokosin itseni, hajosin ja kokosin, hajosin ja kokosin, keräsin kokemuksia, ajattelin, että eipä sitten vanhana tule harmi, etteikö olisi elänyt.

En minä paha ollut. Olin ajattelematon, epäkypsä, itsekeskeinen, iltatähti, joka oli pudotettu erityisasemastaan. Aina silloin tällöinen olen sellainen edelleen. Joskus asiasta täytyy muistuttaa. Elämä muistuttaa. Siperia opettaa.